V

Iisakki Taikinamaa astui siis rahkeisiin Töräpään isännäksi ollessaan erään vuoden alle toisesta ikäkymmenestään. Kylien ihmisasukkaat ja talon väkikin ikäänkuin nousivat varpailleen, utelivat, kuuntelivat ja kurkistelivat: miten se nyt eläisi Töräpään öhytalon perijä, kun isänsä oli pois paimentamasta, kun tiellä ei ollut enää alituista osviittaa… Heräisivätkö siinä ehkä sukunsa rajut ja levottomat veret? Ei mitään näyttänyt heräävän tai nousevan. Nuori Iisakki eleli vain isäntänä, vakaana, nauramattomin suin, vähäpuheisena, tehden töitä ja ohjaillen töitä. Viikot menivät harmaina ja tasaisina. Tuli sunnuntaiaamu, jolloin talon väki vuoron perään sai astella porstuan peräkamariin ja nakata suuhunsa pikarillisen kirkasta viinaa. Se oli ollut Töräpään talon tapa vuosikymmeniä, eikä Iisakkikaan siitä luopunut, vaikka ei itse maistanutkaan tuota nestettä yhtään pisaraa. Sitten hän nukkua keuvotti sängyssään tai luki raamattua, samaa raamattua, mistä ukkovaari vainaja oli ottanut alkuun tuon talon sunnuntaiaamuisen tavan, keksiessään sieltä lauseen: Voi sitä maata, missä ei viinaa ole.

Parin vuoden vierittyä oli talon karja taasen täysilukuinen, yhtä runsas kuin silloin, kun Timo Taikinamaa viimeisenä elonpäivänään hommasi sen ammeisiin ja aittoihin. Laareissa oli jyviä, arkunpohjalla, rautapeltilaatikoissa oli rahaa se määrä, minkä isäukko oli sinne kerännyt, taisivatpa pohjimmaiset olla ukkovaarinkin jäljeltä.

Kylien ihmiseläjät kurkkivat yhäkin uteliaina: eikö mitään tapahtunut, eikö se ottanut edes akkaa, taloon emäntää, äveriäistä taloista, missä niitä oli otettavissa, eikö pitäisi edes omia piikojaan, punaverisiä ja pyöreitä… Mutta Iisakki käveli vain vaitonaisena maillaan. Epäilemättä sillä oli suonissaan jotakin laimeaa nestettä, eikä punaista, väkevää verta, ei ihmiselämän himoja ja kiihkoja.

Mutta Iisakilla oli himonsa ja kiihkonsa, se, minkä isäukko oli häneen juurruttanut ja kasvattanut, niin ettei mieleensä muuta mahtunutkaan: himo kasata rahaa ja tavaraa, omaisuutta.

Yhtenä talvisena päivänä hän oli etsinyt käsiinsä isävainajansa rautapeltisen laatikon, rahalaatikon.

— Niin, pitikö hänen ruveta sitä kartuttamaan, koota rahaa tuohon laatikkoon, arkunpohjalle? Eikö se ollut maahan kaivettu leiviskä? Eikö ollut parempi, että menit ja asioit niillä ja annoit niiden kasvaa omasta voimastaan kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi…

Iisakki alkoi lainata rahoja ympäristön tarvitseville talonpojille ja torppareillekin kovalla korolla. Vähitellen hänestä kehittyi ikäänkuin pankkiiri, kymmenien pitäjien mahtimies, jota vihattiin ja pelättiin ja kunnioitettiin, kumarrettiinkin. Oli mainittava ja kuulu mies, omituinen tavoiltaan, saituri ja kinnari. Ei ollut puettukaan niinkuin muut ihmiset, lieneekö aina edes syödä hennonut. Kesät talvet sillä oli sama rojettunut turkkikasukka päällä, päässä lammasnahkareuhka, jaloissa vanhat saappaanterät.

Silloin ja tällöin joku velallinen joutui yhä kovempaan ahdinkoon, ei voinut suorittaa korkoja; tuli vasaramarkkinat ja Iisakki sai hoteisiinsa talon ja tavarat. Meni vuosia ja hänellä oli monia taloja, peltoja ja jylkkiä metsiä, pinkka seteleitä, velkakirjoja, jotka imivät rahaa, kypsentivät monen velanalaisen niin, että tämä vihdoin häätyi konnultaan, heitti kaikki sille, jolla ennestäänkin oli runsaasti.

Töräpään isännän nimi ei ollut enää Iisakki. Häntä mainittiin Töräpään Isoksi. Siellä hän asui harmaassa talossaan mäenlappeella, jonka harjalla humisi tuulimylly. Vanha talo lahosi, rapistui, katot sammaltuivat ja puhkeilivat, vuosivat vettä. Mitään ei korjattu. Meni akkuna rikki. Sijalle pistettiin päreitä tai olkitukko tahi rehupussi. Ovenlenkkanoiden ruosteiset saranat naukuivat, leveät lattiapalkit olivat lahonneet ja niissä ammotti reikiä, iso uuni oli rokeloinen ja tiilensirut vyöryivät ja murenivat alaskäsin, kaikkialla oli tomua, nurkissa lukin seittiä. Kello kävi nilkuttaen miehenmittaisessa kaapissaan, mustissa seinähirsissä juoksentelivat ruskeat russakat. Koko talossa, sen ilmapiirissä henkäili outo surunvoittoisuus, synkeys. Mutta siellä viihtyi Töräpään Iso erinomaisesti, siellä hän kässehti, mietti, johteli laajojen maidensa töitä, keskusteli velkamiestensä kanssa, teki sopimuksia, kauppoja. Harvoin hän lähti katsastelemaan ympäri pitäjiä olevia maitaan, joita asuivat pehtorit ja arentimiehet. Astui pitkin hiekkaista tietä, hartioilla kelsiturkki, rojettunut ja likainen, päässä karvareuhka, jaloissa saappaanterät, astui kesäisen auringon paistaessa. Löysi talonsa maantien poskesta, katsasteli kaikki paikat, neuvoi työmiehiä, söi, nukkui yönkin ja lähti edelleen etsiäkseen toisia talojaan. Niin hän teki kierroksensa ja saapui jälleen Töräpäähän, synnyintaloonsa laajan mäen lappeelle. Siihen näkyi suokin, Suurisuo, aukeana kuin järvi. Senkin hän oli kuivannut, ojittanut ja viljellyt. Kymmeniä latoja nousi harmaina ja valkoisina sen kesäisen vihreästä pinnasta.

Töräpään Iso on mahtava, mainittava mies. Kolmekymmentä vuotta hän on jo ollut Töräpään isäntänä ja mitään ei ole tapahtunut, mies vain on tullut yhä äveriäämmäksi. Ei ole hänellä akkaa, ei lasta.-Ihmiset kylällä kuihkivat: mihin, mihin kokoaa tämä mies tavaraa? Mihin ne joutuvat, kun hän kuolee? Kuoleeko? Ei osaa kuvitella, kuinka se kuolisi, Töräpään Iso, paremmin kuin sitäkään, että se osaisi akan ottaa, tai sen elämän uralla tapahtuisi muuta mullistusta.

Hän on ikäänkuin järkkymätön laakakivi rinteellä, joka ei vyöry, ei murene.