KUUDES LUKU

Ihmisen muotoiset apinat

Kun Nat-ul, Turin yllättämänä vakoillessaan veneenrakentajain kylää, pakeni pohjoiseen rannikkoa pitkin, ei hän saattanut suurestikaan toivoa kykenevänsä pysyvästi jätättämään takaa-ajajaansa. Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin paeta, toivoen epätoivossaankin, että jokin onnellinen sattuma pelastaisi hänet joutumasta vangiksi.

Hän aikoi pujahtaa viidakkoon siinä kohden, missä se ulottui lähelle merta noin neljänneskilometrin päässä. Siellä hän voisi paeta salaa ja päästä vuorille, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä sisämaassa. Kun hän olisi päässyt sinne, tarjoutui oivallinen tilaisuus kätkeytyä mieheltä ja pidellä tätä loitolla aina yön tuloon asti kivilohkareita heittelemällä. Sitten hän voisi palata entistä tietä pohjoiseen, sillä oli ilmeistä, että hänen kansansa ollut lähtenyt tälle taholle.

Viidakko oli jo ihan lähellä, mutta toiselta puolen likeni mies häntä. Saavuttaisiko hän sekasortoisen tiheikön hyvissä ajoin pujahtaakseen pakoon, ennenkuin mies ehtisi siepata häntä? Ainakin hänen täytyi yrittää.

Yhtäkkiä kuului suoraan hänen päänsä yltä isojen siipien kovaa suhinaa. Tumma varjo lankesi hietikolle hänen ympärilleen. Hän katsahti ylöspäin, ja näky, joka avautui hänen eteensä, sai hänen rohkean sydämensä kauhusta jähmettymään. Juuri hänen yläpuolellaan, valmiina iskemään väkevillä kynsillään, liihoitteli tuollainen valtava, lentävä matelija, jotka jo Nat-ulin aikoina olivat melkein sukupuuttoon kuolleita — jättiläismäinen lintulisko.

Häntä seuraava mies huusi varoitukseksi, ja heitti väkäpäisen keihäänsä isoa eläintä kohti, ja ase tarttui pitkän pyrstön paksuun tyveen, lähelle ruumista. Hirvittävä olio päästi viheltävän kirkunan tuskasta ja raivosta ja hyökkäsi alas tytön kimppuun. Nat-ul tunsi väkevien kynsien tarrautuvan ruumiiseensa. Raskas talja, joka oli hänen yllään, esti niitä tunkeutumasta hänen lihaansa, kun liskolintu kohosi nopeasti, vieden uhrinsa mennessään.

Hetkisen oli Nat-ul taistellut ja rimpuillut vapautuakseen, mutta samassa hän oli käsittänyt, kuinka turhia hänen säälittävät ponnistelunsa olivat. Tuossa kammottavassa puristuksessa olisi luolakarhu tai puhvelihärkäkin ollut avuton. Nyt hän riippui tylsänä ja herpautuneena odottaen loppuaan. Hän ei kyennyt edes vetämään kiviveistään, sillä yksi iso kynsi oli puristautunut lujasti siihen kohtaan, mihin se oli pistetty hänen lanneverhoaan kannattavaan hihnaan.

Alhaalla hän näki aaltoilevan meren. Hirviö vei häntä kauas rannikolta. Isot siivet viuhuivat kovasti hänen yllään. Pitkä kaula ja inhoittava pää olivat kauas eteenpäin kurottautuneina kun eläin lensi suoraa viivaa korkealla ilmassa.

Samassa näki tyttö maata edessään. Kauhu täytti hänen sydämensä, kun hän käsitti, että peto vei häntä siihen salaperäiseen maahan, joka sijaitsi kaukana rannalta Rauhattoman meren sylissä. Hänen oli uneksinut tästä oudosta, saavuttamattomasta maasta. Hänen heimonsa keskuudessa kierteli tarinoita kammottavista eläimistä, jotka asuivat siellä. Joskus hän oli halunnut käydä siellä, mutta aina heimon urheiden soturien suojaamana. Se seikka, että hän tulisi hirvittävälle rannikolle tällä tavoin yksinänsä, pelottavimman pedon kynsissä, joka herätti kauhua alkuajan ihmisessä, oli käsittämätön. Hänen järkensä oli hänen osakseen tulleen tavattoman kohtalon johdosta puolittain tylsistynyt.

