KOLMAS LUKU

Nu Nukkuja herää

Järistys, joka oli tuntunut niin lievästi laaksossa, oli ollut paljon ankarampi eteläisillä vuorilla. Eräässä paikassa oli muuan riippuva kallio mennyt mäsäksi ja pudonnut vuoren rintamalta, vyöryen mahtavasti jyristen alas laaksoon. Kun se syöksyi alas vuoren kuvetta, paljasti kuutamo, joka paistoi sen tekemään uuteen halkeamaan vuoren seinässä, synkän luolan aukon, josta kompuroi esiin hidasliikkeisen olennon hahmo. Se vieri alas jyrkkää rinnettä seuraten kivimöhkäleitä, jotka olivat suistuneet ennen sitä — joiden irralleen repeytyminen oli aukaissut luolan, missä se oli ollut.

Ruumis vieri ehkä satakunta jalkaa, pysähtyen eräälle leveälle kallionkielekkeelle. Jonkun aikaa se lepäsi täysin liikkumattomana, mutta viimein voitiin havaita jäsenten heikosti liikahtelevan. Sitten se oli taasen pitkän tovin paikallaan. Minuutit kasvoivat tunneiksi, ja yhä makasi yksinäinen olento vuorenkupeella, samalla kuin leijonat valittivat ja karjuivat alhaalla laaksossa ja villin erämaan koko vilisevä asujamisto lähti liikkeelle etsimään ruokaa ja nukkumasijoja ja kuhertelemaan, sikäli kuin ne olivat luopuneet kaikesta sellaisesta maanjäristyksen pelästyttäminä.

Vihdoin kalpenivat tähdet ja itäinen taivaanranta sarasteli uuden päivän tuloa, ja silloin kohottautui kallionkielekkeellä makaava olio. Se oli ihminen. Vielä puolittain pökerryksissä hän hieroi silmiään ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Sitten hän nousi jaloilleen, hieman horjuen, ja kun hän pääsi pystyyn, uuden auringon paistaessa hänen pronssinväriselle iholleen ja mustille, pörröisille hiuksilleen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, kävi hänen nuoruutensa ja kauneutensa hämmästyttävän ilmeiseksi.

Hän etsi silmillään ympäriltään maasta, ja kun hän ei löytänyt sitä mitä etsi, kohosi hänen katseensa ylös vuorille, kunnes se osui luolan aukkoon, jonka hän vastikään oli niin kiireesti jättänyt. Nopeasti hän kiipesi jälleen luolaan, kivikirveen ja -veitsen kolahdellessa paljaita lanteita vasten hänen kavutessaan. Tuokioksi hän katosi näkyvistä luolaan, mutta pian hän ilmestyi uudestaan, pitäen toisessa kädessään kivikärkistä keihästä, joka näytti äskettäin katkenneelta ja karkeasti raaoilla jänteillä sidotulta. Toisessa kädessä hänellä oli suunnattoman ison eläimen pahoinpidelty pää, eläimen, joka muistutti enemmän aasialaista kuningastiikeriä kuin mitään muuta petoa, vaikka tuo yhdennäköisyys oli hiukan suurempi kuin bengalilaisen kuningastiikerin ja kotikissan poikasen.

Nuori mies oli Nu Nunpoika. Satatuhatta vuotta hän oli maannut ilmanpitävästi suljettuna kalliohautaansa samoinkuin sammakot pysyvät horroksissa yhtä pitkiä ajanjaksoja. Maanjäristys oli aukaissut hänen hautakammionsa, ja raju suistuminen alas vuorenrinnettä oli pannut hänen keuhkonsa jälleen toimintaan. Hänen sydämensä oli alkanut liikkua keuhkojen vaikutuksesta, ja samalla hänen ruumiinsa muut elimet olivat ryhtyneet suorittamaan erilaisia toimintojaan ikäänkuin ne eivät koskaan olisi lakanneet toimimasta.

