KAHDESTOISTA LUKU

Luolamies löytää naisensa

Joka päivä havaitsi Nu lähenevänsä nopeasti niitä, joiden kanssa Nat-ul matkasi. Hänen toisen elämänsä kokemukset vakuuttivat hänelle, että tytön täytyi olla vankina, mutta samalla hän käsitti, että asian laita saattoi olla vallan toisinkin, sillä olihan hän luullut tytön olleen vankina niiden luona, jotka olivat pitäneet häntä itseään vankina, ja saanut vain tietää, että eräs heistä väitti tyttöä sisarekseen. Se kaikki näytti Nu'sta ylen kummalliselta. Se meni yli hänen ymmärryksensä. Nat-ul ei voinut olla Custerin sisar, ja sittenkin hän oli nähnyt tytön ilmeisen onnellisena ja tyytyväisenä noiden muukalaisten seurassa, ja Custer oli eittämättä ilmaissut olevansa huolissaan tytön kohtalosta kuten ainakin veli. Curtiss, se oli selvää, rakasti Nat-ulia — sen verran hän oli oivaltanut tämän ja Custerin välisistä keskusteluista, joita oli salaa kuunnellut. Miten oli mies voinut niin hyvin tutustua Nat-uliin niinä kahtena päivänä, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun Nu oli lähtenyt luolilta rauhattoman meren rannalta metsästämään Uuta? Ja se aamu, jolloin hän oli herännyt mahtavan luonnonmullistuksen vaikutuksesta, peittyi samanlaiseen salaperäisyyden verhoon kuin ne merkilliset muutokset, joita oli tapahtunut ulkonaisessa maailmassa samana lyhyenä aikana. Nu oli ajatellut paljon noita ihmeellisiä tapauksia sillä tuloksella, että alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen oli täytynyt nukkua paljon kauemmin kuin oli luullut; mutta että sadantuhannen vuoden verkkainen ja vaivaloinen kehitys oli vyörynyt hänen tajuttoman päänsä ylitse, se ei tietenkään voinut juolahtaa hänen mieleensä edes pienimpänä mahdollisuutena.

Hän oli myös punninnut Curtissin pilkallisia sanoja ja samalla niiden muukalaisten elämää, joiden joukkoon hänet oli heitetty. Nopeasti hän oli oivaltanut sen tosiasian, että heidän tapansa ja tottumuksensa erosivat yhtä suuresti hänen omistaan kuin viidakon petojen tavoista ja tottumuksista. Hän oli havainnut, että hänen tapansa lähentelivät enemmän noiden mustien ja puolialastomain alkuasukkaiden tapoja, joita valkoihoiset pitivät niin ala-arvoisina, etteivät edes syöneet heidän kanssaan samassa pöydässä.

Hän oli pannut merkille, että mustat osoittivat muille valkoisille ilmeistä kunnioitusta, jota he eivät kohdistaeet Nu'hun. Ja kun Nu ei ollut typerä, joutui hän tekemään sen johtopäätöksen, että valkoiset pitivät häntä alempiarvoisena, jopa ennen kuin Curtissin sanat osoittivat hänen epäluulonsa tosiksi. Vaikka hänen ihonsa oli valkoinen, niin ilmeisesti hän erosi muista valkoisista jollakin erikoisella tavalla. Kenties se johtui hänen vaatetuksestaan. — Hän oli yrittänyt käyttää outoja ruumiin verhoja, joita he olivat antaneet hänelle, mutta ne olivat kiusalliset ja epämukavat. Ja vaikka hänellä nykyisin oli harvoin kyllin lämmin, oli hän siitä huolimatta iloinnut, kun tarjoutui tilaisuus heittää yltään kahlehtivat ja oudot pukimet.

Nämä ajatukset nostivat hänen mieleensä sen mahdollisuuden, että jos muukalaiset olivat voineet tunnustaa Nat-ulin tasa-arvoiseksi itsensä kanssa, niin tyttökin nautti tuollaista muukalaisten vaatimaa arvonantoa. Ja jos asianlaita oli niin, oli selvää, että tyttö katselisi Nu'ta uusien ystäväinsä näkökannalta — pitäisi häntä alempiarvoisena.