Nyt saapui iso matelija lähimmän saaren yläpuolelle. Erään pykälikkään, louhikkoisen vuoren paljas huippu kohosi ilmoille suunnattoman suuren etusormen tavoin, joka viittasi suoraan kohti korkeuksia, kohoten paljon ylemmäksi muita ympärilläolevia vuorenhuippuja ja lähitienoon viidakon sankkoja metsiä. Sitä kohti kantoi eläin saalistaan. Kun se liihoitteli louhikkoisen vuoren huipun ylitse, katsahti Nat-ul pelokkaasti alaspäin. Suoraan alapuolella kohtasivat hänen kauhistuneet silmänsä sen päämäärän, jota kohti hänen vangitsijansa oli lentänyt joutuisaa tietään — hirvittävään ja inhoittavaan kohtaloon, joka odotti häntä siellä.

Kurotellen pitkiä kaulojaan kupumaisesta, mudan ja ruohon sekoituksesta laitetusta pesästä, kirkui ja sihisi kolme nuorta lentoliskoa, iloiten jo ennakolta äitinsä paluusta ja niille tuomasta ruuasta.

Useita kertoja kaarteli emälintu poikasten yläpuolella, laskeutuen yhä alemmas pesää kohti pienenevässä kaaressa. Sekunnin ajan se leijui melkein paikallaan muutaman jalan päässä niistä. Sitten se irroitti otteensa Nat-ulista ja pudotti hänet kohtisuoraan avokitaisten sikiöiden keskelle, pyörähti vielä niiden yläpuolella ja liiti pois etsimään omaa ateriaansa.

Kun Nat-ul putosi pesään, iskeytyi kolme terävää, hampailla varustettua kitaa häneen yhtaikaa. Pedot olivat hyvin nuoria, mutta siitä huolimatta ne olivat hirvittäviä vastustajia monine hampaineen, terävine kynsineen ja voimakkaine pyrstöineen.

Tyttö väisti ensimmäisen hyökkäyksen ja tempasi veitsensä. Nyt ei ollut aikaa eikä tilaisuutta hermokohtauksiin. Kuolema, uskomattoman kauhistava, vaani häntä. Hänen pakomahdollisuutensa olivat melkein olemattomat, mutta sittenkin, niin voimakas on itsesäilytysvaisto, taisteli Nat-ul yhtä sankarillisesti ikäänkuin hänen elossasäilymisensä olisi riippunut yhdestä ainoasta onnistuneesta veitsentyönnöstä.

Ja niin kävikin, vaikka hän ei tiennyt sitä. Nuo kolme päätä olivat lähellä toisiaan, kun hirviöt yrittivät ahnaasti nielaista oivan makupalan jonka emo oli tuonut niille. Vähän aikaa onnistui Nat-ulin karttaa kömpelöiden poikasten tavoittelevia kitoja, ja kun kolme päätä tuli sitten yhteen niiden mielettömästi yrittäessä kaapata hänet, upotti hän veitsensä kahteen pitkään, hoikkaan kaulaan. Haavoittuneet pedot alkoivat heti kirkua kimeästi kuorossa. Niiden pienet aivot ilmaisivat niille ainoastaan sen, että ne olivat loukkaantuneet. Eläimellisen raivon vallassa ne kävivät toistensa kimppuun, ja jokainen luuli kipuansa tovereittensa aiheuttamaksi. Tuossa tuokiossa muuttui pesä siipien, pyrstöjen ja hirvittävien kitojen mielettömäksi mylläkäksi. Ne kaksi, jotka olivat haavoittuneet, kävivät käsiksi toisiinsa, ja kolmas, unohtaen kokonaan Nat-ulin, ryhtyi ahdistamaan molempia riitakumppaneita puolueettoman raivokkaasti.

