SEITSEMÄS LUKU

Victoria noudattaa kutsua

Seuraavana aamuna tarkastelivat miehet kivimäistä keihästä parvekkeella juuri ruokasalin edustalla.

»Tämä on ihmeellisin asia laatuaan, mitä koskaan olen nähnyt», sanoi Greystoke. »Voin melkein vannoa, ettei sitä ole tehnyt kukaan nykypäivien Afrikan heimojen jäsenistä. Näin kerran muutamia samanlaisia kärkiä, vaikka tosin British Museumissa. Ne oli löydetty erään esihistoriallisen luola-asunnon raunioista.»

Ruokasalin ikkunasta juuri heidän takaansa tuijotti tyttö silmät pyöreinä ja ihmetyksestä äänetönnä karkeatekoiseen aseeseen, joka hänelle merkitsi selvää todistusta sen olennon todellisuudesta, jota hän oli luullut vain toiseksi harhakuvitelmaksi — alastoman miehen juoksevasta hahmosta, joka oli rynnännyt hänen ohitseen hyökkäävää leijonaa vastaan hetkistä aikaisemmin kuin hän oli pyörtynyt. Eräs miehistä kääntyi ja näki hänen seisovan siinä.

»Kas, miss Custer», huudahti mies. »Huomaan, ettette tänä aamuna voi pahemmin huolimatta pienestä viimeöisestä seikkailustanne. Tässä on todistuskappale, jonka pelastajanne jätti jälkeensä vanhan veijarin sydämeen. Ettekö halua tarkastella sitä?»

Tyttö astui eteenpäin, kätkien todelliset tunteensa iloisen hymyn naamion taakse. Hän otti käsiinsä Nu Nunpojan keihään, ja hänen sydämensä täytti puolittain villi riemu, kun hän tunnusteli ison heittoaseen painoa.

»Millainen täytyikään sen miehen olla, joka heiluttelee noin valtavaa asetta!» huudahti hän. Barney Custer piti tarkoin silmällä sisartansa, sillä kun keihäs löytyi leijonan ruumiista, oli hänen mieleensä äkkiä palautunut Victorian kuvaus unien miehestä — »Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen —»

Nuori mies astui sisarensa viereen ja laski toisen kätensä hänen hartioilleen. Tyttö katsoi häntä kasvoihin ja kuiskasi sitten hiljaisella äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: »Se on hänen, Barney. Tiesin, että tuntisin sen.»

Jonkun aikaa oli nuorta miestä huolestuttanut pelko sisaren terveydestä. Nyt hänen täytyi tuntea vieläkin hirvittävämpää pelkoa, ellei tahtonut tunnustaa, että itsekin oli tullut mielettömäksi. Jos hän oli tervejärkinen, niin toden totta täytyi villin valkoisen miehen kuljeskella jossakin tässä villissä maassa Victoriaa etsimässä. Kun hän oli nyt löytänyt tytön, eikö hän vaatisi häntä? Barney värisi tätä ajatellessaan. Hänen täytyi tehdä jotakin estääkseen murhenäytelmän, ja hänen täytyi toimia viipymättä. Hän veti loordi Greystoken syrjään.

»Victorian ja minun täytyy lähteä heti», sanoi hän. »Maanjäristyksen aiheuttama hermojännitys ja tämä viimeinen seikkailu ovat vaikuttaneet häneen niin kovasti, että pelkään tytön tulevan hyvin sairaaksi, jollen vie häntä sivistyneen maailman ja kodin piiriin niin nopeasti kuin mahdollista.»

Greystoke ei yrittänyt tehdä mitään vastaväitteitä. Hänkin oivalsi, että miss Custerin oli parasta mennä kotiin. Hän oli huomannut tytön hermojen tilan käyvän pahemmaksi ja tuntenut yhä suurempaa huolestumista. Päätettiin, että he lähtisivät matkalle seuraavana aamuna. Talossa oli viisikymmentä mustaa kantajaa, jotka kiihkeästi halusivat palata rannikolle, ja Butzow ja Curtiss ilmoittivat paikalla olevansa valmiit saattamaan nebraskalaista ja hänen sisartaan.

