KOLMAS LUKU

Iso luolakarhu

Kun Nu Nunpoika palasi tajuihinsa, tunkeutui päivänvalo useista kalliolohkareen pienistä halkeamista, joka sulki pääsytien luolaan, missä hän oli ollut maanjäristyksen sattuessa ja mihin hän oli tullut teljetyksi. Noustuaan puolipökerryksissä hän loi katseensa hämärään sisustaan, etsien Nat-ulia. Kun hän ei nähnyt tyttöä, hypähti hän jaloilleen ja tutki tarkoin luolan joka sopen. Nat-ul ei ollut siellä! Nu seisoi hetkisen painaen toisella kädellä otsaansa ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän koetti koota muistinsa lokeroista välittömän menneisyyden tapaukset.

Lopulta hän muisti, että oli lähtenyt kansansa kylästä etsimään Uuta, sillä hänellä oli niin usein menneisyydessä ollut tapana tuoda jonkun hurjan hirviön pää ja laskea se Than tyttären Nat-ulin luolan eteen. Mutta mikä oli herättänyt hänessä sen uskon, että Nat-ulin olisi pitänyt olla täällä luolassa hänen vieressään? Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä, mutta sama muistinäky vaivasi häntä itsepintaisesti — sekava ja kaaosmainen kuva oudoista eläimistä ja oudoista ihmisistä, joiden keskuudesta hän ja Nat-ul olivat paenneet tuntemattoman maailman halki.

Nu ravisti päätänsä ja polki jalkaansa maahan — se oli alusta loppuun naurettava uni. Edellisen yön maanjäristys ei kuitenkaan ollut unta — tämä ja se tosiasia, että hän oli elävältä haudattuna, puhuivat liiankin selvää kieltä. Hän muisti, ettei ollut tavannut Uuta kotosalla, ja järistyksen alettua hän oli juossut ison pedon luolaan kätkeytyäkseen luonnonvoimien raivolta.

Nyt hän kiinnitti huomionsa murskaantuneeseen kalliolohkareeseen, joka peitti luolan suuta. Suunnattomaksi helpotuksekseen hän teki sen havainnon, että kivi oli mennyt kauttaaltaan pieniksi kappaleiksi. Hän irroitti ne ja poisti toisen toisensa jälkeen, ja vaikka uusia vyöryi lakkaamatta vähän aikaa ylhäältä alas entisten paikalle, niin että luolan tausta oli ennen pitkää puolittain täynnä kivilohkareita, onnistui hänen vihdoin tehdä niin suuri aukko, että saattoi ryömiä siitä ulkoilmaan..

Silmäillessään ympärilleen hän keksi, että järistys näytti tehneen vain vähän vahinkoa muulle luonnolle kuin vuorenhuipulle, joka ennen oli riippunut jyrkänteen yli ja pudonnut nyt ylhäältä, siroitellen lohkareitaan rinteen ulkonemille ja juurelle.

Uu oli pitänyt tätä luolaa tyyssijanaan vuosikausia. Juuri täältä oli Nu etsinyt sitä päätettyään voittaa kumppaninsa kaikkein suurimmalla voitonmerkillä. Mutta kun tämän luolan oli nyt tukkinut vuoren huipulta pudonnut kivisora, joutuisi Uu etsimään luolaa jostakin muualta, ja se saattaisi johdattaa sen kauas Nun asuinpaikoilta. Se ei ikinä kävisi päinsä — Uu oli pidettävä metsästyspiirissä, kunnes sen pää olisi täyttänyt sen tarkoituksen, johon luolaihminen aikoi käyttää sitä.

Sentähden työskenteli Nu useita tunteja uutterasti poistaakseen kalliolohkareet luolasta ja sen edustan ulkonemalta kuin myös rosoiselta polulta, joka johti vuoren juurelta. Koko ajan hän piti keihästään käden ulottuvilla ja kivikirvestään ja veistään valmiina lannevyössään, sillä Uu saattoi palata millä hetkellä hyvänsä. Kun isolla kissalla oli tapana ilmestyä odottamatta, mitä pelottavimmin ja ääneti, täytyi aina olla varuillaan. Mutta vihdoin päättyi työ, ja Nu lähti haeskelemaan aamiaista.

