VIIDES LUKU

Nun ensimmäinen merimatka

Pian valmistuivat kaikki venheet, ja miehet raahasivat ne toisen toisensa jälkeen veden partaalle. Niihin he panivat melansa, kirveensä ja harppuunansa ihan samoin kuin Tur ennen lähtöään. Nu katseli heitä kuumeisen innostuneena. Vihdoin kaikki venheet on lykätty vesille, ja niitä melotaan väkevästi aallokkoon. Hiukan tyvenemmässä kääntyvät veneet pohjoiseen ja etelään, hajaantuen. Ilmeisesti ne eivät ole matkalla etäisille saarille. Nu näkee erään soturin nousevan äkkiä erään veneen keulassa ja heittävän keihäänsä vinhasti veteen. Heti syntyy veneessä ja vedessä sen ympärillä kova liike. Jokaisessa veneessä on kolme miestä. Sitä venhettä, jota Nu pitää silmällä, meloo kaksi miestä hurjasti poispäin oliosta, joka iskee huimasti vettä sen vieressä. Nu käsitti, mitä oli tapahtunut. Keihäsmies oli upottanut aseensa johonkin syvyyksien valtavan isoon eläimeen, ja taistelu oli käynnissä. He olivat niin kaukana Nu'sta, ettei hän voinut erottaa kamppailun yksityiskohtia, mutta hän näki haavoittuneen eläimen hinaavan venettä nopeasti perässään kiitäessään avoimelle ulapalle. Hän näki venettä työnnettävän lähemmäksi kyljittäin ja toisen keihään lentävän pakenevaan olioon. Hän ymmärsi nyt, miksi nämä ihmiset sitoivat keihäänsä pään pitkään köyteen. Hän näki äkillisen liikehtimisen pikku venheessä, kun ahdistettu eläin kääntyi ahdistajiaan vastaan. Hän näki voimakkaan evän nopean iskun, kun se kohosi vedestä ja putosi hirvittävän raivoisasti veneen poikitse. Hän näki toisten veneiden kiiruhtavan taistelunäyttämölle; mutta ennenkuin ne saapuivat paikalle, oli kaikki hiljaista, paitsi että vedenpinnalla kellui puunrunko kahtena kappaleena sekä toisesta niistä kiinnipitelevän, yhden ainoan miehen pää ja hartiat. Muutamia minuutteja myöhemmin hätään joutunut vedettiin toiseen venheeseen, ja laivue hajaantui uudestaan etsimään toista saalista.

Pian olivat kaikki muut kadonneet niemekkeen taakse, paitsi eräs yksinäinen alus, joka kalasti kylän edustalla. Nämä miehet pyydystivät nähtävästi vähemmän pelottavaa riistaa, ja Nu saattoi nähdä, että he vetelivät kuhisevasta merestä isoja kaloja melkein yhtä nopeasti kuin ehtivät heittää aseensa veteen. Pian oli vene täpösen täynnä, ja runsaine kuormineen meloivat miehet jälleen maihin.

Heidän tullessaan kehkeytyi pikainen päätös Nun mielessä. Hänen katsellessaan vaarallista urheilua meressä oli hänet täyttänyt voimakas halu kilvoitella näiden muukalaisten kanssa, mutta vielä voimakkaampi oli toinen ajatus, joka liittyi tähän mielitekoon.

Kun miehet vetivät venheen rannalle, riensivät naiset heitä vastaan, kantaen isoja, härännahkaisia pusseja, jotka oli ommeltu kokoon häränjänteillä. Niihin he pistivät kalat ja raahasivat taakkansa pitkin maata kohti leiriänsä.

Miehet, joiden työ oli nähtävästi siltä päivältä päättynyt, heittäytyivät puiden varjostoon nukkumaan. Tämä oli sopiva hetki! Nu ryömi hiljaa eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Hän puristi pitkää keihästään ja kivikirvestään lujasti käsissään. Vene oli lakealla rannalla. Ei ollut ainoatakaan läheistä kohtaa, mistä hän olisi voinut päästä sen luo naisten huomaamatta. Asian tällainen laita melkein kiihoitti Nun sotaista luonnetta. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin suoraan kylän läpi ryntäämisestä.