Hänen seistessään ihmismetsästäjä Uun luolan kynnyksellä kävi hämmennyksen ilme hänen kasvoissaan suuremmaksi, ja hänen silmänsä tähyilivät alempana leviävän oudon maailman tarjoamaa näkyä. Tuskin ainoatakaan esinettä oli muistuttamassa hänelle sitä maailmaa, joka oli ollut olemassa vasta lyhyt tuokio sitten, sillä Nu ei voinut tietää, että ikuisuuksia oli vierähtänyt siitä kun hän pakeni vinhasti turvaan surmaamansa ison pedon pesään.

Hän luuli varmaan uneksivansa, ja sen tähden hän hieroi silmiään ja katsoi uudestaan; mutta edelleen hän näki ympärillään oudot puut ja pensaat ja kauempana alhaalla laaksossa viidakon kummalta näyttävän kasvullisuuden. Nu ei voinut selittää siinä piilevää salaisuutta. Hitaasti hän asteli luolalta ja alkoi laskeutua laaksoon, sillä hän oli hyvin janoissaan ja nälissään. Alhaalla hän näki eläimiä syöskentelemässä lakealla tasangolla, mutta näin pitkän matkan päästäkin hän käsitti niiden olevan sellaisia, joita ainoankaan kuolevaisen silmä ei ennen ollut katsellut.

Varovasti hän eteni, joka aisti valppaana mitä hyvänsä uutta vaaraa vastaan, mikä saattoi väijyä tässä ihmeellisessä, uudessa maailmassa. Jos hänellä olisi ollut jonkinlainen käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä, olisi hän epäilemättä pitänyt varmana, että maanjäristys oli tappanut hänet ja että hän vaelsi nyt taivaallisen laakson, läpi; mutta Nun aikakauden ihmiset eivät vielä olleet omaksuneet minkäänlaista muuta uskontoa kuin epämääräisen pelon eräitä luonnonilmiöitä, kuten myrskyjä ja maanjäristyksiä, auringon ja kuun liikkeitä sekä noita tuttuja tapahtumia kohtaan, jotka ensiksi herättävät halua alkusyiden tutkiskeluun.

Hän näki auringon; mutta hänelle se oli toinen kuin se aurinko isoine, paisuneine kehineen, joka, oli paistanut Niokenen paksun, kostean ilmakehän lävitse. Uun luolasta hän oli vasta edellisenä päivänä saattanut nähdä matkan päässä rauhattoman meren kimmeltävän pinnan; mutta nyt ulottui sen paikalla silmänkantamattomiin ääretön viidakko hiljaa huojuvine puidenlatvoineen sekä aaltoileva tasanko hänen alapuolellaan, missä apinaihmisten tumma viidakko oli eilen kohottanut korkeita runkojaan taivasta kohti.

Nu ravisti päätänsä. Tämä kaikki meni yli hänen ymmärryksensä; mutta oli eräitä asioita, jotka hän kykeni käsittämään, ja niin hän ryhtyi itseensäluottavan henkilön tavoin hankkimaan henkensä ylläpitoa luonnosta näissä uusissa olosuhteissa, joihin hän oli joutunut herättyään unestansa.

Ennen kaikkea oli keihäästä pidettävä huolta. Tuohon huonostipaikattuun kapineeseen ei mitenkään voinut turvautua sen kauemmin kuin hän ehtisi etsiä ja sovittaa paikoilleen uuden varren. Hänen liha-ateriansa sai odottaa, kunnes tämä työ olisi tehty. Sillä välin hän saattoi poimia hedelmiä, joita parhaiten oli saatavissa metsästä. Sitä kohti hän suuntasi askeleensa etsiessään pitkää, suoraa, kovapuista puunvesaa, joka yksin tyydyttäisi hänen vaatimuksiaan. Nun varhaisempina aikoina oli muutamissa paikoissa yksinäisiä, hyvin suorien ja kova-aineisten puiden muodostamia rykelmiä. Pienempiä näistä oli heimon miehillä tapana hakata poikki, halaista pitkin pituuttaan kivikiiloilla, kunnes he saivat hankituksi yhdestä ainoasta puusta kylliksi ainesta pariakymmentä ja useampaakin keihäänvartta varten; mutta nyt täytyisi Nun katsoa kaikkein pienin puu, sillä hänellä ei ollut aikaa suuremman puun halkomiseen, vaikkapa hänen käytettävissään olisivat olleet välttämättömät kiilat ja nuijat.