Hän oli päättänyt odottaa miekkahampaisen tiikerin paluuta ja lopettaa kohtauksen kerta kaikkiaan. Eivätkö heimon nuoret miehet ja naiset olleet viime aikoina ruvenneet joka kerta hymyilemään, kun hän palasi tyhjin käsin Uuta metsästämästä? Kukaan ei ollut epäillyt, että hän vilpittömästi halusi kohdata tuon hirvittävän pedon, jota pakenemista ei luettu häpeäksi, sillä kukaan ei epäillyt Nun rohkeutta; mutta siitä huolimatta oli nöyryyttävää palata aina esittelemään tekosyitä, sensijaan että olisi tuonut saaliinsa pään.

Nu oli tuskin sijoittautunut mukavasti erään puun haaralle, mistä hän saattoi pitää silmällä monia tiikerin luolalle vieviä teitä, kun hänen terävä korvansa erotti liikehtimisen synnyttämää ääntä takaansa viidakosta. Ratina kuului tuulen yläpuolelta, ja samassa toi tuuli ihmisen tuoksun tähystelijän herkkätuntoisiin sieraimiin. Nyt hän kiinnitti huomionsa tähän uuteen suuntaan, koettaen kaikin voiminsa todeta tulokkaiden henkilöllisyyden ennenkuin he vainuaisivat hänen läsnäoloaan.

Pian he tulivat näkyviin — kaksi miestä, Nu ja Tha, jotka etsiskelivät edellisen poikaa. Heidät nähdessään huusi Nu Nunpoika tervehdyksen.

»Minne menevät Nu ja Tha?» kysyi hän, kun miehet pysähtyivät hänen istuinpaikkansa alle.

»He etsivät Nu Nunpoikaa», vastasi nuorukaisen isä, »ja löydettyään hänet he palaavat Nun kansan asunnoille, ja Nu Nunpoika palaa heidän mukaansa».

Nuori mies kohautti leveitä olkapäitään.

»Nu Nunpoika haluaisi jäädä tappamaan Uuta», vastasi hän.

»Tule alas ja seuraa isääsi», virkkoi vanhempi mies, »sillä Nun kansa lähtee tänään etsimään uutta asuinpaikkaa, missä maa ei huoju eivätkä kalliot repeile ja kaadu».

Nu pujottautui ketterästi maahan.

»Sanokaa minulle, minne päin heimo lähtee», sanoi Nu Nunpoika, »jotta löytäisin sen surmattuani Uun, jos se palaa tänään. Jollei se palaa tänään, niin sitten lähden huomenna heimon jälkeen.»

Nuoren miehen isä ajatteli ääneti tuokion. Hän ylpeili kovasti poikansa urhoollisuudesta. Hän tunsi yhtä suurta riemua kuin poika itsekin, jos tämä palaisi tuoden mukanaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään. Samalla hän käsitti myös sen nöyryyden, jota hänen poikansa täytyi tuntea ollessaan pakotettu palaamaan jälleen ilman voitonmerkkiä. Hän laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.

»Jää tänne, poikani», sanoi hän, »seuraavaan päivään asti. Heimo matkaa pohjoiseen Rauhattoman meren rantaa pitkin, Autiovuorten toiselle puolen. Vanhusten ja lapsukaisten takia taivallamme hitaasti. Sinun on helppo saavuttaa meidät. Jollet palaa, niin tiedämme siitä, että Uu oli väkevämpi kuin Nun poika.»

Enempää puhumatta kääntyivät vanhukset ja astelivat entistä tietään kylää kohti, kun taas Nu Nunpoika kiipesi uudestaan piilopaikkaansa puuhun.