Hän nousi pystyyn ja lähestyi kevyesti majoja. Ei tarvinnut nostaa hälytystä tullakseen keksityksi. Hän oli ihan sen nuoren naisen takana, joka kaapi metsähärän nahkaa. Nainen ei kuullut hänen kevyttä käyntiään. Lapsi, joka istui naisen vieressä ja leikitteli metsähärän hännällä, kohotti katseensa ja näki vieraan ihan lähellä. Se tarrautui äitiinsä, päästäen kovan kiljahduksen. Tuossa tuokiossa oli koko leiri liikkeellä. Nyt ei tarvinnut liikkua enää salakähmäisesti. Kajauttaen ilmoille sotahuudon, joka olisi saattanut purkautua hyvinkin kahdestakymmenestä voimakkaasta kurkusta, juoksi Nu kylän läpi säikähtyneiden naisten ja hätkähtäneiden miesten keskitse, jotka äkkiarvaamatta oli herätetty unesta.

Nu riensi suoraan venettä kohti, ja hänen kintereillään kiiti kolme soturia. Yksi lähestyi häntä sivulta. Hän oli vallan lähellä, niin lähellä, että hän kävi Nun kimppuun samalla hetkellä, kuin tämä saapui venheelle. Miehet ryntäsivät toisiaan vastaan isoilla kirveillään, mutta Nu Nunpoika oli voimakas soturi. Hän väisti toisen kirveeniskun, ja ennenkuin hänen vastustajansa ehti selvitä antamaan toista huimausta, putosi Nun ase hänen kalloonsa, musertaen sen kuin jos se olisi ollut munankuori.

Nyt kävi Nu käsiksi veneeseen ja työnsi sitä veteen niinkuin oli nähnyt muukalaisten tekevän. Mutta hän oli astunut vain puolentusinaa askelta, kun hänen täytyi kääntyä puolustamaan itseänsä toisia sotureita vastaan. Hurjasti kiljuen he kävivät hänen kimppuunsa, ja heidän naisensa kerääntyivät rannalle heidän taaksensa rohkaisten villeillä huudoilla miehiään ja uhkaillen vihollista. Nu jätti venheen ja ryntäsi kohti vastustajiansa. Hänen pitkä keihäänsä, jonka hän heitti väkevien lihastensa koko voimalla, lävisti etummaisen veneenrakentajan ruumiin, joka aikoi juuri singota harppuunan Nu'hun. Harppuunankäyttelijä kellahti maahan. Ilmoille kohosi kuoro kiljahduksia ja valituksia naisten suusta. Nyt lähestyi kolmas soturi luolaihmistä, joka oli liian lähellä keihään käyttöä varten. Niin ollen miekkonen heitti pois painavan aseensa ja ryntäsi otteluun veitsi aseenaan. Molemmat miehet joutuivat polvensyvyiseen veteen, iskien toisiaan veitsillään etsiessään kuolettavaa kohtaa vapailla käsillään. Iso aalto vyöryi heidän päälleen, kaatoi heidät kumoon ja kieritteli heitä heittäessään heidät rannalle. Yhä he taistelivat pärskyen ja nieleskellen tukehtuakseen suolaista merivettä, mutta kun aalto vetäytyi takaisin, jätti se rannalle ruumiin, jonka uhkea, karvainen rinta oli kokonaan lävistetty Nu Nunpojan pitkällä terävällä veitsellä.

Luolamies nousi vettä valuvana jaloilleen ja kääntyi jälleen merta kohti. Aalto oli vienyt venheen mennessään. Naiset, raivoissaan kolmen miehensä kuolemasta, ryntäsivät eteenpäin lyödäkseen maahan voittajan. He olivat villejä eläimiä, melkein yhtä hirvittäviä kuin heidän uroksensa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa. Heidän kasvonsa oli raivo ja viha vääristänyt. He kiljuivat herjauksiaan ja syytöksiään ja taisteluhuutojaan; mutta Nu ei odotellut jäädäkseen taistelemaan heidän kanssaan. Sensijaan hän heittäytyi aallokkoon ja yritti saavuttaa ajelehtivaa venettä. Hänen keihäänsä oli kadonnut, mutta hän puristi kirvestään. Veitsensä hän oli pistänyt lannevyöhönsä.

He juoksivat veteen vyötärön syvyydelle, mutta Nu oli loitolla heidän ulottuvillaan. Hetkisen kuluttua hän oli tullut veneen kupeelle. Hän heitti siihen kirveensä ja kapusi laidan yli, ollen vähällä kaataa koveron pölkyn. Päästyään turvaan veneeseen hän otti melan, oudon kapineen, ja suuntasi suoraan pois rannikolta, jäljitellen tarkastelemainsa miesten liikkeitä.

