YHDEKSÄS LUKU

Taistelu

Kun Nu Nunpoika oli lähtenyt isänsä ja isänsä heimon luota etsimään Nat-ulia ja Hudia, jäi soturipäällikkö istumaan ääneti muutamiksi minuuteiksi. Hänen vieressään istui Nat-ulin isä Tha ja heidän ympärillään kyyköttivät heimon muut jäsenet. Kaikki olivat ääneti sen surun johdosta, joka oli kohdannut heidän päällikköään ja tämän lähintä miestä. Nu ja Nat-ul nauttivat suurta suosiota villien toveriensa keskuudessa. Niin ei kuitenkaan ollut Hudin laita, ja häntä kohtaan tunnettiin katkeraa kiukkua.

Tovin kuluttua puhui päällikkö Nu.

»Emme voi lähteä etsimään uutta asuinpaikkaa», sanoi hän, »ja jättää jälkeemme kahta lastamme».

Hänen kuuntelijansa käsittivät, ettei hän piitannut mitään Hudista — että Hud oli menettänyt oikeutensa heidän joukossaan tuottaessaan tämän murheen heimolle. He olivat tyytyväisiä sen johdosta. Muuan nuori soturi nousi seisoalleen. Keihäällänsä hän veti maahan idästä länteen kulkevan viivan, joka jäi hänestä pohjoiseen.

»Nu Nunpoika suoritti kokeet minun kanssani — me tulimme miehiksi ja sotureiksi samana päivänä. Yhdessä kaadoimme ensimmäisen leijonamme.» Hän vaikeni ja jatkoi sitten viitaten maahan vetämäänsä viivaan: »Ikinä en astu tämän viivan poikki ennenkuin olen löytänyt Nu Nunpojan.»

Lakattuaan puhumasta hän oikaisi selkänsä koko pituuteensa ja kääntyi kädet ristissä leveällä rinnallaan päällikkönsä puoleen.

Heimon joukosta kuului hyväksyviä murahteluja. Kaikki silmät suuntautuivat Nu'hun. Mitä hän tekisi? Nuoren soturin menettely oli suoranaista kapinaa. Äkkiä hypähti Nat-ulin veli Aht pystyyn ja astui uhmailevan soturin viereen. Hän ei virkkanut mitään; hänen liikkeensä ilmaisi hänen tarkoituksensa.

Päällikkö Nu katsoi molempia nuorukaisia tuuheiden kulmakarvojensa alta. Katselijat olivat melkein varmoja, että puolittainen hymy väikkyi julmasti hänen julmilla piirteillään. Hänkin nousi. Hän astui noiden kahden luo ja asettui heidän viereensä.

Tha oivalsi ensiksi teon merkityksen, ja samassa hän juoksi Nun viereen. Sitten toisetkin käsittivät, ja hetkisen kuluttua oli koko heimo kääntänyt selkänsä Dagin viivaile ja seisoi kasvot käännettyinä etelään. Nyt he tanssivat ja kiljuivat. Miehet heiluttelivat kivikirveitään tai heittivät pitkiä keihäitänsä korkealle ilmaan, naiset löivät kämmeniään yhteen ja pikkulapset juoksivat hyppelehtien ympäriinsä ja puikkelehtien jokaisen tiellä.

Kun tätä oli kestänyt muutamia minuutteja, lähti Nu etelää kohti, käskien parinkymmenen miehen jäädä naisten ja lasten pariin, joiden tuli seurata hitaasti perässä heidän aikaisemmille asunnoilleen, sillaikaa kun päällikkö riensi sotureiden kanssa nopeasti eteenpäin etsimään merkkejä Nu'sta ja Nat-ulista.

Ensiksi he kohtasivat Hudin kuolleen ruumiin Autiovuorten rinteessä sijaitsevasta luolasta. Sieltä he löysivät Nun jäljet ja merkkejä tytön vanhemmista jäljistä, mikä osoitti, että Nu ei ollut saavuttanut Nat-ulia täällä.