Käyttäen hyväkseen niiden keskinäistä riitaa laskeutui tyttö nopeasti alas pesän reunalta. Hänen alapuolellaan vaipui korkean vuorenhuipun äkkijyrkkä seinämä pelottavasti sadan jalan syvyyteen. Pystysuorat halkeamat ja kovempiaineiset, pienehköt ryhmät, jotka olivat vastustaneet ajan ja luonnonvoimien hävityksiä, tarjosivat ainoan laskeutumiskeinon. Mutta kuolema, varma ja hirvittävä, odotti pesässä. Alhaalla oli jotakin toivoa, joskin vähän.

Pitäen kiinni pesän ulkosyrjästä laski Nat-ul ruumistaan alemmas, kunnes hänen jalkansa tapasivat heikon kiinnekohdan spiraalimaisen neulan hiukan ulkonevalta pinnalta. Hitaasti hän laskeutui alemmaksi, tarrautuen epätoivoisesti jokaiseen halkeamaan ja ulkonemaan. Tuon tuostakin näytti jälleen siltä kuin hänen täytyisi luopua yrityksestään ja jäädä riippumaan paikalleen, kunnes nääntyneenä putoaisi alas syvyyteen. Kahteen kertaan hän kiersi kalliosormen etsien alempaa uutta jalansijaa, ja kummallakin kerralla, toivon näyttäessä toivottomalta, hän tapasi jonkun mitättömän kohdan, ensin vain pienen, pyöreän rosoutuman, josta hän saattoi pitää kiinni jalallaan tai kädellään, päästen muutamia tuumia hirvittävästä pesästä alemmas.

Ja niin hän pääsi vihdoin jättiläismäisen neulan juurelle, mutta täälläkään hän ei voinut levähtää. Millä hetkellä tahansa saattoi väkevä äiti palata ja siepata hänet jälleen inhoittavan pesän kauhuihin.

Alemmilta huipuilta laskeutuminen oli paikoittain melkein yhtä uhkarohkeata kuin pääsy korkeasta kärjestä; mutta lopulta se päättyi, ja Nat-ul havaitsi joutuneensa leveään kuiluun, sankan metsän peittämään. Täällä hän heittäytyi ruohikkoon lepäämään, sillä hänen ponnistuksensa olivat näännyttäneet hänet. Hän ei tiennyt, mitkä muut vaarat saattoivat uhata häntä; mutta hetkisen hän oli turruksissa, kaikista vaaroista piittaamatta. Laskien päänsä kätensä varaan hän vaipui uneen.

Hänen ympärillään kajahtelivat viidakon miljoonat äänet — pienempien eläinten, lintujen, hyönteisten ja huojuvien oksien. Ne vain tuudittivat hänet sikeämpään uneen. Mereltä kuiluun puhaltelevat tuulahdukset löyhyttivät hänen poskiaan. Ne liikuttelivat hänen pehmeitä, uhkeita hiuksiaan, jotka aaltoilivat hänen olkapäilleen. Ne rauhoittivat ja tyynnyttivät häntä, mutta ne eivät kuiskanneet hänelle mitään toisiaan lähellä olevista, ilkeistä silmistä, jotka tähyilivät puista häneen. Ne eivät varoittaneet häntä irvistelevästä kidasta, riippuvasta alahuulesta ja karvaisesta rinnasta, jossa villi sydän löi nopeammin pienten silmien himokkaasti katsellessa hänen olemustaan. Ne eivät kertoneet hänelle, että valtava ruumis oli luisunut maahan läheisestä puusta ja löntysti häntä kohti. Ne eivät kertoneet hänelle; mutta murtunut oksa, joka rasahti hiipijän varovaisen jalan alla, teki sen.

Alkuajan ihmiset eivät voineet huolettomina herätä unestaan valveille. Se ei ollut mahdollista niille, jotka tahtoivat jäädä eloon. Kun oksa rasahti, hypähti Nat-ul jaloilleen ja näki uuden, uhkaavan vaaran. Hän näki ison, ihmisenmuotoisen hahmon lönkyttävän häntä kohti. Hän näki punertavat karvat, jotka peittivät jättiläisruumista. Hän näki sian silmät ja suden torahampaat, näki kuinka raskas möhkäle käydä köntysti lyhyillä, väärillä jaloillaan. Ja nähdessään kaiken tämän yhdellä ainoalla silmäyksellä hän kääntyi ja pakeni ylös vuoren rinnettä, mistä vastikään oli laskeutunut.

