X

Jo huomenna kävi pitikin monia kyliä huihke, että Töräpään Iso oli tullut hulluksi: sytyttänyt asuntonsa ja pidellyt piikoja saunassa, talo tulessa. Kohta kerrottiin, että se rakennutti itselleen tiilitaloa, korkeata kolmikerroksista, pyöreätä tornia jokiahteelle suuren suvannon äkkijyrkälle törmälle. Oli pukeutunut oudon koreihin pukimiin, naismaisiin hepeneisiin. Oli aikeissa ottaa emännänkin niin nuoren ja kauniin kuin suinkin löytäisi kymmenestä pitäjästä. Ei huolehtinut isosti omaisuuksistaan; saivat hänen puolestaan työmiehet tehdä työtä tai olla tekemättä niillä laajoilla tiluksilla. Oli muuttunut tauhkaksi, leppeäksi mieheksi.

Kylien ihmisasukkaat sanoivat viisaasti hymyillen, että odotettava asia se oli, vaikka kauan sitä nyt sai odottaa. Milloinkaan ei kukaan Taikinamaa ole tyytynyt elämään ihmisten tavalla.

* * * * *

On kesäyö Juhannuksen aikaan tulvillaan valoa, kirkkautta ja lempeyttä. Maassa on vihreyttä yllin kyllin, värikkäitä kukkiakin, unenhuumaavia tuoksuja, taivaan suuri haalea silmä ei himoitse eikä nuhtele. On öistä hiljaisuutta, jota leikkaa vain yörastaan laulu muhevassa kesämetsässä, intohimoinen, riemuitseva ja villi, monipoimuinen hupatus.

Yössä seisoo Töräpään Ison tiilitorni punertavana ja muhkeana. Ruutujen takana on sytytetty keltaiset lamput; himmeästi heloittavat ne yöhön, jossa kyllä olisi valoa runsaasti. Töräpään Iso on sanonut tämän talonsa nimen olevan Autuuden Sarven, mutta kansa nimittää sitä enimmäkseen Tapuliksi.

Iloista on Tapulin pyöreässä, avarassa salissa keltaisten lamppujen hehkuessa. Seinistä ja katosta heloittavat räikeänväriset hedelmämaalaukset läpi tupakan sinisen sauhulaatan. Pyöreän pöydän ääressä istuu vieraiden valtapyörä ja siinä istuu itse isäntäkin, joka ennen eleli Töräpään mannulla asussa, joka muistutti variksenpelättiä, himoiten rikkauksia. Kuinka onkaan nyt mies muuttunut! Merkillinen, ylen omituinen on hänellä puku: matalat kengät, levein, perhosina lehottavin nauhoin, silkkisukat, lyhyet housunlahkeet puristettuina partaveitsen terälle, valkoiset liivit, keltaiset, paksut kellonvitjat, laaja, sininen kauhtana, johon on vielä maalattu päivänkakkaroita. Miehen harmahtaville kasvoille on langennut leppeyttä, tauhkaa rauhallisuutta, silmänsä hehkuvat, poskensa alkavat punertaa viinan vaikutuksesta. Sillä tämä mies, joka ei ennen maistanut pisaraakaan jakaessaan palvelusväelleen sunnuntaiaamuiset ryypyt, maistelee nyt runsaasti kuumia, tulisia nesteitä. Lasikarahveissa välkkyy kirkas, karvas viina taikka punssi imelänä ja kellertävänä. Salissa vallitsee häly, helähtelevä, kukerteleva nauru, kuin metristen suruton surina. Ketä ovat kaikki nämä ihmiset, miehet ja naiset, mistä on Töräpään Isolle ilmestynyt niin paljon ystäviä? Ei Töräpään Isolla ole ystäviä enemmän kuin ennenkään, eipä pahoin tuttaviakaan. Hän puhelee heidän kanssaan, mutta aina hän pysyy ikäänkuin ylhäällä taivaansinessä, ikäänkuin ylpeä haukka, jota ei kuitenkaan tällä kertaa haluta iskeä turvattomien, vapisevien lintujen niskaan. Mutta kaikki, jotka saapuvat Tapuliin, kuuluun Autuuden Sarveen, saavat ruokaa tai ryypyn tai molempia, ja siksi on Töräpään Isolla runsaasti ja liiankin runsaasti ystäviä, vieraita. Töräpään Iso tarjoaa surkeilematta, lukua pitämättä.

Täällä on myöskin talon nuori ja kaunis, kemuja rakastava emäntä, koreilevassa puvussa, ylen iloisena ja hilpeänä. Tuon tuostakin saa hän pitkätukkaisen, synkkäsilmäisen soittajan liikkeelle pyöreän pöydän ja punssilasin äärestä. Ja pienen, nurkkaan syöstyn pöydän päällä vetää tämä säveliä, mustia ja sumeita, kaipaavia, ja moni pari alkaa kieppuvan kierron ympyriäisessä salissa ympäri pyöreän pöydän, jonka ääressä istuvat isäntä ja osa vakaaverisiä vieraita, joita ei tempaise liikkeelle punalaitainen viulu eikä kieppuva käyrä.