Sellaiset mietelmät tekivät Nun hyvin alakuloiseksi, sillä hän rakasti Nat-ulia ihan samalla tavoin kuin te tai minä voisimme rakastaa — ihan samoin kuin tavalliset valkoiset miehet ovat aina rakastaneet — tuntien hartautta, joka korotti hänen mieltymyksensä esineen jalustalle, jonka edessä hän onnellisena tahtoi langeta maahan ja osoittaa kunnioitustaan. Hänen intohimonsa ei ollut raakaa kuten alempien rotujen, jotka usein tekevät avioliittomenot juhlallisemmiksi kalikalla ja polkevat naisen aina alempiarvoisen tai karjan asemaan.

Silloinkin kun Nu pohti näitä mieltään askarruttavia, pulmallisia kysymyksiä, olivat hänen silmänsä ja korvansa valppaina hänen rientäessään karavaanin vasta äsken tallaamaa, verestä polkua pitkin. Kaikki merkit viittasivat useiden ihmisten äskettäiseen matkaamiseen, ja luolaihminen oli varma, että hän oli vain muutamien tuntien matkan päässä saaliistansa.

Muutamien kilometrien päässä itään hänestä riensi pelastusretkikunta Greystoken uudistalolta nopeasti eteenpäin toista polkua pitkin, aikoen mennä arabialaisten edelle. Ibn Aswad oli tehnyt kaarroksen voidakseen kiertää wazirien maan, ja hitaasti liikehtivine orjakaravaaneineen hän oli tullut nyt paikkaan, joka linnunteitse oli vain muutamien päivämatkojen päässä uudistalolta. Kevyesti varustettujen takaa-ajajien, jotka olivat heiltä apua pyytämään tulleelta sanantuojalta saaneet tietää arabialaisten valitseman tien, ei ollut tarvinnut seurata saaliinsa jälkiä, vaan sensijaan he olivat marssineet suoraan maan halki sitä paikkaa kohti, missä arvelivat pääsevänsä karavaanin edelle.

Tästä johtui, että Nu ja Terkoz sekä uudistalon valkoisten ja wazirien joukko lähestyivät Ibn Aswadia samaan aikaan vastakkaisilta tahoilla; mutta Nun ei tarvinnut seurata ryöstäjäin jälkiä sinne, missä he yhä torjuivat rajujen vambolien hurjia hyökkäyksiä, sillä hänen juostessaan polkua pitkin koira rinnallaan keksivät hänen terävät silmänsä jotakin, mikä koiralta, huolimatta sen ihmeellisestä vainukyvystä, saattoi jäädä huokaamatta — kahden aasin kavioiden selvät jäljet, jotka johtivat takaisin samaa polkua, jota haravaani oli mennyt.

Ne olivat arabialaisten aasien jälkiä, sen tiesi Nu, tuntien kaikkien niiden eläinten erilaiset kavionjäljet, jotka viimeisten kolmen päivän aikana olivat tulleet hänelle yhtä tutuiksi kuin hänen äitinsä kasvot olivat aikanaan olleet. Mutta miksi ne johtivat takaisin samaa tietä, jota vastikään olivat menneet? Nu pysähtyi ja kohotti päänsä haistellakseen ilmaa ja kuunnellakseen tarkasti heikointakin ääntä siltä taholta, mihin eläimet olivat häipyneet erottuaan vanhalta polulta siinä kohden, missä hän oli huomannut niiden jäljet.

Mutta tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, joten Nu ei voinut tuntea niiden hajua. Hän epäröi, oliko hänen jätettävä pääjoukkueen jäljet ja seurattava näitä kahta vai jatkettava matkaansa. Eläinten käyntitavasta — vieretysten — hän päätteli varmasti, että kummankin selässä oli ratsastaja, koska ne päinvastaisessa tapauksessa olisivat kävelleet perätysten sellaisten eläinten tapaan, jotka liikkuivat kapeilla teillä; mutta mikään ei vihjaissut hänelle, että toinen ratsastaja olisi ollut Nat-ul.

Hetkisen hän oli kahden vaiheilla, ja sitten hänen järkensä käski häntä seuraamaan pääjoukkoa, sillä jos Nat-ul oli vankina, olisi hän isomman seuran mukana — eikä ratsastaisi vastakkaiselle taholle yhden ainoan vartijan saattamana, Juuri kun hän kääntyi jatkaakseen jälleen takaa-ajoansa, tuli hänen korviinsa vasemmalta viidakosta heikko ihmisääni — se oli naisen ääni, joka kimeydellään ilmaisi pelästyneen vastustusta.