Hänen kiivetessään nopeasti ylemmäksi ryntäsi peto eteenpäin ajamaan häntä takaa, ja sen perässä tuli puolitusinaa muita samanlaisia otuksia. Nat-ul tiesi niiden olevan karvaisia metsäihmisiä. Ne erosivat isommista apinoista siinä suhteessa, että kävelivät aina kahdella jalalla maassa ollessaan, ja kun niitä tapettiin ja paloiteltiin ruuaksi, oli niillä yksi kylkiluu vähemmän kuin apina-sukulaisillaan. Hän tiesi, kuinka hirveätä oli joutua niiden käsiin — pahempaa kuin se kohtalo, joka oli vähällä tulla hänen osakseen korkealla pesässä.

Kavuttuaan satakunta jalkaa vuorenrinnettä Nat-ul pysähtyi katsoakseen taaksensa. Kymmenkunnan metrin päässä alempana oli yksi karvainen otus. Tyttö irroitti kivipalasen ja heitti sillä apinaa. Se väisti kiven ja jatkoi takaa-ajoa kirkaisten kimeästi. Hän pakeni vielä sata jalkaa ylemmäs. Jälleen hän pysähtyi katsoakseen alas taakseen. Metsäihminen oli tullut häntä lähemmäksi. Hän irroitti kvartsikivikappaleen ja pudotti sen apinan päälle. Ihan sen alapuolella oli kuusi muuta apinaa. Heittoase osui etummaiseen takaa-ajajaan. Se hoippui hetkisen ja suistui sitten takanaan olleiden päälle. Se tempaisi mukaansa jyrkänteeltä, josta oli vaikea löytää tukikohtaa, toisen apinan, ja molemmat syöksyivät vinhasti alaspäin särmäistä kalliopohjaa kohti. Ilakoiva pilkkahuuto huulillaan lähti Nat-ul pakenemaan ylemmäs. Nyt hän tuli erääseen kohtaan lähelle huippua. Vuorenrinne oli täällä loivempi. Täällä hän saattoi kävellä, käyttäen vain silloin tällöin käsiänsä apunaan. Puolitiessä hänen jalkansa luiskahti eräältä irtonaiselta, pyöreältä kalliolohkareelta. Hän kaatui raskaasti maahan, etsien samalla tukikohtaa käsillänsä. Muutamat lohkareet, joihin hänen kätensä sattuivat, pettivät hänen painonsa alla. Pyörryttävän huimaavasti hän syöksyi äkkijyrkän kalliorintaman parrasta kohti — kohti runtelevaa, kiduttavaa kuolemaa niiden kahden ruumiin rinnalla, jotka ennen häntä oli kohdannut sama tuho.

Rotkon äyräältä ilmestyi parhaillaan esiin ensimmäinen jäljellejääneistä takaa-ajajista. Se oli suoraan nopeasti vierivän Nat-ulin tiellä. Nat-ulin ruumis töytäsi sen karvaiseen rintaan ja syöksi sen alas nieluun, kuolemaan. Mutta sen ruumis oli täyttänyt erään tehtävän. Se oli lopettanut tytön nopean putoamisen, niin että hän vieri nyt vain hiljaa kallion reunamalle ja tarttui siihen pudotessaan, joten hänen vauhtinsa vähentyi näin vieläkin enemmän.

Ihan äyrään alla oli kapea ulkonema. Sille Nat-ul pysähtyi melkein kokonaan; mutta siellä ei ollut mitään sellaista kohtaa, johon hän olisi saanut tartutuksi, ja niin hän vieri hitaasti partaan yli — toisen ihmisapinan syliin.

Ihan sen kintereillä tuli muuan sen tovereista, ja vähän matkaa alempaa kolmas, jotka olivat jäljellä alkujaan kuudesta. Lähin tavoitti Nat-ulia kaapatakseen hänet vangitsijan sylistä, joka vetäytyi taaksepäin, paljastaen hampaansa ja muristen uhkaavasti. Mutta toinen oli itsepintainen. Nähtävästi se halusi saalista yhtä kiihkeästi kuin sekin, joka oli saanut sen haltuunsa. Se tuli lähemmäksi. Ulkonema, jolla ne seisoivat, oli hyvin kapea. Siellä olisi taistelu merkinnyt kuolemaa kaikille kolmelle.

