NELJÄS LUKU

Salaperäinen metsästäjä

Maanjäristyksen jälkeisenä aamuna havaitsi Victoria Custer olevansa yhä vuoteen omana. Hän kertoi lady Greystokelle tuntevansa heikkoutta hermokohtauksen johdosta; mutta itse asiassa oli laita niin, että häntä pelotti tavata Curtissia ja joutua koetukseen, jonka tiesi odottavan itseään.

Kuinka hän selittäisi Curtissille sen vaikutuksen, jonka maanalaiset jyrähdykset ja maan ulkokuoren vavahtelut olivat tehneet häneen ja hänen tunteisiinsa nuorta miestä kohtaan? Kun hänen veljensä tuli katsomaan häntä, veti hän hänen päänsä pielukselle oman päänsä viereen ja kuiskaili jotakin niistä hirvittävistä harhanäyistä, jotka olivat ahdistelleet häntä edellisestä illasta lähtien.

»Oh, Barney», huudahti hän, »mitähän se merkitsee? Mitähän se merkitsee? Ensimmäiset kumeat jyrähdykset, jotka kajahtivat ennen järistystä, tuntuivat herättävän minut ikäänkuin unitaudista, ja yhtä selvästi kuin nyt näen sinut vieressäni, näin unelmaini puolialastoman olennon, Ja kun näin hänet, tajusin, etten koskaan voisi mennä kihloihin mr. Curtissin enkä kenenkään muunkaan kanssa — on kauheata tunnustaa se juuri sinulle, Barney, mutta minä — minä käsitin hänet nähdessäni, että rakastin häntä — että olin hänen. En hänen vaimonsa, Barney, vaan hänen naisensa — hänen kumppaninsa, ja minun täytyi taistella itseäni vastaan voidakseni pidättyä syöksymästä yön hirvittävään pimeyteen heittäytyäkseni hänen syliinsä. Minun onnistui silloin hallita itseäni niin kauan, että ehdin juosta luoksesi, jolloin pyörryin. Ja viime yönä näin hänet jälleen unissani — yksin ja yksinäisenä taivaltamassa halki oudon ja vihamielisen maailman etsiäkseen ja vaatiakseen minua.

— Et osaa aavistaa, Barney, kuinka todellinen hän on minulle. Se ei ole sellainen kuin muut unet, vaan sensijaan näen hänet todella — hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa silkkimäisen rakenteen; hänen virheettömän päänsä ylevän asennon; sysimustat, kähärät hiukset, joita olen oppinut rakastamaan ja joihin tiedän upottaneeni sormeni, kun hän kumartui suutelemaan minua.

— Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen — ja samasta piikiviaineesta tehty veitsi ja kirves, ja vasemmassa kädessään hän pitää ison pedon raadeltua päätä.

— Hän on jalo olento, mutta toiseen maailmaan tai toiseen aikakauteen kuuluva; ja jossakin hän vaeltaa niin yksinäisenä ja yksin, että sydämeni itkee häntä ajatellessani. Oi, Barney, joko hän on todellinen ja minä löydän hänet tai tulen hulluksi. Sano minulle, Barney, taivaan nimessä, että uskot minun olevan järjissäni.»

Barney Custer veti sisarensa kasvot lähelle omiansa ja suuteli häntä hellästi.

»Tietenkin olet terve, Vic», vakuutteli hän tytölle. »Olet vain antanut tuon vanhan unesi jollakin tavoin vallata itsesi, ja nyt se on käynyt hermoillesi, niin että alat uskoa siihen vastoin parempaa tietoasi. Ravista itseäsi aimo lailla, nouse ylös ja lähde Curtissin kanssa pitkälle ratsastusretkelle. Avaa hänelle sydämesi. Kerro hänelle kaikki se, mitä minulle olet kertonut, ja sano hänelle sitten, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin, niin olen varma, että alat uneksia hänestä etkä tuosta nuoresta jättiläisestä, jonka olet näpistänyt jostakin haltiasadusta.»

»Nousen ylös ja lähden ratsastamaan, Barney», vastasi tyttö. »Mutta mitä tulee naimisiinmenoon mr. Curtissin kanssa — no, minun on pohdittava sitä asiaa.»