Peuran tavoin kääntyi Nu ja juoksi tuon tutun äänen viitoittamaan suuntaan. Nopea susikoira sai panna parastaan pysyäkseen vikkelän luolamiehen kintereillä, sillä Nu oli noussut maasta ja käytti hyväkseen puiden oksia, niin etteivät pensaat viivästyttäneet hänen pikaista lentoaan. Puusta puuhun hän hyppäsi tai lennähti, heittäytyen toisinaan kaksikymmentäkin jalkaa ilman läpi toisesta viidakkojättiläisestä toiseen. Hänen alapuolellaan kiiti läähättävä Terkoz punaisen kielen roikkuessa sen vaahtoavasta kidasta; mutta kaikesta nopeudestaan huolimatta he molemmat liikkuivat ääneti kuin varjomaiset haamut.

Viidakon reunalla joutui Nu puistomaiseen metsään, ja edempänä hän näki valkoviittaisen arabialaisen taivuttavan polvensa päällä naisolentoa hitaasti taaksepäin. Toinen jäntevä, ruskea käsi puristi hänen kurkkuaan, toinen oli kohotettu hänen kasvoihinsa aiottuun iskuun.

Nu näki, ettei voinut ennättää miehen luo kyllin ajoissa estääkseen iskun, mutta hän saattoi kiinnittää toisen huomion itseensä niin kauaksi aikaa, kuin oli tarpeen hänen ehtiäkseen miehen luo. Hänen kurkustaan purkautui hänen aikoja sitten kuolleen kansansa villi sotahuuto — huuto, joka saattoi satakunta viidakon eläintä hypähtämään jaloilleen ja vapisemaan pelosta tai raivosta aina lajin mukaan. Ja se sai Abul Mukarraminkin hätkähtämään, sillä koko elämänsä aikana hän ei ollut koskaan kuullut mitään tuon jähmettävän taisteluhuudon vertaista.

Nähdessään, mikä vaara uhkasi, päästi hän tytön irti ja juoksi kohti aasiansa, jonka satulasta riippui hänen pitkäputkinen pyssynsä suojukseen pistettynä. Victoria Custerkin katsoi, ja se, mitä hän näki, tuotti hänelle sanomatonta helpotusta ja onnentunnetta. Arabialainen oli juurikään kääntynyt pyssy ampuma-asentoon kohotettuna, kun luolamies ryntäsi hänen kimppuunsa. Tuliluikku pamahti ennenkuin se väännettiin Abul Mukarramin käsistä ja singottiin syrjään, mutta kuula erehtyi kauas maalistaan. Seuraavassa tuokiossa näki tyttö kahden miehen painiskelevan, minkä hän tiesi kuolinkamppailuksi. Arabialainen antoi vastustajalleen voimakkaita iskuja päähän ja kasvoihin, kun taas luolamies, väkevien lihasten jännittyessä hänen hienon ihonsa alla, yritti päästä käsiksi toisen kurkkuun.

Hurja susikoira hiiviskeli noiden kahden ympärillä, muristen niskakarvat pystyssä ja odottaen tilaisuutta rynnätäkseen isäntänsä valkoviittaisen vastustajan kimppuun. Victoria Custer, joka painoi lujasti yhteenpuristettuja nyrkkejään rintaansa vasten, katseli noita kahta miestä, jotka kamppailivat hänen tähtensä. Hän näki villin miehen kauniin, tumman pään painuvan yhä alemmaksi vihollisen kurkkua kohti, ja kun voimakkaat, valkoiset hampaat upposivat toisen kaulaan, seurasi tyttö tätä eläimellistä tekoa saamatta lainkaan pyörryttävää pahoinvointikohtausta.

Hän kuuli Nun ärähtävän melkein kuin koiran tuntiessaan suussansa vihollisensa kuuman, punaisen veren maun. Hän näki väkevien leukojen repivän ja raastavan arabialaisen kurkun pehmeätä lihaa. Hän näki voimakkaiden käsien taivuttavan tuomitun Abul Mukarramin pään taaksepäin. Hän näki raivoisan toverinsa ravistelevan miestä kuten terrieri ravistelee rottaa, ja hänen sydämeensä tulvehti rajua alkuajan ylpeyttä hänen katsellessaan miehen urhoollisuutta.