Kun Barney selitti päätöksensä Victorialle, riensi muuan musta palvelija kiihtyneenä loordi Greystoken luo. Hän kertoi tavanneensa kuolleen lampaan aitauksesta. Eläimen kaula oli taitettu, kertoi mies, ja useita lihaviipaleita leikattu veitsellä sen lonkista. Sen vieressä näkyi selvästi paljaan ihmisjalan jälkiä aidatun alueen pehmeässä mudassa.

Greystoke hymyili. »Taasen seebran tappaja», sanoi hän. »No syököön hän mielin määrin mitä vain haluaa.»

Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta huusi Brown, joka oli ollut etsiskelyretkellä puutarhassa, häntä pienestä pensasrykelmästä sen paikan vierestä, missä leijonan ruumis oli maannut.

»Katsoppas, Clayton», huusi hän. »Täällä on jotakin, mikä viime yönä jäi meiltä pimeässä huomaamatta.»

Parvekkeella olleet miehet seurasivat Greystokea puutarhaan. Heidän perässään tuli Victoria Custer, ikäänkuin magneetin vetämänä sille paikalle, mihin he olivat kokoontuneet.

Pensaikossa oli pikku lammikko kuivunutta verta, ja niillä kohdin maassa juurten lähettyvillä, missä ei kasvanut nurmea, oli useita paljaan jalan jälkiä.

»Hänen on täytynyt haavoittua», huudahti Brown, »Curtissin luodista. Epäilen leijonan kajonneen häneen — eläimen on täytynyt kuolla heti, kun keihäs tunkeutui sen sydämeen. Mutta mihin ihmeeseen hän on voinut kadota?»

Victoria Custer tutkisteli ruohikkoa vähän matkan päästä pensaiden takaa. Hän näki sen, mikä toisilta oli jäänyt näkemättä — siellä täällä veripisaran, jotka johtivat eteläisille vuorille päin. Tämän nähdessään hänen sydämeensä tulvehti säälintunne yksinäistä, haavoittunutta miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hoiperrellut vertavuotavana villiin erämaahan, mistä oli tullut. Hänestä tuntui kuin mies olisi jostakin tuolta kaukaa kutsunut häntä nyt ja että hänen täytyi mennä.

Hän ei kiinnittänyt toisten huomiota havaintoonsa ja pian he kaikki palasivat parvekkeelle, missä Barney ryhtyi uudestaan keskustelemaan heidän huomisaamuisen lähtönsä suunnitelmista. Tyttö ei esittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä. Barney oli iloissaan nähdessänsä, että sisar halusi palata kotiin ilmeisesti yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin — hän oli pelännyt tiukkaa kieltäytymistä.

Barney oli toivonut saavansa kaataa puhvelihärän ennen lähtöään, ja kun eräs waziri-soturi toi samana aamuna tiedon, että muutaman kilometrin päässä pohjoiseen uudistalosta oli uhkea puhvelilauma, vaati Victoria häntä lähtemään toisten miesten mukana metsästysretkelle.

»Minä huolehdin tavaroiden pakkauksesta», sanoi hän. »Ei ole pienintäkään syytä, joka estäisi sinua menemästä.»

Niin hän lähti, ja Victoria ryhtyi kokoilemaan heidän monenmoisia tarve-esineitään. Koko aamun hääräili talonväki lukemattomissa tehtävissään, mutta puolisen jälkeen, päivän helteen ollessa pahimmillaan ei bungalowissa voitu huomata minkäänlaista merkkiä siitä elämästä, mikä vallitsi sen ympärillä. Lady Greystoke paneutui levolle, kuten melkein kaikki palvelijatkin. Victoria Custer oli keskeyttänyt työnsä silmäilläkseen ulos ikkunasta etäisille kukkuloille kauas etelään. Hänen vieressään, työntäen kuononsa hänen kämmeneensä, seisoi muuan loordi Greystoken isoja susikoiria, Terkoz; se oli ensi hetkestä ihastunut suuresti Victoria Custeriin ja pysytteli tällä tavoin hänen rinnallaan aina, milloin vain tilaisuutta tarjoutui.

Tytön sydämen täytti valtava kaipuu, kun hän katseli kaihoisasti vuoria kohti, joita hän ennen oli pelännyt niin kovasti. Hän pelkäsi niitä, mutta jokin kutsui häntä sinne. Hän yritti taistella tätä mieletöntä halua vastaan aivojensa jokikisellä säikeellä, mutta hän kamppaili järjestä piittaamatonta vaistoa vastaan, joka oli paljon voimakkaampi kuin mikään perustelu, minkä hän voi esittää sitä vastaan.