Koko päivän hän odotteli Uun paluuta. Isot apinat ja pienemmät apinat hääriskelivät hänen yläpuolellaan, alapuolellaan ja ympärillään. Välistä ne heittivät hänelle sanasen ohimennessään. Alhaalla syöskenteli villakarvainen sarvikuono ja paneutui levolle. Hyeenaparvi hiipi alas ylätasangolta. Ne piirittivät nukkuvan sarvikuonon. Iso eläin aukaisi pienet silmänsä. Kömpelösti se kohottautui jaloilleen pyöriskellen ympäri, kunnes seisoi tuulta vasten, kävi vuohen tavoin ryntäykseen ja hyökkäsi suoraan nyt ärisevien hyeenoiden kimppuun. Pelkurimaiset eläimet säntäsivät syrjään, ja koko joukko ryhtyi ahdistamaan sarvikuonoa takaapäin. Iso eläin käännähti nopeasti kuin kissa, asestettu kuono painui maata kohti, ja yksi sen kiusaajista sinkoutui korkealle ilmaan, mahtavien sarvien repimänä, jotka olivat uppoutuneet sen lävitse. Jälleen kääntyi sarvikuono ja juoksi, ja jälleen saarsi hyeenaparvi sen. Viidakko nieli ne. Pitkän aikaa saattoi Nu kuulla ahdistelevien petojen hurjan ärinän ja tuskan kiljahdukset, kun sarvikuono ryntäsi tuon tuostakin kiduttajiaan vastaan.

Sitten tuli luolakarhu, tassutellen kömpelösti alas vuorenrinnettä. Uun luolan suulla se pysähtyi varovaisesti nuuskimaan ympärilleen, päästäen syvän, raivoa ja vihaa uhkuvan murahduksen kurkustaan. Nu odotteli Urin ikivanhan vihollisen vastaushuutoa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Nu kohautti olkapäitään. Uu oli nähtävästi kaukana poissa, sillä muuten se ei ikinä olisi kuunnellut Urin taisteluhuutoa siihen vastaamatta.

Nyt oli karhu jatkanut tietään vuoren juurelle. Se lähestyi puuta, missä Nu istui. Viidakon reunaan pysähtyi peto ja alkoi nuuskia pehmeästä maasta juuria. Nu tarkkasi sitä. Jollei Uun päätä, niin miksei Urin pää? Uu ei palaisi sinä päivänä, siitä Nu oli varma, sillä oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos iso tiikeri olisi ollut lähellä, olisi se kuullut luolakarhun taistelukutsun ja vastannut siihen.

Nu pudottautui kevyesti maahan puun toiselle puolen Urista. Oikeassa kädessään hän piti lujasti pitkää, raskasta keihästään. Vasemmassa hänellä oli kivikirves. Hän lähestyi valtavaa petoa takaapäin, päästen muutamien askelten päähän siitä ennenkuin eläin tajusi hänen läsnäolonsa, sillä viidakon väestä ei kukaan liikuskellut niin äänettömästi kuin alkuajan ihminen.

Mutta vihdoin Ur kohotti katseensa, ja samassa hetkestä sinkosivat Nun väkevät lihakset kivikärkisen keihään. Se kiiti suoraan kuin kuula karvaisen hirviön rintaan, upoten syvälle sen ruumiiseen samassa, kun se ryntäsi eteenpäin käydäkseen käsiksi uhkarohkeaan olentoon, joka uskalsi ahdistaa sitä.

Nu pysyi paikallaan, seisten hajalla säärin ja heilutellen molemmin käsin raskasta kivikirvestään edes takaisin. Luolakarhu nousi takakäpälilleen lähestyessään miestä, kohoten korkealle vihollisensa pään yläpuolelle. Kita ammollaan ja käpälät ojollaan lähestyi hirvittävä peto, vääntäen silloin tällöin keihään vankkaa vartta, joka törrötti sen rinnasta, ja päästäen ilmoille maata tärisyttäviä raivon ja tuskan karjahduksia.