Aallot ja tuuli auttoivat häntä, mutta hän havaitsi myös nopeasti oppivansa melomistaidon. Ensiksi hän huomasi, että jos hän meloi yksin oinaan keihäskätensä puolella, niin vene kääntyi vastakkaiseen suuntaan, ja niin hän käsitti, miksi venemiehet olivat meloneet vuoron perään kuminaltakin puolelta. Hänen näin tehdessään pysyi alus paremmin hänen haluamassaan suunnassa — läheni kaukaista, salaperäistä maata.

Sen meritaipaleen puolivälissä, joka oli mannermaan ja lähimmän saaren välillä, alkoi äkkiä häämöttää hirvittävä peto veneen vierestä. Pitkä kaula, jonka päästä kohosi valtavan ison matelijan pää, ilmestyi äkkiä veden pinnalle, ja ammottava kita aukeni kaapatakseen melojan. Ulkonevat silmät tuijottivat hehkuen häneen, ja sitten hyökkäsi olio. Nu väistyi toiselle puolelle ja antoi iskun veitsellään. Sihisten ja kiljuen sukelsi eläin vedenpinnan alle ilmestyäkseen hetkisen kuluttua veneen loiselta puolelta. Veri virtaili haavasta, jonka veitsi oli tehnyt sen kaulaan. Taasen se tavoitti miestä, taasen osui veitsi sen kaulaan, kun Nu kyykistyi toiselle laidalle paetakseen ammottavaa kitaa. Jälleen sukelsi hirviö veden alle, ja melkein samassa tuokiossa kohosi voimakas pyrstö vedestä korkealle miehen pään yläpuolelle. Nu sieppasi melan ja meloi venettä eteenpäin juuri sen verran, että tuo hirvittävä hävityskone putosi kovasti läiskähtäen samaan kohtaan, josta vene oli siirtynyt. Jos isku olisi kohdannut aluksen, olisi se pirstonut sen pieniksi sirpaleiksi. Muutamien minuuttien ajan kuohui vesi valkoisena, ja siellä täällä näkyi eläimen veren muodostamia punaisia laikkoja, kun se kiemurteli ympäri voimattomassa raivossaan. Kun Nu meloi pois, lakkasi riehunta, ja iso ruho kellui kupeellaan vedenpinnalla.

Eteenpäin matkasi Nu meloen kaksinkertaisin voimin kaukaista päämääräänsä kohti. Tuskin hän olisi osannut sanoa, mitä hän odotti löytävänsä matkansa määrästä. Hän ei voinut uskoa Nat-ulin olevan siellä, mutta mikä muu veti häntä lukemattomien vaarojen halki pitkin hirvittävän meren pintaa? Tuo mies, Tur, oli mennyt sinne. Juuri hän oli takaa-ajanut Nat-ulia. Ajoiko hän yhä tyttöä takaa? Nu oli varma siitä, että hän seurasi jotakin naista, päättäen kuulemansa keskustelun katkelmista. Mutta yrittipä hän kuinka tahansa uskoa sitä, ei hän voinut saada järkeänsä myöntämään mahdolliseksi sitä seikkaa, että mies todella odotti löytävänsä Nat-ulin tuosta kaukaisesta maasta.

Tuuli oli voimistunut melkoisesti sen jälkeen, kun Nu lähti vaaralliselle retkelleen. Aallot vyöryivät jo korkeina, vaahtopäisinä. Vain se seikka, että saari sijaitsi ihan tuulen alla, pelasti kömpelön aluksen joutumasta pikaiseen perikatoon. Kaikkialta merestä hänen ympäriltään vaaniskelivat petomaiset hirviöt, jättiläismäisiä kaksintaisteluja käytiin joka taholla, kun hurjat matelijat kamppailivat saaliistaan tai metsästysretkeltä palattuaan kävivät toistensa kimppuun mielettömän taisteluhalun elähdyttäminä, millä välin niiden onnekas riista ui nopeasti tiehensä.

Lukemattomien vaarojen halki ui pieni puunrungosta tehty venonen ja joutui vihdoin lähimmän saaren aaltojenpieksämälle rannalle. Tuskin oli Nu noussut maihin ja vetänyt veneensä aaltojen ulottuvilta, kun hän keksi toisen veneen vähän matkan päässä omastaan. Hän ei epäillyt, että se kuului tuolle miehelle, Turille. Ja temmattuaan kirveensä hän riensi sen luo ottaakseen selvän toisen jäljistä ja seuratakseen niitä, johtivatpa ne mihin hyvänsä.