Äkkiä johdatti koiran kylmä kuono hänen mieleensä erään ajatuksen, ja sen vallassa hän luopui teennäisen vastarinnan viimeisestäkin häivästä mieletöntä haluaan vastaan. Hän sieppasi pyssynsä ja patruunavyönsä ja astui ääneti parvekkeelle… Siellä hän näki joukon kahlehihnoja, jotka riippuivat puuvaarnasta. Hän pisti erään niistä koiran kaulanauhaan. Kenenkään näkemättä hän meni puiston poikki pienelle pensasrykelmälle, missä kuivunut verilammikko oli. Siellä hän kokosi hiukan ruskeata, tahriintunutta maata käteensä ja piti sitä lähellä Terkozin kuonoa, laski sitten sormensa maahan, siihen kohtaan, mistä verinen polku johti etelään käsin.

»Kas tässä, Terkoz!» kuiskasi hän.

Eläin päästi kumean murahduksen, kun tuoreen veren haju tunkeutui sen sieraimiin, ja lähti liikkeelle, kuono painettuna lähelle maata ja hihnaa riuhtoen, kohti vuoria tasangon toiselle puolelle.

Sen vieressä asteli tyttö; ja hänen olkapäälleen oli heitetty iso, uudenaikainen metsästyspyssy ja hänen vasemmasta kädestään riippui hänen etsimänsä villin kumppanin kiviteräinen keihäs.

Hän ei edes pysähtynyt mietiskelemään, mitkä vaikuttimet pakottivat häntä tähän tekoon. Seurauksia hän ei ajatellut hitustakaan. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että hänen täytyi lähteä etsimään tuota yksinäistä, haavoittunutta miestä. Hänen paikkansa oli sen miehen rinnalla. Mies tarvitsi häntä — enempää hänen ei tarvinnutkaan tietää. Hän ei ollut enää tylsistyneen, sivistyneen maailman hemmoiteltu lemmikkilapsi. Hän ei edes uneksinut, että hänessä olisi tapahtunut mitään muodonvaihdoksia, eikä ole varmaa, että mitään muutosta oli tapahtunutkaan, sillä kuka pystyy sanomaan, että toisesta ruumiillistumasta toiseen on kovinkaan pitkä askel, olipa kuinka monta ihmisten mittaaman ajan mukaista, lukematonta vuotta hyvänsä vierähtänyt sillä välin?

Pimeys oli laskeutunut tasangolle ja viidakkoon ja vuorille, ja yhä riensi Terkoz eteenpäin kuono maahan painettuna, ja sen rinnalla asteli suloisen tytön hento olento. Nyt tuli kaukaisen leijonan karjahdus heikosti heidän kuuluviinsa, ja toisen pedon valitus vastasi ihan läheltä — ääni, joka on äärettömästi taikamaisempi ja hirvittävämpi kuin kumeampikaikuinen kiljunta. Leopardin rykiminen ja hyenoiden iljettävä »nauru» osoitti heille vieläkin selvemmin, että öisin saalistaan etsivät petoeläimet olivat liikkeellä.

Susikoiran niskakarvat jäykistyivät pieneksi harjaksi kuohuttavasta raivosta. Tyttö otti pyssyn olaltaan ja vaihtoi hihnan samaan käteen, jossa piteli luolaihmisen raskasta keihästä. Mutta hän ei säikkynyt. Äkkiä, ihan hänen edestään, lähti pienoinen antilooppiparvi pikaisen kauhun yllättämänä karkaamaan ruohistosta. Kuului hirveä karjahdus, ja iso ruumis syöksähti ilman halki pudotakseen lauman viimeisen eläimen päälle. Yksi ainoa tuskan ja kauhun parkaisu, pedon kynsiin joutuneen eläimen suusta, sarja hiljaisia murahteluja ja valtavien leukapielien synnyttämä ääni, niiden tunkeutuessa narskuen lihan ja luiden lävitse, ja sitten hiljaisuus.

Tyttö teki pienen kaarroksen välttääkseen petoa ja sen saalista ja meni satakunta metriä niiden yläpuolitse. Kuutamossa näki leijona hänet ja koiran. Seisoen kaatuneen saaliinsa päällä, leimuavien silmien tuijottaessa tunkeilijoihin, se jyräytti kumean varoituksen heille; mutta Victoria, raahaten ärisevää Terkozia perästään, jatkoi matkaansa, ja eläinten kuningas ryhtyi pitämään kemujansa.

