YHDESTOISTA LUKU

Naisen ryöstö

Kolme viikkoa oli Victoria Custer ollut nyt sheikki Ibn Aswadin vankina, mutta hän ei ollut kokenut Afrikassa matkaamisen tavallisia vaivoja lukuunottamatta mitään, mitä hän olisi voinut valittaa. Vieläpä hänen oli sallittu ratsastaa eräällä noista harvoista aaseista, jotka vielä olivat elossa, ja hänen ruokansa oli yhtä hyvää kuin Ibn Aswadin itsensä, sillä vanha, ovela sheikki käsitti, että mitä paremmassa kunnossa hänen vankinsa oli, sitä parempi hinta hänestä saataisiin sulttaani Fuladin hovissa.

Abul Mukarram, Ibn Aswadin oikea käsi, huojuvakäyntinen nuori arabialainen Saharan reunamailta, oli heittänyt himokkaita silmäyksiä kauniiseen vankiin, mutta vanha sheikki vastasi jyrkän kieltävästi, kun hänen luutnanttinsa ilmaisi hänelle kosimisaikeensa. Sitten havaitsi Abul Mukarram, estettynä intohimoisista pyyteistään, asian käyvän hänelle yhä vakavammaksi, kunnes ajatus tytön omistamisesta kiehtoi hänet kokonaan.

Victoria oli välttämättömyyden pakosta tutustunut sen verran erämaanpoikain kieleen, että kykeni keskustelemaan heidän kanssaan, ja Abul Mukarram ratsasti usein hänen rinnallaan, katsellen nautinnokseen hänen kasvojaan ja vartaloaan ja yrittäen samalla lisätä tytön arvonantoa häntä kohtaan kertoilemalla urotöistään; mutta kun hän vihdoin puhui rakkaudesta, käänsi tyttö hehkuvat ja suuttuneet kasvonsa pois hänestä, pysäytti aasinsa ja kieltäytyi ratsastamasta edemmäs hänen rinnallaan.

Ibn Aswald näki kauempaa riidan, ja kun hän ratsasti Victorian luo ja kuuli totuuden, nuhteli hän Abul Mukarramia perinpohjaisesti, määräsi hänet jonon jälkijoukkoon ja pani toisen arabialaisen valvomaan vankia. Myrkylliset silmäykset, joita epäsuosioon joutunut Abul heitti sen jälkeen monasti Victoriaan, panivat tytön sisäisesti värisemään, sillä hän tiesi tehneensä miehen julmaksi ja leppymättömäksi vihollisekseen.

Ibn Aswad oli vain vihjaissut hänelle kohtalosta, joka häntä odotti, mutta se riitti varoittamaan häntä, että kuolema oli parempi kuin ne kärsimykset, joihin häntä raahattiin viidakon halki. Kaiken valveilla-olonsa ajan hän hautoi mielessään pakosuunnitelmia, mutta ei keksinyt ainoatakaan, joka ei olisi kohdannut voittamattomia esteitä.

Vaikka hänen olisi onnistunut huomaamatta poistua leiristä, niin kuinka kauan hän voi toivoa pysyvänsä hengissä villissä viidakossa? Ja jos hän säilyisikin jonkun ihmeen kautta hengissä vaikkapa kuukausimääriä, niin mitä hyötyä siitä olisi, sillä hän ei osaisi palata entistä tietä loordi Greystoken uudistalolle sen kummemmin kuin hän kykeni määräämään oikeata ilmansuuntaa tiettömällä valtamerellä. Marssin kauhut, jonka varrella joka päivä sattui inhoittavia näytelmiä hänen silmäinsä edessä, tekivät hänet pahoinvoivaksi ja kyllästyneeksi. Kun hän näki orjia, jotka kantoivat raskaita norsunluu-, teltta- ja ruokatarvetaakkoja, lyötävän julmasti, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Raa'at teurastukset, jotka seurasivat väkivaltaista tunkeutumista jokaiseen kohdattuun kylään, ahdistivat hänen sydäntään ja herättivät hänessä häpeäntunteita noiden ihmisen hahmoon pukeutuneiden eläinten takia, jotka kiihoittivat villejä ja pelkureita manyuema-ihmissyöjiään menettelemään sanomattoman ilkivaltaisesti kokoonlyyhistyneitä vankeja kohtaan, jotka joutuivat heidän käsiinsä.

Mutta vihdoin he tulivat kylään, missä onni väistyi heidän rinnaltaan ja kieltäytyi heittäytymästä heidän syliinsä. Sensijaan he kohtasivat lujaa vastarintaa. Hurjat, maalatut paholaiset taistelivat heitä vastaan itsepintaisesti tuuma tuumalta, kunnes Ibn Aswad päätti tehdä kierroksen ja mennä kylän ympäri mieluummin kuin uhrata useampia seuralaistaan.