Viina kimmeltää laseissa, savukkeet höyrähtelevät sinisin, haaveilisin kiemuroin.

Puhellaan; Töräpään Iso miettiväisenä nyykyttelee päätään, kun joku noista vieraista kertoo kaskuja, tapauksia tai toinen mies, paksupäinen, harjastukkainen, leveäsuinen alkaa puhua paksuin lausein, katkerasti ivaillen, lohkoen mahdottomiin möhkäleisiin ihmiset ja kaikki elämänilmiöt. Tahi väliin intoutuu isäntäkin puhumaan viinapäissään, selittelee mietteitään, uskomuksiaan, kertoo juttuja vieraiden kuunnellessa kunnioittavan tarkkaavaisina, inttelee ja väittää sen paksupäisen miehen kanssa, joka uskaltaa ainoastaan varovaisesti ja viisaasti kaataa rytöjä mahtimiehen ajatuksien langettamiseksi.

Yö kuluu. Kaikki alkavat olla juovuksissa. Soittaja on unohtunut nurkkaan muistamatta enää punssilasiaan ja vetää viulua herkeämättä, tanssivat parit kiepahtelevat yhä hupsummin pöydän ympäri, jonka ääressä istuvien puheet alkavat käydä yhä yhtäkaikkisemmiksi, puiseviksi ja työläämmin tajuttaviksi.

— Miksi, sanoo se paksupäinen mies, miksi te tämän Autuuden Sarven tänne pystytitte? Siinähän se entisen kartanonne paikalla olisi ollut yhtä korkealla, mainiolla paikalla; sitten siitä vasta olisi tullut oikea Töräpää.

Töräpään Iso ryyppää, kakistelee.

— Ei käynyt. Siinä ei voi iloita rauhallisesti vanhalla paikalla: tulevat mieleen monet vainajat, jotka ovat siinä ennen asuneet. Alkaa tuntua kaamealta, levottomalta, tulee synkkämieliseksi… Joo, niin tapahtuu, vaikka tyhmät eivät käsitä! Kukaties vielä kummittelee… Mutta tässä on uusi, veres paikka, aivan uutta elämää varten rakennettu rakennus. Tässä ei muistu mikään mieleen. Voi elää rauhassa, iloita ja nauttia elämästään…

— Se on taikauskoa, sanoo paksupäinen mies. Omatunto soimaa…

— Olkoon. Mutta vanhoissa rakennuksissa en enää asu. Siellä asuvat henget. Ihminen kun kuolee, niin pitäisi talokin polttaa… Siksi minä poltinkin Töräpään, sillä entinen isäntä kuoli silloin ja syntyi uusi, tämä nykyinen, joka tässä istuu, aivan veren mies…

Niin he puhelevat, lapsekkaasti vatoen samoissa asioissa, yhä enemmän päihtyen, nauraen ja suristen, tanssien viulun säveleitten lennähtäessä avoimesta ikkunasta kauas, hiljaiseen yöhön, taivaan alle, minkä suuri, haikea silmä katsoo ilman himoa ja nuhdetta, kalpeasti iloiten…

Töräpään Iso tuntee päänsä raskaaksi lyijymöhkäleeksi, kaikki vaappuu silmissä värikkäänä sumuna, hän nuokkuu, ärähtelee ja nukkuu kuullen vielä viulupelin tahtiin lällätetyn laulunrenkutusta.

Sitten herää Töräpään Iso ryntäiltään pöytänsä äärestä. Huoneeseen lankeaa päivän punainen valo, säteet leikkivät lasien särmillä, jotka tyhjinä törröttävät laajalla pöydällä. Huone on tyhjä. Vieraat kai ovat poistuneet raikkaaseen aamuyöhön, jolloinkin auringon noustessa ja lintujen alkaessa virkein mielin viserrellä.

Hän tuijottelee hetken tyhmin silmin kaiken tuntuessa jättimäiseltä, oudon paksulta ja pöhöttyneeltä, tointuu ja päättää mennä nukkumaan. Hän menee läpi keittiön saadakseen vettä kuivaan suuhunsa, jolla ei nyt tunnu saavan aikaan mitään muita ääniä kuin kivitaskun tapaisia maiskahduksia, ja huomaa siellä sen paksupäisen miehen, joka on uupunut nukkumaan taikinatiinun viereen. Taikina on noussut, pursunut yli laitojen ja valunut nukkuvan miehen vatsan päälle. Töräpään Iso ihmettelee, ällistelee ja katselee pääsemättä turralla ajullaan selville, mitä on tapahtunut: oliko paksupäisen miehen maha ehkä halennut… Viimein hän lähtee liikkeelle ja painuu myristen vuoteelleen herätäkseen päivän paistaessa jo kovin viistoon kesän suloisen raikkaana iltana.

Niinpä elelee Töräpään Iso punertavassa tornin komussaan remu-elämää ajan kieriessä, taivaan valtavan ja puhtaan silmän alla.