Kissan tavoin syrjään hypähtäen kääntyi se eläin, joka piteli Nat-ulia sylissään, juoksi voimakkaasti ja ketterästi kuin vuorivuohi alas jyrkkää vuorenseinämää. Sen tiellä oli vielä viimeinen metsäihminen, jonka hyökkäys olisi merkinnyt murskaantumista kuilun pohjaan. Viisaasti astui ihmisapina syrjään, mutta niin pian kuin ryöstäjä ja ryöstetty olivat menneet ohi, ryhtyi se takaa-ajamaan heitä. Sen perästä tuli se apina, jonka Nat-ulin vangitsija ensiksi oli sivuuttanut.

Seurasi mieletön ajo, joka usein saattoi melkein pelottoman luolatytön posket kalpenemaan. Vuoren juurelta juoksi apinaihminen välillä leviävän viidakon, poikki puita kohti. Se tarttui niiden alempiin oksiin hiljentämättä vähääkään vauhtiaan. Se melkein lensi, niin nopeasti se meni alkuajan metsän tiheän lehvistön läpi.

Ihan sen takaa, kirkuen ja äristen, tuli sen kaksi toveria, haluten innokkaasti ryöstää siltä saaliin. Se kantoi Nat-ulia toisella olkapäällään, puristaen häntä lujasti jättiläismäisellä kädellään. Hän saattoi nähdä selvästi heidän perässään tulevat takaa-ajajat. Ne lähestyivät yhä enemmän toveriansa, jolla oli taakka kannettavanaan. Etummainen ojenteli jo käsiään tarttuakseen tyttöön. Hänen vangitsijansa loi pikaisen silmäyksen taakseen ja havaitsi saalistaan uhkaavan vaaran. Kääntyen nopeasti epävakaisella tiellä, se puraisi sisukkaasti lähintä takaa-ajajaa, joka peräytyi loitommas, irvistäen ja äristen hirvittävästi. Sitten jatkoi peto pakoaan, mutta sen kaksi sukulaista lähti heti jälleen ajamaan takaa.

Ylös ja alas viidakkoa kiiti villi kolmikko. Kaksi kertaa ne menivät niiden vuorten yli, jotka, erottivat toisen kuilun toisesta. Yhä kiihkeämmiksi kävivät takaa-ajajat. Yhä useammin täytyi vangitsijan pysähtyä riistoineen ja karkoittaa ensin toinen ja sitten toinen ahdistaja. Viidakon laidassa, lähellä kapean, louhikkoisen rotkon suuta, joutui peto vihdoin suunniltaan raivosta. Se pyörähti äkkiä vainoojiaan vastaan, heitti Nat-ulin raskaasti maahan ja hyökkäsi niiden kimppuun karjuen ja kuohuen kiukkua.

Ne juoksivat vieretysten, ja niin pikainen oli niiden toverin hyökkäysliike, etteivät ne ehtineet väistää sitä. Sen isot kädet tarttuivat niihin, ja sitten kaikki kolme kellahtivat maahan, raastaen toisiaan, upottaen hirvittävät torahampaansa toistensa kurkkuun ja rintaan ja äristen ja karjuen koko ajan hirvittävästi.