Victoria Custeria ei enää ollut olemassa. Se oli Nat-ul, villi niokeneläinen neito, joka heittäytyi syleilemään Nu'ta, kun luolamies viskasi syrjään surmaamansa miehen hengettömän ruumiin ja levitti kätensä. Se oli Nat-ul Thantytär — Autiovuorten toisella puolen, rauhattoman meren rannalla, asustavan Nun heimon Nat-ul, joka kietoi kätensä herransa ja isäntänsä kaulaan ja painoi tämän huulet omille kuumille huulilleen.

Se oli entisaikojen Nat-ul, joka seurasi Nun ja susikoiran pyörintää kuolleen arabialaisen ruumiin ympärillä. Luolamies, joka liikehti heimonsa kuolemantanssin siroin, villein askelin, milloin puoliksi kyykistyneenä, milloin hypähtäen korkealle ja heittäen kivikärkisen keihäänsä ilmaan, lauloi kuolleen ja haudatun aikakauden tenhoina voitonhymniä, ja hänen vierellään kyykötti hänen yhtä villi puolisonsa, lyöden tahtia hoikilla, valkoisilla käsillään.

Kun tanssi oli päättynyt, seisahtui Nu Nat-ulin eteen. Tyttö nousi katsoen häneen, ja pitkän minuutin ajan he kaksi seisoivat ääneti toisiansa silmäillen. Ensi kerran he kumpikin saattoivat tarkastella toistensa piirteitä sen kummallisen ihmeen jälkeen, joka oli erottanut heidät. Nu havaitsi, että jokin pieni muutos oli tapahtunut hänen Nat-ulissaan. Se oli hän — sitä ei voinut epäillä; mutta hänessä oli jotakin, mikä herätti Nu'ssa taikamaista kunnioitusta — hän oli äärettömästi hienompi ja ihanampi kuin Nu oli koskaan aavistanut.

Taistelun ja tanssin synnyttämän kiihtymyksen kaikotessa häipyi vähitellen se hurmiotila, johon tyttö oli vaipunut. Villin, mustatukkaisen jättiläisen rytmillinen tanssi oli koskettanut hänessä jotakin kieltä, joka herätti hänessä eloon alkuajan ihmisen kauan uinuneet vaistot. Sillä kertaa hän oli siirtynyt satatuhatta vuotta ajassa taaksepäin ihmissuvun lapsuuskauteen — hän ei ollut tuntenut noina lyhyinä tuokioina Victoria Custeria, kahdettakymmentä vuosisataa eikä sen sivistystä, sillä ne peittyivät vielä tulevaisuuteen tuhannen vuosisadan verhoon.

Mutta nyt hän alkoi jälleen katsella monien sukupolvien sivistyksen ja hienostumisen silmillä. Hän näki edessään villin alkuajan miehen. Miehen silmät paloivat suurta rakkautta, johon ei voinut kauan olla vastaamatta. Ympärillään hän näki koskemattoman aarniometsän ja hirvittävän viidakon, ja kaiken tämän taakse ja toiselle puolen hän vaelsi sielunsa silmillä siihen maailmaan, jonka hän aina oli tuntenut — kaupunkien ja kotien ja sivistyneiden ihmisten maailmaan. Hän näki isänsä ja äitinsä ja ystävänsä; mitä he sanoisivat?

Jälleen hän kiinnitti katseensa mieheen. Vain vaivoin hän hillitsi mielettömän halunsa heittäytyä miehen leveälle rinnalle ja poistaa mielestään epäilyksensä ja pelon tunteensa Nun suuren sydämen tykinnän lähellä ja noiden voimakkaiden käsivarsien suojeluksessa. Mutta tämä halu nosti uudestaan esiin kysymyksen — mitä he sanoisivat? — pidättäen häntä väristen ja peloissaan loitolla miehestä.

Mies käsitti tytön hämmennystilan osittain hänen katseistaan, mutta hän tulkitsi sen osaksi väärin, sillä hän luki niistä pelkoa itseänsä kohtaan, vaikka niistä kuvastui etupäässä itsepelkoa, ja sen johdosta, mitä hän oli kuullut Curtissin sanovan, hän ajatteli myös näyttävänsä halveksittavalta, sillä alkuajan ihmiset ovat äärettömästi herkkätuntoisempia kuin heidän väärennetymmät veljensä.