Metsään hiipi nuorukainen, sillä vaikka satatuhatta vuotta oli kulunut hänen syntymästään, oli hän yhä alati valpas ja tarkka nuorukainen. Joka taholla hän näki outoja ja merkillisiä puita, joiden kaltaisia ei ollut koskaan kasvanut eilispäivän metsissä. Kasvisto ei ollut niin loisteliasta ja rehevää, mutta puut olivat suurimmalta osaltaan omiansa herättämään puolimetsäläisen Nun mielessä kuvitelmia houkuttelevista mahdollisuuksista, sillä niiden haarat olivat paljon raskaammat ja vankemmat kuin noiden hänen ajanjaksonsa isojen sanajalkapuiden ja alkoivat paljon alempaa tyvestä. Kissan tavoin hän hypähti niiden alemmille oksille riemuiten siitä, että ylen helposti saattoi siirtyä puusta puuhun.

Loistavanväriset, ihmeellisennäköiset linnut kirkuivat ja huusivat hänelle herjauksia. Pikku apinat riensivät jaaritellen hänen tieltään. Nu nauroi. Kuinka eriskummainen, pienoinen maailma tämä olikaan! Missään hän ei vielä ollut nähnyt puuta tai eläintä, jota olisi voinut verrata niihin kookkaisiin hirviöihin, joiden joukossa oli käyskennellyt edellisenä päivänä.

Hedelmätkin olivat pieniä ja outoja. Tuskin hän uskalsi syödä niitä, peläten niitä myrkyllisiksi. Jos pienikokoisempi apinaväki vain pääsi täisi hänet niin lähelle itseään, että niiden kanssa voisi keskustella, saattaisi hän hankkia varmuuden, mitkä hedelmät olivat vaarattomia. Mutta jostakin selittämättömästä syystä ne näyttivät pelkäävän häntä ja suhtautuvan häneen epäluuloisesti. Ennen kaikkea tämä seikka sai Nun ajattelemaan, että hän oli tullut jollakin salaperäisellä tavalla toiseen maailmaan.

Samassa äkkäsi luolaihminen solakan ja suoran nuoren puun. Hän laskeutui maahan ja tutki sen kestävyyttä taivuttelemalla sitä edes takaisin. Ilmeisesti se vastasi hänen vaatimuksiaan uuteen varteen nähden. Kivikirveellään hän hakkasi sen poikki läheltä tyveä, karsi oksat, hiipi jälleen puiden suojaan, missä hänen ei tarvinnut pelätä minkäänlaista keskeytystä maailman isojen hirviöiden taholta, ryhtyi irroittamaan kiviveitsellään kuorta ja muovaamaan keihäänsä vartta. Ensiksi hän vuoli sitä keskeltä neljän tai viiden tuuman pituudelta ja leikkasi sitten pykäliä vuollun osan molemmille puolille. Nyt hän aukaisee varovasti raa'an jänteen, jolla keihään terä on sidottu vanhaan varteen. Veden puutteessa hän ei voi kostuttaa jännettä, minkä vuoksi hän sulloo koko pahanhajuisen mykkyrän suuhunsa, jotta lämmin ja sylki pehmentäisi sen. Useiden minuuttien ajan hän muovaili uuden varren teräpuolta saadakseen sen tarkoin sopimaan keihään kärjessä olevan loven epätasaisuuksiin. Hänen tätä tehdessään on raaka nahka kylliksi kostunut, niin että hän voi kiertää sen lujasti uuden varren ympäri, johon hän on liittänyt keihään kärjen.

Aherrellessaan hän kuulee melua viidakosta ympäriltään. Monet äänet ovat tuttuja, mutta useammat outoja. Kertaakaan ei luolakarhu ole äännähtänyt; ei Zor, Niokenen mahtava leijona; eikä Uu, miekkahampainen tiikeri. Hän kaipaa puhvelihärän ammuntaa sekä jättiläismäisten sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta. Nu'sta tämä maailma tuntuu äänettömältä. Nojaten puun runkoa vasten irvistää hänen edestään ihmismetsästäjän inhoittava pää, ainoan tutun olion koko tässä häntä ympäröivässä vieraassa, ihmeellisesti muuttuneessa maailmassa.