Eteenpäin he riensivät rantaa pitkin vanhoja luoliaan kohti, ja alati he erottivat selvästi jommankumman etsimänsä henkilön jäljet. Oli pimeä, kun he saapuivat luolille, ja seuraavana aamuna he saivat vaivoin keksityksi jäljet, koska vuoksi oli pyyhkinyt ne pois sieltä, mihin ne olivat painuneet luoteen kestäessä. Nyt jakoi Nu soturinsa kolmeen joukkueeseen. Ensimmäisen, johon hän itse jäi, oli lähdettävä etelään rantaa pitkin, toisen tunkeuduttava viidakkoon puolentoista kilometrin verran ja käännyttävä sitten etelään, kun taas kolmannen tuli tutkia sisämaa suoraan länteen. Tällä tavoin täytyi jonkun niistä kohdata kadonneet tai joitakin osviittoja heistä.

Tha oli keskimmäisen joukon päällikkönä, ja Aht oli hänen mukanaan. Dag oli päällikkö Nun mukana. He painelivat nopeasti rantaa pitkin ja hajaantuivat sille merestä viidakkoon asti, jotta mitään ei jäisi heiltä huomaamatta.

Useita kertoja he seurasivat vääriä merkkejä viidakkoon, niin että heiltä hukkui paljon aikaa. Tämän takia yllätti pimeys heidät ennenkuin he olivat löytäneet niitä kahta, joita etsivät.

He leiriytyivät hietikolle ihan viidakon laitaan ja virittivät nuotiokehän ympärilleen pitääksensä villipedot loitolla. Sitten he paneutuivat levolle — kahta lukuunottamatta, jotka vartioivat ja kohentelivat valkeita.

Dag oli toinen vartijoista. Yön tummetessa hän äkkäsi tulenloimun etelässä. Hän kiinnitti kumppaninsa huomion siihen.

»Siellä on ihmisiä, siellä», sanoi hän. »Se on eläintulten loimua. Kuules!»

Hurjia kiljahduksia kuului heikosti matkan päästä, nuotiotulien taholta. Dag aikoi juuri mennä herättämään Nun, kun hänen terävät silmänsä keksivät jotakin varovasti liikkuvaa viidakon ja leirin välillä. Ilmeisesti se oli vastikään hiipinyt esiin viidakon sankan kasvullisuuden keskeltä. Toisissa oloissa Dag olisi varmaan pitänyt sitä petoeläimenä; mutta nyt hän ei ollut täysin varma, koska oli keksinyt ihmisten leirin olevan lähettyvillä.

Tosin ihmiset hiiviskelivät harvoin viidakossa pimeän laskettua; mutta tämän eläimen liikehtimisessä oli jotakin, mikä viittasi ihmisen ryömintään nelinkontin. Dag kiersi leirin ympäri, näyttäen unohtaneen tunkeilijan läsnäolon. Hän heitti puupalasen liekkeihin toisaalla ja polki toisaalla sammuksiin eräitä savuavia risuja, jotka olivat lentäneet piirin sisäpuolelle. Mutta koko ajan hän piti silmällä olion liikkeitä, joka hiipi ulompaa pimeydestä leiriä kohti. Hän saattoi nähdä sen nyt selvemmin ja havaitsi, että se heitti silloin tällöin katsahduksen taakseen yli olkapäänsä.

»Oliko sillä kumppani vai kumppaneita? Seurasiko jokin sitä?» Dag silmäili tutkivasti viidakon mustaa reunamaa hiipivän olion taakse.

»Ah! Tuoko se oli?»

Tumma varjo oli astunut synkästä metsästä tuon hiipivän eläimen polulle, joka oli saapunut viidakon ja leirin välisen aukion puoliväliin. Dagin ei tarvinnut katsoa toistamiseen päästäkseen selville, ken uusi tulokas oli. Notkea ruumis, musta massa, joka merkitsi tuuheata harjaa, kyyry asento, kaksi keltaisenvihreätä, kiukkuista tuliläikkää — ei epäilystäkään. Se oli leijona Zor, joka hiiviskeli saalistaan väijymässä.

Dag kuiskasi sanasen kumppanilleen, joka tuli hänen viereensä. He seisoivat katsellen oliota lähempää, millään tavoin ilmaisematta nähneensä sitä.

»Se on ihminen», kuiskasi Dagin kumppani.

Ja sitten hyökkäsi Zor pelottavasti karjuen, ja sen edessä ollut eläin nousi seisomaan, tullen täydelleen lähemmän loimun valoon. Kiljaisten, mikä herätti koko leirin, ryntäsi Dag tulipiirin ulkopuolelle, keihäs heittoasennossa ja sen tarkoin teräväksi hiottu kärki suunnattuna hyökkäävää Zoria kohti.