»Etkö rakasta minua, Nat-ul?» kysyi hän. »Ovatko muukalaiset kääntäneet sinut minua vastaan? Ken heistä olisi kyennyt tuomaan sinulle ihmismetsästäjä Uun pään? Katsos!» Hän läimäytti kahteen isoon torahampaaseen, jotka riippuivat hänen lannevyöstään. »Nu tappoi pedoista mahtavimman Nat-ulinsa tähden. Pää on haudattu Uun luolaan, mutta nyt, kun tulen ottamaan sinua puolisokseni, näen pelkoa silmissäsi ja jotakin muuta, mitä niissä koskaan ennen ei ollut. Mitä tämä on, Nat-ul — ovatko muukalaiset varastaneet sinun rakkautesi Nu'lta?»

Mies puhui niin muinaisaikaista kieltä, ettei koko maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi osannut puhua sitä tai ymmärtää siitä sanaakaan. Mutta Victoria Custer käsitti sen yhtä hyvin kuin oman englanninkielensä, eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän vastasi Nu'lle tämän omalla kielellä.

»Sydämeni sanoo minulle, että olen sinun, Nu», sanoi hän, »mutta järkeni ja kokemukseni varoittavat minua astumasta sitä askelta, johon sydämeni vaatii. Rakastan sinua; mutta en voisi olla onnellinen vaeltaessani puolialastomana viidakon halki lopun elämääni, ja jos nyt lähden sinun mukaasi, vaikkapa vain päiväksi, en ehkä koskaan palaisi kansani luo. Sinäkään et olisi onnellinen siinä maailmassa, missä minä elän — se tukahduttaisi ja tappaisi sinut. Luulen nyt osittain käsittäväni sen ihmeen, joka on masentanut mieliämme. Sinusta tuntuu siltä kuin vasta joku päivä sitten olisit jättänyt Nat-ulisi ja lähtenyt metsästämään julmaa Uu'ta; mutta itse asiassa on lukemattomia vuosia vierähtänyt siitä. Jostakin kohtalon ihmeellisestä oikusta olet sinä pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet, kunnes nyt astut esiin pitkästä unestasi kivikauden pilaantumattomana luolaihmisenä keskelle kahdettakymmenettä vuosisataa, kun taas minä olen epäilemättä syntynyt ja uudestisyntynyt tuhat kertaa, siirtyen ruumiillistumasta toiseen, kunnes nyt yhdymme jälleen. Jos sinäkin olisit kuollut ja syntynyt uudestaan kaikkien näiden vitkallisten vuosien aikana, ei mitään ikuisuuksien kuilua olisi nyt meidän välillämme, ja me kohtaisimme jälleen yhteisellä pohjalla, kuten muutkin sielut, ottaisimme, toisemme elinkumppaniksemme ja kuolisimme syntyäksemme jälleen uuteen yhdyselämään ja uuteen eloon välttämättömän kuoleman keralla. Mutta sinä olet uhmaillut elämän ja kuoleman lakeja — sinä olet kieltäytynyt kuolemasta, ja kun me nyt vihdoinkin kohtaamme jälleen, on satatuhatta vuotta välillämme — ylipääsemätön kuilu, jonka poikki minä en voi palata ja jonka yli sinä et voi tulla muuten kuin samaa tietä, jota minä olen astellut — kuoleman ja sitä seuraavan uuden elämän kautta.»

Paljon siitä, mitä tyttö puhui, meni yli Nun ymmärryksen, ja vaikka useimmilla käsitteillä ei ollut vastinetta hänen alkuajan kielessään, niin että tytön oli täytynyt runsaasti turvautua kahdennenkymmenennen vuosisadan englantiinsa täyttääkseen aukot, oli Nu kuitenkin käsittänyt ajatuksen epämääräisesti — ainakin sen, että hänen Nat-ulinsa oli kaukana hänestä niiden pitkien ajanjaksojen takia, jotka olivat kuluneet hänen nukkuessaan Uun luolassa, ja että hän saattoi vain oman kuolemansa kautta täyttää heidän välillään ammottavan kuilun ja pyytää tyttöä elämänkumppanikseen.

Hän laski keihäänsä pään maahan, pannen terän sydäntään vasten. »Minä lähden, Nat-ul», sanoi hän koruttomasti, »voidakseni palata jälleen sellaisena kuin haluaisit minun palaavan — en enää 'valkoisena neekerinä', jollaisen Curtiss sanoo minun olevan.»

Tyttö ja mies olivat niin innostuneet ja syventyneet omaan kohtaloonsa, etteivät huomanneet susikoira Terkozin äänettömiä askeleita eivätkä kuulleet pahaenteistä murinaa, joka purkautui sen villistä kurkusta, kun se katsoi heidän takanaan leviävään viidakkoon.