Äkkiä hän havaitsee, että pienikokoisemmat apinat hiiviskelevät varovaisesti lähemmäksi paremmin nähdäkseen hänet. Hän odottaa ääneti, kunnes silmäkulmansa takaa äkkää erään tulleen ihan lähelle. Sitten hän puhuu hiljaisella äänellä sitä kieltä, jota hänen eilispäivän liittolaisensa ymmärsivät. Ja vaikka ikuisuuksia on vierähtänyt tuosta aikoja sitten menneestä päivästä, niin hänen yläpuolellaan ollut pikku apina ymmärsi häntä, sillä apinoiden kieli ei koskaan voi muuttua.

»Miksi pelkäät Nu Nunpoikaa», kysyi mies. »Onko hän milloinkaan tehnyt pahaa apinoille?»

»Karvattomat olennot surmaavat meitä terävillä puikoilla, jotka lentävät ilman halki», vastasi apina, »tai pienillä puikoilla, jotka pitävät kovaa melua ja tappavat meidät kaukaa; mutta sinä et näytä olevan niitä. Emme koskaan ennen ole nähneet sinunkaltaistasi olentoa. Etkö sinä tahdo tappaa meitä?»

»Miksi tahtoisin?» vastasi Nu. »On parempi, että olemme ystäviä. En halua sinulta muuta kuin että sanot minulle, mitä täällä kasvavia hedelmiä voin vaaratta syödä, ja että ohjaat minut merelle, jonka rannalla asustaa isäni Nun heimo.»

Apinoita oli tällä välin keräytynyt paikalle joukoittain nähdessään, että vieras valkoinen apina ei tehnyt mitään pahaa heidän toverilleen, ja kun ne saivat kuulla hänen toiveensa, hajautuivat ne kaikkiin suuntiin kootakseen hänelle pähkinöitä ja hedelmiä ja marjoja. Tosin muutamat niistä unohtivat, mitä olivat aikoneet tehdä, ennenkuin työ oli puoleksikaan suoritettu, ja päätyivät vetämään toisiansa hännästä ja ilostelemaan ylemmille oksille, jopa syömään hedelmän, jota olivat toenneet noutamaan uudelle ystävälleen; mutta oli muutamia, jotka kykenivät paremmin keskittämään ajatuksensa kuin niiden toverit, ja ne palasivat tuoden mukanaan hedelmiä ja marjoja ja lehtimatoja, jotka kaikki Nu nielaisi ahnaasti kuin ainakin puolinälistynyt.

Hänen isänsä heimon asuinseuduista ne eivät osanneet kertoa hänelle mitään, sillä koskaan ne eivät olleet kuulleet sellaisesta kansasta tai isosta merestä, jonka rannalla hän kertoi kansansa asustavan.

Hänen aamiaisensa päättyi, ja keihäänsä korjattuaan lähti Nu tasangolle kaataakseen jonkun niistä eläimistä, joiden oli nähnyt siellä syöskentelevän, sillä hänen vatsansa huusi ääneen lihaa. Hedelmät ja luteet sopivat varsin hyvin lapsille ja apinaväelle, mutta täysikäisen miehen täytyi saada lihaa, lämmintä ja punaista ja vertavaluvaa.

Lähinnä häntä, kun hän oli poistunut viidakosta, söi pieni seebraparvi ruohoa. Eläimet olivat suoraan tuulen yläpuolella, ja hänen ja niiden välillä oli pitkää heinää kasvavia mättäitä ja puurykelmiä hajallaan tasangolla. Nu katseli ihmetellen outoja eläimiä ja ihaili niiden loistavia juovia tultuaan niitä lähemmäksi. Lauman etunenässä, likinnä häntä, huitoi lihava ori hännällään kiusoittavia kärpäsiä, kohottaen sattumalta päänsä ruohosta tarkastellakseen taivaan rannalta vaaran enteitä ja nuuskien ilmaa tunteaksensa vihollisesta juoruavan tuoksun. Juuri sen valitsi Nu uhrikseen.