Kun mahtavat etukäpälät tavoittelivat Nu'ta, väistyi hän äkkiä niiden alitse, iskien kirveellään karhua päähän mennessään ohi. Ulvahtaen kääntyi peto ja hyökkäsi uudelle taholle, mutta taasen noudatti Nu aikaisempaa menettelyänsä, ja taasen mäjähti musertava isku karhun leukaan.

Veri pursui eläimen suusta ja sieraimista, sillä ei yksin kivikirves ollut pannut verta vuotamaan, vaan myöskin kivikeihäs oli tunkeutunut villipedon keuhkoihin. Ja nyt Ur teki niin kuin Nu oli odottanut sen tekevän. Se heittäytyi neljälle jalalleen ja juoksi mielettömästi kiduttajaansa kohti. Eläimen uusi asento toi sen päälaen miehen aseen ulottuville ja hypähtäessään tällä kertaa syrjään sen hyökkäyksen tieltä löi hän kirveellä karhua otsaan, silmien väliin.

Eläin hoippui ja vaappui pökerryksissään, kuono haudattuna taistelukentän tallattuun mutaan ja ruohoon. Vain hetkisen se oli sillä tavoin, ja tällä hetkellä täytyi Nun käydä sen kimppuun ja lopettaa se. Eikä hän epäröinyt. Hän heitti kirveensä ja juoksi Urin kimppuun aseenaan kiviveitsi. Ja monta kertaa hän upotti sen terän villiin sydämeen. Ennenkuin luolakarhu ehti oikein palata tajuihinsa, kellahti se kuolleena kyljelleen.

Puolisen tuntia hääräili Nu irroittaessaan päätä, ja sitten hän ryhtyi nylkemään petoa. Hänen menettelytapansa olivat alkeellisia, mutta hän työskenteli alkuperäisillä välineillään paljon nopeammin kuin nykyajan ihminen terävillä veitsillään. Ennenkuin toinen tunti oli kulunut, oli hän irroittanut nahan, käärinyt sen myttyyn ja leikannut ison paistin Urin lonkasta. Nyt hän kokosi hiukan kuivia lehtiä, otti taulaa ja laittoi tulen terävän, kovan puun avulla, pyörittämällä puupalan kärkeä vinhasti toiseen kovaan puupalaseen tehdyssä reiässä. Kun liekki oli kohennettu aikamoiseksi nuotioksi, pisti Nu paistin pieneen oksaan ja paistoi ateriansa istua kyyköttäen valkean edessä. Se oli puoliksi palanut, puoliksi raaka ja osittain savustunut, mutta se tosiasia, että hän ahmi sen kokonaisuudessaan, todisti hänen nauttineen siitä.

Jälestäpäin hän heitti taljan hartioilleen ja lähti palaamaan kansansa tykö. Hän palasi suoraan Rauhattoman meren rannalla sijaitseville vuorille, sillä hän ei tiennyt, oliko hänen heimonsa vielä lähtenyt etsimään uutta leiripaikkaa vai ei. Oli yö, kun hän astui viidakosta vuoren juurelle, pikainen tarkastelu osoitti hänelle, että heimo oli mennyt, ja niin hän ryömi omaan luolaansa yksin. Aamulla hän voisi helposti saavuttaa heidät.

* * * * *

Kun Hud astui luolan poikki Nat-ulia kohti, oli hän odottanut kohtaavansa ruumiillista vastarintaa, ja sentähden hän meni puoliksi kumartuneena ja kädet ojennettuina tarttuakseen tyttöön ja lannistaakseen hänet.

»Hud», sanoi tyttö, »kohteletko minua ystävällisesti, jos tulen sinulle vapaaehtoisesti».

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän uhristaan. Nähtävästi sujui juttu helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Hän ei ollut hyvillään siitä, että saisi naarastiikerin puolisokseen, ja sentähden hän halukkaasti lupasi mitä hyvänsä tyttö vain pyysi. Perästäpäin hän voisi pitää ne lupauksensa, jotka helpoimmin olisivat pidettävissä.