Nat-ul kohoutui varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan. Hänen silmänsä seurasivat tarkasti kolmea villipetoa. Ne eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota häneen. Ilmeisesti ne olivat antautuneet koko sielullaan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Nat-ul nousi seisoalleen ja pakeni takanaan aukeavaan, kapeaan solaan heittämättä katsahdustakaan taaksensa. Hän juoksi niin nopeasti kuin taisi päästäkseen mahdollisimman kauas noista kauheista pedoista, jotka taistelivat hänen tähtensä. Hän ei osannut aavistaakaan, mihin kuilu vei. Hän ei voinut tietää, mitkä uudet kauhut odottivat sen toisessa päässä. Hän vain tiesi, että toivo oli melkein hylännyt hänet, sillä hän ei uskonut hitustakaan, että koskaan enää voisi päästä turvaan mannermaalle. Eikä hänen heimonsa voinut auttaa häntä, vaikka hänen olinpaikastaan saataisiinkin tieto, mikä sinänsä oli yhtä mahdoton otaksuma. Hän epäili, voisiko säilyä kauankaan hengissä tämän salaperäisen maan vaarojen keskellä. Tässä kauhujen paikassa olisi väkevän soturinkin, hyvin aseistetun, ylen vaikeata tulla toimeen. Miten kävisikään silloin tytön, jonka ainoana aseena oli vain veitsi? Hän ei epäillyt, että Nu oli jo etsiskelemässä häntä; mutta jo aikoja sitten oli nousuvesi pyyhkinyt hietarannalta hänen sandaaliensa jäljet. Mistä Nu etsisi? Ja vaikka Nu olisi seurannut hänen jälkiään ennenkuin aallot olivat ehtineet hävittää niitä, niin kuinka voisi Nu aavistaa, miten hänen oli käynyt tai selittää jälkien äkillistä päättymistä keskelle rantaa? Muukalainen oli nähnyt siivekkään matelijan käyvän hänen kimppuunsa ja vievän hänet pois; mutta vaikka Nu kohtaisi hänet, niin kuinka hän voisi saada tietää totuutta, koska nuo kaksi miestä ryntäisivät toisiansa vastaan kuolinkamppailuun samalla hetkellä, jolloin kohtaisivat toisensa, kuten vieraiden ihmisten oli silloin tapana tehdä.

Tai jos Nu saisi jonkin sattuman kautta selville, että Nat-ul oli viety salaperäiseen maahan, niin kuinka hän voisi tulla perästä, vaikka uskoisikin vastoin kaikkea järkeä, että Nat-ul oli yhä elossa? Ei, Nat-ulin taivaanrannalla ja sen alapuolella ei näkynyt missään toivon häivääkään. Hänen täytyi vain taistella olemassaolonsa puolesta, käyttäen hyväkseen älyään ja ketteryyttään petojen raakaa voimaa ja oveluutta vastaan, jotka uhkaisivat häntä hänen elämänsä loppuun, eikä se voinut olla kovin kaukana.

Kun hän taivalsi kuilun läpi, olivat sen mutkat hälventäneet hänen takanaan raivoavan taistelun pahimman hälinän, vaikka hän saattoi kuulla vielä silloin tällöin karjahduksen tai kimeämmän tuskankirkaisun. Hän toivoi, että ne tappaisivat tappelussa toisensa. Muuten jatkaisi eloonjäänyt takaa-ajoa.

Pysähtyessään kerran kuuntelemaan, taistelivatko nuo kolme yhä, käänsi hän katseensa taaksepäin kuiluun, niin ettei hän sillä hetkellä saattanut huomata tulleensa kapean solan päähän ja että ranta ja meri levisivät hänen eteensä. Ei hän nähnyt liioin miesolentoa, joka pysähtyi yhtäkkiä kuilun suulle äkätessään tytön, eikä nopeata liikettä, jolla mies heittäytyi erään ulkonevan kallionkielekkeen taakse.

Tyytyväisenä sen johdosta, ettei takaa-ajo vielä ollut alkanut, jatkoi Nat-ul matkaansa louhikkoista tietä pitkin. Kääntyessään hän näki meren ja mannermaan kaukana veden toisella puolen. Hän riensi eteenpäin rantaa kohti päästäkseen mahdollisimman lähelle rakastamaansa maata.

Sivuuttaessaan kielekkeen, jonka takana mies piileskeli, kiinnitti piikiven rapsahdus miehen sandaalin alla hänen huomionsa puoleensa. Hän pyörähti miestä kohti ja kääntyi sitten pakoon; mutta mies oli liian lähellä. Mies oli jo rynnännyt häntä kohti. Ruskea käsi tarttui hänen hulmuaviin hiuksiinsa, toinen puristui kohotetun käden ranteeseen, joka oli sivauttanut tytön pitkän veitsen miehen pään yläpuolelle uskomattoman nopeasti.

Mies nauroi vasten tytön kasvoja — se oli sama muukalainen, joka oli ajanut häntä takaa mannermaan rannalla ——, ja sitten veti mies hänet lähemmäksi itseään. Nat-ul ponnisti vastaan kuin naarastiikeri ja kirkaisi kerran.