Ase viuhahti tuskin käden leveyden vertaakaan Zorin saaliin olkapäästä ja uppoutui pedon rintaan. Samassa tuokiossa juoksi Dag pakolaisen ohi ja asettui suoraan leijonan eteen ryhtyäkseen vain kivikirveellä ja veitsellä vastustamaan riehuvan, haavoitetun hävittäjädemoonin raivoa.

Yli olkansa hän heitti sanasen sille, jota auttamaan oli juossut.

»Riennä eläintulen sisäpuolelle, Nat-ul», huusi hän. »Zorin puoliso tulee sille avuksi.»

Ja todellakin, kevyesti hietikon poikki juosten, saapui hurja naarasleijona harjakkaana kuten herransakin.

Nyt oli Dagin soturitoveri kiirehtinyt hänen vierelleen, ja leiristä juoksivat muut villit keihäsmiehet. Zor nousi takajaloilleen ja kävi Dagin kimppuun, joka kääntyili ketterästi puolelle ja toiselle, väistäen väkevien, kynsikkäiden käpälien hirvittävät iskut ja lyöden petoa yhtä mittaa päähän raskaalla kirveellänsä.

Toinen soturi vastaanotti raivostuneen naarasleijonan hyökkäykset keihäällään. Suoraan leveään rintaan tunkeutui terävä kärki, miehen pitäessä sisukkaasti koko ajan varresta kiinni ja kieppuessa sinne tänne, kun peto peräytyi, kääntyi ja tavoitteli häntä kynsillään.

Nyt saapuivat päällikkö Nu ja hänen seuralaisensa näyttämölle. Parikymmentä keihästä törrötti Zorin ja sen puolison ruumiista. Kirveet putoilivat niiden päihin, ja väkevä Nu ryntäsi Zorin selkään aseenaan vain kiviveitsi. Hän riippui pitäen kiinni paksusta harjasta ja työntäen pienoisen aseensa tuon tuostakin pedon selkään ja kupeeseen, kunnes karjuva ja kiljuva eläin kellahti kyljelleen ainaiseksi.

Naarasleijona osoittautui sitkeähenkisemmäksi kuin herransa, ja vaikka sen ruumis oli täynnänsä keihäitä ja vaikka vastustajat olivat veitsillään pistäneet sitä kylkiin, hyökkäsi se ihan lähelle, tehden äkillisen rynnistyksen, jolloin muuan luolamies toimi vain sekunnin pienoisen osan liian hitaasti. Väkevät kynnet raapaisivat häntä kaulasta kupeeseen, ja hänen kaatuessaan puristuivat väkevät käpälät hirvittävinä hänen kalloonsa.

Seisten saaliinsa päällä ärisi naarasleijona uhkaavasti, sillaikaa kun hurjat, soturit hyppelivät kehässä sen ympäri, odottaen tilaisuutta käydä sen kimppuun ja kostaa toverinsa puolesta.

Tultuaan nuotiokehään kohensi Nat-ul tulet, pitäen koko näyttämöä sotureille loistavasti valaistuna. Tuntui melkein ihmeeltä, että hän oli niin odottamatta kohdannut oman heimonsa miehiä. Tuskin hän saattoi odottaa leijonia vastaan käytävän taistelun päättymistä: niin tärkeä oli se asia, joka askarrutti hänen ajatuksiaan.

Mutta vihdoin makasi Zorin villi puoliso kuolleena, ja kun päällikkö Nu palasi leiriin, juoksi Nat-ul häntä vastaan.

»Nopeasti liikkeelle!» huusi hän. »He ovat tappamaisillaan poikasi Nun», ja hän viittasi etelään päin kohti loimua, joka näkyi nyt selvästi pimeydessä.

Nu ei jäänyt kyselemään tytöltä enempää. Hän kutsui soturinsa ympärilleen.

»Nat-ul sanoo, että he tappavat Nu Nunpojan tuolla», sanoi hän, viitaten etäiseen tulenhohtoon. »Tulkaa!»