Salamyhkää hiipi luolamies pitkän ruohiston halki tuskin lehdenkään liikahtaessa hänen notkean ruumiinsa edetessä. Viidenkymmenen jalan päässä oriista pysähtyi Nu, sillä se alkoi käydä levottomaksi ikäänkuin aavistaen, että vihollinen, jota se ei voinut nähdä eikä kuulla eikä vainuta oli tullut likelle.

Mies, leväten yhä pitkällään maassa, ojensi keihäänsä heittoasentoon. Äärimmäisen varovasti hän hivuttautui jaloilleen, ponnahti sitten pystyyn salaman tavoin yhdellä ainoalla liikkeellä ja viskasi kiviteräisen aseen saalistaan kohti.

Kauhusta korskahtaen peräytyi ori syöksyäkseen pakoon, mutta keihäs oli osunut lavan taakse samassa, kun se näki ihmisolennon ilmestyvän pitkästä ruohikosta. Kun muu lauma laukkasi mielettömänä tiehensä, suistui johtaja maahan pitkin pituuttansa.

Nu juoksi eteenpäin veitsi käyttövalmiina, mutta eläin oli kuollut ennenkuin hän saapui sen luo — iso keihäs oli lävistänyt sen sydämen ja pisti esiin toiselta puolen ruumista. Mies tempaisi irti aseen ja leikkasi veitsellään pitkiä lihaviipaleita lihavista lonkista.

Tuon tuostakin hän kohotti päätänsä tutkiakseen, ettei tasangolta ja viidakosta uhannut mikään vaara, nuuskien tuulenhenkeä ihan samoin kuin hänen surmaamansa ori oli tehnyt. Hänen työnsä oli vain osaksi suoritettu, kun hän vainusi vielä kaukaa tulevan ihmisen tuoksun. Hän tiesi, ettei ollut voinut erehtyä, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin omituista hajua. Ihmisiä oli tulossa, siitä hän oli varma, mutta toisista, lisäksi tulevista tuoksuista hän ei voinut päätellä mitään, sillä khaki-puvut ja pyssyt ja hikiset satulapeitteet sekä parkitun nahan lemu olivat Nun sieraimille samaa kuin heprea olisi ollut hänen korvilleen.

Lienee parasta, ajatteli Nu, peräytyä metsän turviin, kunnes hän saattoi päästä varmuuteen lähestyvien olentojen luvusta ja laadusta, ja niin käyttäen vain hyväkseen mukavamman turvapaikan tarjoamia suurempia etuja pyyhälsi luolamies metsää kohti. Nyt hän ei hiiviskellyt riistan jäljessä eikä hän vielä koskaan ollut osoittanut pelkoa vihollisen uhatessa. Jos heitä olisi niin monta, ettei hän kykenisi yksin pitämään puoliaan, ei hän näyttäytyisi; mutta kukaan ei voisi koskaan sanoa nähneensä Nu Nunpojan pakenevan vaaraa.

Hänen kädestään riippui vielä Uun pää, ja kun mies hyppäsi erään viidakon laidassa kasvavan puun alemmille oksille vakoillakseen ihmisiä, joiden hän tiesi lähestyvän kaukaa tasangon toiselta puolelta, vaipui hän mietiskelemään miten löytäisi jälleen tien Nat-ulin luo, voidakseen laskea voitonmerkin hänen jalkojensa juureen ja vaatia häntä vaimokseen.

Vasta edellisenä iltana he olivat käyskennelleet yhdessä käsitysten rannalla, ja nyt hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, missä tuo ranta sijaitsi. Sen olisi pitänyt olla suoraan tasangon toisella: puolella, sillä sieltäpäin hän oli tullut etsimään Uun pesää! Mutta nyt oli kaikki muuttunut.

Ainoakaan tuttu maamerkki ei ollut häntä opastamassa. Eivät edes apinaihmiset tienneet mitään sellaisesta läheisestä merestä. Hän itse ei voinut lainkaan sanoa, oliko hän siinä samassa maailmassa, jossa oli vaeltanut auringon viimeksi paistaessa hänen yllensä.