Taistelun melskeen ja sitä seuranneen lähtökiireen aikana havaitsi Abul Mukarram tulleen odottamansa tilaisuuden. Vankeja, joihin myös valkoinen tyttö kuului, työnnettiin peräytyväin ryöstelijäin edelle, kun taas arabialaiset manyema-soturit muodostivat jälkijoukon torjuakseen takaa-ajavia villejä.

Abul Mukarram sattui nyt tuntemaan erään pohjoiseen maahan vievän tien, jota kaksi saattoi kulkea mukavasti ja jota myöten oli helppo paeta; mutta se oli mahdotonta orjakaravaanille, koska tie vei englantilaisten alueiden läpi. Jos tyttö suostuisi seuraamaan häntä vapaaehtoisesti, niin kaikki olisi hyvin — jollei, silloin hän lähtisi yksin, mutta ei ennen kuin olisi kostanut tytölle suunnitelmiensa mukaan. Hän poistui sentähden hyökkäyslinjalta ja tunkeutui kauhunlyömäin orjain keskitse Victoria Custeria vartioivan arabialaisen rinnalle.

»Mene Ibn Aswadin luo», sanoi hän. »Hän kutsuu sinua.»

Toinen katsoi Abuliin tarkasti hetkisen. »Valehtelet, Abul Mukarram», sanoi hän vihdoin. »Ibn Aswad kielsi minua erikoisesti sallimasta sinun jäädä yksin tytön kanssa. Mene!» »Hullu!» mumisi Abul Mukarram, ja veti miekalla satulanpukaan poikittain kiinnitetyn pitkän pyssyn liipasimesta, pyssyn piipun ollessa tuskin jalankaan päässä toisen arabialaisen vatsasta. Päästäen yhden ainoan parkaisun suistui mies maahan aasinsa selästä.

»Lähtekäämme!» huudahti Abul Mukarram, tarttuen Victorian ratsun suitsiin ja kääntyen länteen, viidakkoon.

Tyttö yritti heittäytyä satulastaan, mutta voimakas käsivarsi kietoutui hänen vyötärölleen ja piteli häntä lujasti, kun aasit lähtivät liikkeelle kyljittäin sekavain köynnöskasvimassojen välitse, jotka melkein tyyten estivät heidän kulkuaan. Kerran Victoria huusi apua, mutta alkuasukasten hurjat sotahuudot häivyttivät hänen äänensä. Viidentoista minuutin kuluttua he kaksi tulivat jälleen polulle, jota olivat noudattaneet kylää lähestyessään, ja pian kävi taistelun melske heidän takanaan yhä heikommaksi, kunnes se häipyi kokonaan etäisyyteen.

Victoria Custerin ajatukset ahertelivat nopeasti suunnitellen jotakin pelastuskeinoa hänen vierellään ratsastavan vaiteliaan olennon seurasta. Revolveri tai vaikkapa vain veitsi olisi selvittänyt hänen pulmallisen asemansa, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Jos hänellä olisi ollut, ei Abul Mukarramin henki olisi maksanut paljoakaan, sillä tyttö oli suunniltaan epätoivoisesta kauhusta ajatellessaan sitä kohtaloa, joka nyt häämöitti niin läheltä. Miettiessään, ettei voinut lopettaa edes omaa elämäänsä, tuli hän jäykäksi ja kylmäksi. Oli vain yksi keino: taistella hampain ja kynsin, kunnes mies itse raivoissaan tappaisi hänet; mutta viime hetkeen saakka hän toivoi saavansa apua, jonka saannin hän tunsi sydämensä syvimmässä sopukassa mahdottomaksi.

Yli kaksi tuntia matkasi Abul Mukarram isäntänsä luota, jolta oli ryöstänyt orjattaren. Hän puhui vain vähän, ja tällöinkin hän puhui kuin isäntä orjalleen. Keskipäivän maissa he jättivät viidakon ja tulivat ylävämmälle seudulle, missä puut kohosivat pitemmän matkan päässä toisistaan ja missä oli vähän, jos ollenkaan, pensaikkoa. Matkaaminen oli täällä paljon helpompaa, ja heidän taipaleensa taittui nopeammin. He ajoivat yhä sitä polkua pitkin, jota karavaani oli tullut. Joskus seuraavana aamuna heidän pitäisi kääntyä jälleen pohjoiseen ja lähteä seuraamaan uutta polkua.

Erään virran partaalla Abul Mukarram pysähtyi. Hän sitoi aasit liekään ja kääntyi sitten tytön puoleen. »Kas niin», sanoi hän ja tarttui tyttöön.