Kun Nat-ul johdatti heidät rantaa pitkin ja viidakon halki, kertoi hän päällikkö Nu'lle kaikki, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Hud oli ryöstänyt hänet. Hän kertoi harhailuistaan ja veneenrakentajista. Siitä, kuinka eräs näistä oli ahdistanut häntä, ja hirvittävästä pedosta, joka oli kaapannut ja vienyt hänet pesäänsä. Hän kertoi kummallisesta eläimestä, joka ryömi siihen telttaan, jossa hän oli vankina, ja hyppäsi Turin selkään. Ja siitä, kuinka hän oli pujahtanut teltasta noiden kahden taistellessa ja paennut viidakkoon, repien juostessaan irti käsiensä siteet. Hän värisi kertoessaan Nu'lle villien petojen muodostamasta kujasta, jonka läpi hänen oli täytynyt juosta veneenrakentajain eläintulten ja viidakon suojaavien puiden välinen matka.

»Lepäsin lopun yötä isossa puussa lähellä muukalaisten kylää», sanoi hän. »Varhain seuraavana aamuna lähdin etsimään ruokaa ja aioin taivaltaa pohjoiseen päin, kunnes olisin tullut vanhoille asunnoillemme, missä olisin saattanut elää jokseenkin turvallisesti.

— Mutta koko ajan ihmettelin, mikä oli hypännyt Turin selkään teltassa edellisenä yönä; ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmäksi kävi minulle, että se oli varmaan mies — että sen täytyi olla ihminen, sillä mikä eläin pystyisi tunkeutumaan kenenkään huomaamatta tulen läpi?

— Kun olin täyttänyt vatsani, hiivin takaisin puiden välitse kylän laitaan ja jäin sinne vakoilemaan. Aurinko paistoi silloin suoraan yltäni — päivä oli puolessa. En voinut päästä luolille ennen pimeän tuloa, jos jokin sattuisi viivyttämään miilua, ja kun saatoin millä hetkellä hyvänsä kohdata jonkun muukalaisen tai olla pakotettu kiipeämään puuhun Urin tai Zorin tai Uun takia, niin päätin odottaa seuraavaan aamuun ja lähteä sitten varhain luolille. Minussa oli jotakin, joka vaati minua jäämään. En tiedä, mitä se oli; mutta tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi Nat-ulia; toinen, joka tahtoi rientää pois muukalaisten maasta niin nopeasti kuin mahdollista, ja toinen, joka väitti velvollisuutenaan olevan jäädä. Vihdoin en voinut vastustaa kauempaa toista itseäni — minun täytyi jäädä, ja niin löysin mukavan paikan eräästä isosta puusta, joka kasvaa sen aukion vieressä, jolla vieraiden kylä sijaitsee. Ja siellä pysyttelin kauan vielä senkin jälkeen, kun oli tullut pimeä.

— Juuri silloin näin sen olennon kylässä, joka lähetti minut tänne. Jo olin huomannut tulenne ja ihmetellyt, ken oli saattanut tulla pohjoisesta. Tiesin kaikkien muukalaisten palanneen kyläänsä iltapäivällä, joten se ei voinut olla kenkään heistä. Ja kun tiesin ensimmäisen heimon pohjoisessa käsin olevan omani, niin toivoin, kuitenkaan uskomatta, että siellä saattaisi tosiaan olla joitakuita sinun sotureitasi, Nu.

— Ja sitten näin, että jotakin oli tekeillä kylässä alapuolellani. Soturit menivät erääseen majaan, josta laahasivat esille vangin. Jaloista he vetivät häntä kylän läpi ja ympäri, ja heidän niin tehdessään kiduttivat naiset ja lapset vankia ja sylkivät hänen päällensä.

— Ensin en voinut nähdä uhria selvästi, mutta lopulta, kun he kohottivat hänet jaloilleen ja sitoivat hänet paaluun, jossa aikoivat paistaa hänet elävältä, hiljaisilla tulilla, näin hänen kasvonsa.

— Oi, Nu, etkö osaa aavistaa, ken se oli, joka oli seurannut minua niin kauas, voittanut sellaisia vaaroja ja tunkeutunut kamppaillen kammottavan meren yli minut pelastaakseen?»

»Nu Nunpoika», virkkoi vanha soturi, ja hänen rintansa kohoili ylpeydestä, kun hän loittoni viidakon halki kylän taakse.