»Hud tahtoo olla hyvä kumppani», vastasi hän.

Tyttö astui häntä kohti, ja Hud otti hänet vastaan avosylin; mutta kun tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen, ei hän huomannut terävää kiviveistä Nat-ulin oikeassa kädessä. Hän havaitsi sen vasta sitten, kun se tunkeutui armottomasti hänen selkäänsä vasemman lapaluun alapuolelle. Silloin yritti Hud riistäytyä tytön syleilystä, mutta taistelipa hän kuinka ankarasti tahansa, niin tyttö puristi häntä lujasti, työntäen asetta tuon tuostakin yhä syvemmälle hänen selkäänsä. Hän yritti tarrautua sormillaan tytön kurkkuun, mutta tämän terävät hampaat iskeytyivät hänen käteensä, ja sitten hän löi vapaalla kädellään tyttöä kasvoihin, mutta samassa tuokiossa osui veitsi hänen sydämeensä, ja korahtaen hän vaipui luolan kalliopermannolle.

Jäämättä ottamaan selvää, oliko Hud kuollut, ryntäsi Nat-ul ulos pimeästä sisustasta. Nopeasti hän kiipesi Autiovuorille ja laskeutui jälleen omaan laaksoonsa niiden toiselle puolelle. Rantaa pitkin hän riensi takaisin oman kansansa asuinpaikkoja kohti tietämättä, että se oli samalla hetkellä lähdössä etsimään uutta kotiseutua. Iltapäivän puolimaissa hän sivuutti heidät tuskin puolen kilometrin päässä, sillä he olivat lähteneet sitä tietä, joka vei viidakon toiseen päähän, kohdatakseen palaavat mammutin metsästäjät, ja niin tuli Nat-ul heimonsa hylätyille luolille yön hämärtyessä vain havaitakseen, että hänen kansansa oli lähtenyt. Mitään syömättä hän ryömi erääseen pienehköön ja korkeammalla sijaitsevaan luolaan, sillä olisi ollut turhaa yrittää ottaa selvää poistuneen heimon polusta niin kauan kuin yön pimeys ja sen lukemattomat kauhut peittivät maan verhoonsa. Hän oli torkahtanut, kun heräsi vuorenrinteeltä kuuluvaan liikehtimiseen. Henkeään pidätellen hän makasi ja kuunteli. Oliko se ihminen vai eläin, joka vaelteli hänen heimonsa hylätyillä asuinsijoilla? Yhä ylempää vuoren rinteeltä tuli keskiöisen kiertelijän ääni. Näytti päivänselvältä, että eläin, olipa se mikä hyvänsä, tutki järjestelmällisesti kaikki luolat. Oli vain hetken kysymys, milloin se ehtisi hänen piilopaikkaansa.

Nat-ul puristi lujemmin veistänsä. Äänet vaimenivat ihan hänen allaan olevalle tasanteelle, sitten ne kuuluivat taasen muutamien tuokioiden kuluttua, mutta nyt ne tytön helpotukseksi alenivat jyrkkää törmää. Äkkiä ne lakkasivat kokonaan kuulumasta, ja vaikka kesti tuntikausia, ennenkuin hän kykeni vapautumaan pelostaan, vaipui hän vihdoin sikeään uneen.