Vasta neljännestunnin kuluttua kykeni Terkoz jälleen seuraamaan jälkiä, ja sitten he kaksi jatkoivat uudestaan yksinäistä tietään. Se kiemurteli vuorten juurelle muinaisen ajan vääristyneiden kivikerrosten ohitse. Nähdessään paljaan kallion tyttö värisi, mutta ylös yhä eteenpäin hän jatkoi matkaa, kunnes Terkoz pysähtyi, pöyhistäen niskakarvojaan ja muristen, synkän luolan sysimustan aukon edustalle.

Victoria pidätti eläintä ja tähysti sisälle. Hänen silmänsä eivät voineet tunkeutua manalan pimeyden läpi. Jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Mutta yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän oli vain arvellut heidän seuraamainsa veristen jälkien olleen etsimänsä miehen. Melkein yhtä luultavaa oli, että Curtissin kuula oli sattunut »vanhan veijarin» puolisoon ja että hän olikin loppujen lopuksi seurannut haavoittuneen naarasleijonan veritäpliä tullakseen pedon kalliopesään.

Hän kumartui syvään ja kuunteli, ja vihdoin hänen korviinsa tuli ikäänkuin liikehtivän ruumiin ääntä, ja sitten raskasta hengitystä ja huokaus.

»Nu!» kuiskasi tyttö. »Sinäkö, se olet? Olen tullut.» Eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän puhui outoa kieltä, josta ei ollut kuullut koskaan ennen sanaakaan koko elämänsä aikana. Tuokion vallitsi hiljaisuus, ja sitten vastasi ääni heikosti luolan syvyyksistä.

»Nat-ul!» Se oli pelkkä kuiskaus.

Nopeasti hapuili tyttö onkaloon, tunnustellen käsillään eteensä, kunnes tuli pitkällään makaavan miesolennon luo, joka lepäsi kylmällä, kovalla kalliolla. Vaivoin hän sai estetyksi ärisevän susikoiran ryntäämästä miehen kurkkuun. Terkoz oli löytänyt takaa-ajamansa saaliin eikä voinut ymmärtää, miksei sen sallittu nyt surmata otusta; mutta se oli hyvin opetettu eläin, ja tytön käskystä se vetäytyi vihdoin vartioon luolan suulle.

Victoria polvistui pitkällään makaavan Nu Nun pojan viereen, mutta hän ei ollut enää Victoria Custer. Se oli Nat-ul, Than tytär, joka polvistui nyt rakastamansa miehen viereen. Lempeästi hän laski hoikat sormensa miehen otsalle — sitä poltti riehuva kuume. Hän tunnusteli Nun pään toisella puolella olevaa haavaa ja värisi. Sitten hän kohotti Nun syliinsä, niin että miehen pää lepäsi hänen helmassaan, kumartui ja suuteli hänen poskeaan.

Hänen mieleensä muistui, että puolimatkassa vuoren rinteellä oli pieni lähde, josta pulppuili raikasta, kylmää vettä. Hän heitti pois metsästysvaippansa, käärien sen tiedottoman miehen päänaluseksi, ja sitten hän laskeutui Terkoz rinnallaan alas louhikkoista tietä. Täytettyään hattunsa vedellä hän palasi luolaan. Koko yön hän hauteli kylmillä kääreillä kuumeista päätä ja pesi ammottavan haavan, vuodattaen silloin tällöin muutamia virkistäviä pisaroita palavien huulten väliin.

Vihdoin lakkasi haavoittuneen miehen rauhaton heittelehtiminen, ja tyttö näki hänen vaipuneen luonnolliseen uneen ja kuumeen laskeneen. Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat luolan synkeyteen, nousi Terkoz ojentelemaan jäseniään ja silmäili taaksepäin sisustaan. Se näki mustatukkaisen jättiläisen nukkuvan rauhallisesti pää khaki-kankaisen metsästysvaipan varassa; ja miehen vieressä istui tyttö, teroitettujen hiusten aaltoillessa hänen olkapäilleen ja nukkuvan miehen rinnalle, jolle tytön oma väsynyt pää oli kallistunut äärimmäisen uupumuksen tuomassa unessa. Terkoz haukotteli ja paneutui jälleen pitkäkseen.