I

Harmaat, poimukkaat pilvet laahustivat matalalla metsänlatvojen ja kyläaukeitten ylitse. Tuuli heräsi jossakin erämaassa, nousi lymypaikastaan; sen sairaat keuhkot läähättivät ja puhkuivat, pilvien pinta pullisteli ja muutti muotoaan kuin laho, harmaa vaate. Paikoin se painui maata kohti kuin valtava, riippuva vatsa, joka jälleen rypistyi, kuroutui kiinni selkärankaan… Sitten siellä kai repeilivät ja ratkeilivat ohuet kalvot; tuiskusi, isot monimuotoiset hahtuvat tanssivat alas kevytmielisesti pyörähdellen. Tuisku yltyi, hämärä laskeutui maisemille. Mutta pimeydessä tanssivat monimuotoiset, isot, kuin pöhötautiset hiutaleet. Pimeyttä ja valkeutta sekaantuneina toisiinsa vähämieliseksi, murheelliseksi tuprakaksi…

Laajan mäen lappeella on Töräpään talo, kuulujen Taikinamaitten talo, harmaana ja matalana, lumeen vajonneena. Isäntä, Timo Taikinamaa, seisoo portailla; valju ja sileä vanhanmiehen naama kurkistaa harmaan, pitkän takin sisästä. Näkee pimeyden, hiutaleiden vähämielisen pyörinnän, tuntee tajuunsa painuvan yhä raskaamman synkeyden, levottomuuden, huokaa ja mumisee:

— Kevätkö nyt on vai talvi? Marraskuuko tulossa vai toukokuu? Onko siellä ylhäällä riitingit sekaisin: yritelläänkö asettaa kaksi talvea seläkkäin…

Huokaa jälleen.

— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Sillä paha sydän ei nöyrry eikä masennu. Yhä se ajattelee katkeria ja pilkallisia ajatuksia.

Vanha isäntämies kääntyy, painuu huoneeseen narahtavasta ovesta ja yrittelee ottaa lepoa, unta mustin ja levottomin mielin.

Tulee aamu. Tuisku on laannut, mutta kaikkialla on paksuna ja pehmeänä lumen suunnaton valkea vaippa. Taivaan iso ontelo on näkyvissä, viimeiset pilvenrepaleet haihtuvat, pohjanpuolelta pyyhkii viima purevana ja kylmänä kuin partaveitsi.

Töräpään isäntämies seisoa harottaa keskellä kartanoa haarojaan myöten lumessa, kynsäisee päätään ja kahlailee takaisin tupaansa murahtaen ainoastaan:

— Vappuaamu.

Sitten ottaa hän kirveen ja koivuisen kelleksen ja alkaa hakata. Ei siitä mitään synny, iskut vain putoilevat ankarina, isot lastut sinkoilevat räsähdellen palkeille. Talon vanha emäntä vaappuu tupaan leveänä ja lihavana. Hän on kuin syötetty hanhi, jalat ja kädet liikahtelevat kuin tönköt kapulat. Hän nousee seinää kiertelevälle kapealle penkille ja yrittelee tavoitella katonrajassa naulassaan roikkuvaa aitan avainta, mutta ei onnistu. Iso vatsa ottaa kiinni seinään ja hän horjahtaa takaisin lattialle.

— Ota sinä, ukko, tuo avain, sanoo hän hiljaisella, lempeällä äänellään. Minä en saa.

Ukko ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Kirves kolkkaa, lastut irtaantuvat räsähdellen kuivasta puusta. Emäntä yrittelee itse välillä, ei onnistu ja alkaa uudelleen ruihnata:

— Ota sinä, ukko, tuo avain…

Silloin ukko viimein paiskaa kirveen pois, hyppää kiukkuisesti tasakäpälää penkille, töytäisee avaimen aivan emännän nenän alle ja tiuskaisee:

— Tuossa! Vielä tässä avaimia! Mitä siellä tyhjässä aitassa teet? Loppu tässä kuitenkin tulee…

— Ukko, älähän nyt kimpaannu. Yritettävä se elävän on.

Navettapiika tulee ulkoa, päällään roikkuen joitakin likaisia ja karvaisia vaateriekaleita, kengät tolokkosessa, paljaat kintut sonnassa.

— Nyt siellä on yksi kuollut.

— Mikä yksi? tivaa ukko.

— Lehmä. Nälkään ne alkavat kupertua. Koivun varvutkin ovat taasen kaikki. Millä heitä ruokittanee…

— -kele! Ei millään! Kun ei ole lehmille suuhun sujuvaa, niin koetetaan löytyykö lehmistä vielä ihmisen suuhun sujuvaa. Kun ei kerran kesä tule, en minäkään enää odota…

Ja Timo Taikinamaa, Töräpään isäntä, alkaa romuta puukkoja kahasta ja teroitella niiden teriä.

— Ukko, ukko, ääntelee emäntä vaisusti. Älähän nyt kovin kimpaannu!