Mutta loppujen lopuksi hän ei yhtynyt seurueeseen, joka ratsasti vuoria kohti sinä aamuna, sillä kun hän ajatteli, että näkisi aikoja sitten menneen kauden repeytyneet ja toisiinsa sekaantuneet kivikerrokset, jotka kohottivat naarmuista päätänsä tasangosta vuorten juurelta, tunsi hän sen menevän yli voimiensa. Toiset eivät pakotelleet häntä, ja kun hän vaati itsepintaisesti, että mr Curtissin oli seurattava muita miehiä, jätettiin hänet bungalowiin yksin lady Greystoken, poikasen ja palvelijoiden pariin.

Kun seurue ajoi neliä aaltoilevan maan poikki, joka levisi heidän edessään vuorten juurelle asti, äkkäsivät he seebralauman kiitävän heitä vastaan mieletöntä vauhtia.

»Joku on metsästämässä edellämme», huomautti muuan miehistä.

»Ehkäpä saamme leijonan ampumalinjalle tuosta päättäen», vastasi toinen.

Vähän matkaa kauempana he tapasivat seebraoriin ruumiin. Barney ja Butzow hyppäsivät alas ratsuiltaan tutkiakseen sitä ja päätelläkseen millainen vihollinen oli kaatanut sen. Ensi silmäyksellä huusi Barney eräälle seurueen toisista jäsenistä, kokeneelle ison riistan metsästäjälle.

»Mitä tästä sanotte, Brown?» kysyi hän viitaten leikeltyyn lonkkaan.

»Se on ihmisen surmaama», vastasi toinen. »Katsokaahan tuota ammottavaa reikää sen sydämen yläpuolella. Se ilmaisisi koko jutun, jollei olisikaan todistusta veitsestä, jolla nuo kappaleet on leikattu peräpuolesta. Otus on vielä lämmin — sen on täytynyt tulla surmatuksi muutamien viimeisten minuuttien aikana.»

»Siinä tapauksessa ei surmaaja ole ihminen» virkkoi toinen, »sillä muuten olisimme kuulleet laukauksen. Odottakaas, tuossa on Greystoke, katsotaanpa, mitä hän asiasta arvelee.»

Apinamies, joka oli ratsastanut parinsadan metrin päässä toisten takana erään vanhahkon miehen seurassa, suuntasi nyt ratsunsa ihan lähelle kuollutta seebraa.

»Mitäs täällä on?» kysyi hän hypähtäen satulasta.

»Brown väittää tuon näyttävän ihmisen surmaamalta», selitti Barney, »mutta kukaan meistä ei kuullut laukausta».

Tarzan tarttui seebran toisen etu- ja takajalan vuohiseen ja käänsi sen toiselle kyljelle.

»Läpi se on mennyt, olipa se mikä hyvänsä», sanoi Butzow, kun toisen lavan yläpuolella oleva reikä tuli näkyviin. »Sen on täytynyt olla kuula, vaikka emme kuulleetkaan pyssyn laukausta.»

»En ole siitä kovinkaan varma», virkkoi Tarzan, ja sitten hän katsahti pikaisesti maahan eläimen ympärille, kyykistyi alemmaksi, vei herkkätuntoiset sieraimensa lähelle silvottua lonkkaa ja sitten seebran vieressä olevaan, tallattuun ruohistoon. Kun hän oikaisi selkänsä, katsoivat toiset häneen kysyvästi.

»Ihminen», sanoi hän — »valkoinen ihminen on ollut täällä seebran kuoleman jälkeen. Hän on leikannut nämä kimpaleet lonkista. Haavassa ei ole pienintäkään ruudin hajua — tässä ei ole käytetty ruudin kiidättämän ammusta. Haava on liian leveä ja liian syvä nuolen tekemäksi. Ainoa muu ase, jolla se on voitu tehdä, on keihäs; mutta keihään heittäminen seebran ruhon läpi niin; pitkän matkan päästä kuin mies voi lähestyä sitä; aukealla tasangolla edellyttää melkeinpä yli-inhimillistä lihasten voimaa ja silmän tarkkuutta.»:

»Ajatteletteko —» alkoi Brown.

»En ajattele mitään», keskeytti Tarzan, »paitsi että järkeni sanoo minulle, että aistini ovat erehtyneet — ei ole ainoatakaan alastonta valkoista metsästäjää, joka metsästelisi wazirien maassa, Kuulkaas, ratsastakaamme vuorille ja tutkikaamme, emmekö voi saada selvää siitä vanhasta veijarista, joka on varastellut lampaitani. Hänen jälkiensä perusteella uskallan sanoa, että kun tuomme hänet alas, niin saamme nähdä isoimman leijonan mitä ainoakaan meistä on koskaan nähnyt.»