Kiukkuiset petoeläimet uhkasivat pelastusjoukkuetta joka taholta. Kaksi kertaa heidän kimppuunsa hyökättiin, ja heidän täytyi antautua taisteluun jonkun hurjan alkuajan pedon kanssa; mutta vihdoin he raivasivat itselleen tien viidakon laitaan kylän taakse, mihin he pyrkivät.

Siellä heidän silmiensä nähtäväksi ja korviensa kuultavaksi avautui hurjan sekava näky. Miehiä ja naisia juoksenteli sinne tänne, päästäen ilmoille raivonkiljahduksia. Heidän takanaan oli palavien puiden muodostama kehä. Sen keskelle, niin kertoi Nat-ul pelastajille, oli Nu Nunpoika lujasti paaluun sidottuna. Hitaasti hän kärventyi kuoliaaksi. Ehkä hän oli jo kuollut.

Nu kokosi soturinsa ympärilleen. Kahden hän käski pysytellä aina Nat-ulin rinnalla. Sitten hiipi päällikkö Nu ääneti viidakosta riehaantuneiden veneenrakentajain kylää kohti pitkän, valkoisen sulan heilahdellessa uljaasti hänen jalon päänsä yllä, luolakarhu Urin pörrökarvaisen turkin riippuessa hänen hartioiltaan ja toisten seuratessa kintereillä.

Heitä oli neljäkymmentä väkevää miestä, voimakaslihaksista. Vahvoissa käsissään he puristivat hirvittäviä keihäitään ja raskaita kirveitänsä. Heidän lannevöistään riippuivat heidän kivikirveensä sillä hetkellä, kun he kävivät käsikähmään vihollisten, kanssa. Heidän villejä aivojaan elähdytti vain yksi ainoa ajatus — tappaa — tappaa — tappaa!

He tulivat ulommalle tulikehälle, eivätkä kiihtyneet ihmiset olleet vieläkään huomanneet heitä. Sitten ryhtyi muuan tyttö, joka veltosti täytti valkeiden kohennustehtävää, heittämään lisää puita rovioon ja näki heidät — näki joukon kauniita, villejä kasvoja ihan liekkien takana.

Päästäen kauhun ja varoituksen kirkaisun hän kääntyi ja riensi kylän asukkaiden joukkoon. Tuokiossa vaimeni hälinä puhjetakseen uudestaan tytön säikähtyneenä huutaessa: »Sotureita! Sotureita!»

Silloin olivat Nu ja hänen miehensä heidän keskellään. Veneenrakentajain soturit ryntäsivät hyökkääjiä vastaan. Naiset ja lapset pakenivat leiripaikan vastakkaiselle puolelle. Käheitä karjahduksia ja taisteluhuutoja kajahteli ilmoille, kun vuoristolaiset heittäytyivät veneenrakentajain kimppuun. Toiselta puolen lensi kokonainen sadekuuro pitkiä, solakoita keihäitä, ja siihen vastasivat kyläläiset lyhyillä, tukevilla harppuunillaan.

Sitten syöksyivät soturit taistelemaan lähempää kirveillensä. Hetkeäkään ensimmäisen kurimuksen jälkeen ei ottelun tulos näyttänyt epäilyttävältä — Nun hurjempi heimo — petoeläinten metsästäjät — soturiltansa — oli tilanteen, herra joka tapauksessa. Taaksepäin, taaksepäin he työnsivät »lehmän»-nahkaisia sotureita, kunnes puolustajat oli karkoitettu leiripaikan poikki naisten ja lasten joukkoon.

Ja nyt antautui sisempi tulipiiri hyökkääjille, ja kun Nat-ul juoksi heimonsa sotureiden välissä ollakseen ensimmäisenä Nun rinnalla ja leikatakseen poikki hänen kahleensa, kääntyi viimeinen veneenrakentaja ja pakeni ulompaan pimeyteen, rantaa pitkin sinne, mihin heidän venheensä oli vedetty nousuvedeltä turviin.

Päällikkö Nu juoksi liekkien läpi Nat-ulin kintereillä. Molemmat tulivat vieretysten hirvittävään kuumuuteen paalun eteen. Tyttö loi vain yhden ainoan katsahduksen paljaaseen, savuavaan patsaaseen ja maahan sen ympärille, ennenkuin kääntyi ja heittäytyi Nun syliin.

Nu Nunpoika ei ollut siellä, eikä hänen ruumistansakaan löydetty leiripaikalla.