* * * * *

Päivän sarastaessa heräsi Nu Nunpoika. Hän nousi ja oikoili jäseniään, seisten luolansa edustan ulkonemalla vasta nousseen auringon hehkussa. Viisikymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan nukkui tyttö, jota hän rakasti. Nu sieppasi aseensa ja karhuntaljansa ja loittoni ääneti lähteelle, josta hän sammutti janonsa. Sitten hän meni viidakon läpi merelle. Siellä hän irroitti lanneverhonsa ja taljan, joka peitti hänen hartioitaan, ja kahlasi veteen. Oikeassa kädessään hän piteli veistään, sillä isoja matelijoita asusti Rauhattomassa meressä. Hän peseytyi huolellisesti, pitäen tarkoin silmällä vedestä tai takaansa maalta uhkaavia vihollisia. Hän ei pelännyt hitustakaan, sillä hän ei tuntenut muunlaista elämää kuin sellaisen, jossa millä hetkellä hyvänsä täytyi heittäytyä taisteluun henkensä puolesta jotakin syvyyden niljakkaa eläintä tahi viidakon tahi kukkuloiden yhtä hurjaa kansalaista vastaan. Nu'lle se oli vain osa päivän työtä. Te tai minä saattaisimme elää yhden ainoan päivän, jos meidät äkkiä siirrettäisiin Nun aikoja sitten hävinneen aikakauden alkuperäiseen villeystilaan. Ja jos Nu sijoitettaisiin äkkiä Viidennen Puistokadun ja kahdennenkymmenennen kadun kulmaan, saattaisi hän ehkä välttyä tuholta muutamia tunteja, mutta ennemmin tai myöhemmin joku raitiovaunu tai vuokra-auto kaataisi hänet alleen.

Lopetettuaan pesunsa pukeutui luolaihminen jälleen leijonan taljaan ja pörröiseen turkkiinsa, otti aseensa ja taakkansa ja lähti painelemaan isänsä kansan jälkeen. Ja hänen yläpuolellaan nukkui hänen rakastamansa nainen tietämättä mitään hänen läsnäolostaan, kun hän asteli jälleen vuoren juurta pitkin.

Kun Nat-ul heräsi vihdoin, oli aurinko kohonnut korkealle taivaanlaelle. Tyttö laskeutui varovasti alas törmää, silmäillen ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Usein hän pysähtyi moniksi minuuteiksi kerrallaan kuuntelemaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kajahtelivat viidakon ja meren ja ilman äänet, sillä isot linnut ja hirvittäväsiipiset matelijat uhkasivat alkuajan ihmisiä yhtä ankarasti ylhäältä käsin kuin maapedot hänen omalta kamaraltaan.

Hän tuli rauhassa lähteelle ja poikkesi viidakkoon etsiäkseen ruokaa, sillä hän oli puoliksi nälistynyt. Hedelmät ja kasvit, heinäsirkat, lehtimadot ja pienet jyrsijät sekä lintujen ja matelijoiden munat olivat hänen etsintänsä esineitä, eikä viipynytkään kauan, kun hän sai tyydytetyksi ruokahalunsa vaatimukset. Luonto oli paljon anteliaampi noina päivinä kuin nykyään, sillä sen täytyi tyydyttää silloin äärettömästi useampien ja paljon isompien vatsojen tarpeet kuin nyt.

Nat-ul asteli viidakon halki rannalle. Häntä halutti peseytyä, mutta yksin hän ei uskaltanut tehdä sitä. Nyt hän seisoi ihmetellen, mille taholle hänen heimonsa oli mennyt. Hän tiesi, että jos se olisi lähtenyt pohjoiseen tai etelään, niin se tavan mukaan olisi kulkenut rannan kovaa hietikkorantaa, sillä sitä oli helpoin matkata; mutta aallot olivat saattaneet pyyhkiä pois heidän jälkensä jo aikoja sitten. Hän oli nähnyt merkkejä heidän menostaan pohjoisessa viidakon laidassa, mutta polku oli vanha, paljon käytetty, monien jalkojen joka päivä tallaama, joten hän ei ollut voinut päättää siitä, että se voisi opastaa hänet sille taholle, mihin hänen kansansa oli lähtenyt.

Seistessään rannalla hän yritti laatia tulevaisuudensuunnitelmiaan, ja silloin hänelle kävi selväksi, että jos heimo oli mennyt pohjoiseen, niin hän olisi kohdannut sen edellisenä päivän palatessaan Autiovuorilta. Mutta koska hän ei ollut kohdannut sitä, niin sen oli täytynyt mennä etelään. Ja niin hän suuntasi askeleensa etelään, poispäin kansastansa ja Nu'sta.