Nu erotti Turin sandaalien jäljet hietikkoon hyvin piirtyneinä ja selvinä, eikä luolaihmisen tarvinnut kahdesti katsahtaa niihin tullakseen vakuutetuksi, että samat jalat, jotka olivat takaa-ajaneet tyttöä mannermaan rannalla, olivat tehneet ne.

Polku johti louhikkoisen niemekkeen ympäri syvään ja synkkään rotkoon. Sen keskeltä lähtien se seurasi vuolaan puron suuntaa, joka virtasi alaspäin merta kohti. Silloin tällöin oli mies nähtävästi yrittänyt kiivetä vuorille, ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, mutta joka kerta hän oli luopunut yrityksestään kalliojyrkänteen asettamain esteiden ja vaarojen vuoksi.

Nu'lle olisi nousu ollut helppo tehtävä; niinpä hän ihmetteli, miksi mies oli kääntynyt takaisin joka kerta kavuttuaan vain lyhyen matkaa vuorten juurelta; mutta Tur ei ollut vuoristolainen. Hänen kansansa oli tullut meren rannalla sijaitsevasta, isosta, lakeasta laaksosta maasta, missä vuoret ja luonnon muovaamat luolat olivat pikemmin poikkeuksena kuin sääntönä, joten hän oli harjaantunut vain vähän sellaiseen kiipeilyyn.

Vihdoin hänen oli täytynyt solan päässä joko kiivetä tai palata entisiä jälkiään, ja täällä hänen oli lopultakin onnistunut nousta ylätasangolle, joka levisi vuoren huipun toisella puolen. Sen poikki johti polku, kääntyen yhtäkkiä länteen toisen kuilun partaalta. Jälkien äkillinen poikkeaminen oikealle osoitti Nu'lle, että jokin oli odottamatta kiinnittänyt miehen huomion tälle uudelle taholle ja että hän oli juossut vinhasti ottamaan siitä selvää. Oliko hän saattanut keksiä täällä etsimänsä naisen? Joko hän ajoi Nat-ulia takaa — jos nainen oli todella Nat-ul? Oliko mies tällä hetkellä vallannut hänet?

Myös Nu pyörsi länteen ja juoksi nopeasti selvää polkua pitkin. Siitä pitäen kun Nu oli tullut Turin jäljille, oli hän taivaltanut paljon joutuisammin kuin veneenrakentaja. Hänen otusten takaa-ajotaitonsa ilmaisi sen hänelle, joten hän tiesi lähenevänsä joka hetki miestä, joka ei vielä aavistanut joutuneensa takaa-ajettavaksi.

Turin oli täytynyt luisua ja vieriä alas kuilun jyrkännettä ihan umpimähkään. Pohjalla oli sankkaa metsää, jonka läpi jäljet johtivat takaisin merelle, sittenkun mies oli tehnyt mielettömiä, mutta turhia yrityksiä kiivetäkseen ylös jyrkänteen vastakkaista seinämää.

Mitä hän oli nähnyt tai kuullut tai seurannut, mikä oli saanut hänet tekemään niin epätoivoisia yrityksiä päästäkseen kuilun toiselle puolelle? pitikö Nun seurata häntä vuorensolaa pitkin vai kiivetä sille edulliselle paikalle, mihin toinen ei ollut kyennyt nousemaan?

Tuokion oli luolaihminen kahden vaiheella. Sitten hän kääntyi vuorta kohti ja kiipesi ylöspäin nopeasti ja ketterästi kuin ainakin vuoristolainen, jonka taito pohjautuu vuoristolaisesi-isien pitkien ajanjaksojen kuluessa hankkimaan tottumukseen. Tuon tuostakin hänen täytyi tarttua yläpuolellaan ulkonevaan kalliokielekkeeseen ja keinua avaruudessa vetäessään ruumistaan väkevillä käsivarsillaan sille vähäiselle alustalle, jonka se tarjosi. Välistä taas pahkainen juuri tai pieni halkeama auttoi hänen nousuaan, kunnes hän ryömi partaan ylitse ja seisoi jälleen suorana tasaisella maalla.

Nu silmäili varovaisesti ympärilleen — ei näkynyt merkkiäkään miehestä eikä naisesta. Sitten hän tutki maan yhä avarampien piirien alalta, mutta hänen innokasta tutkintaansa ei palkinnut niiden jälkien löytäminen, joita hän etsi.

Hän aikoi juuri palata rotkoon ja seurata Turin jälkiä, kun hänen korviinsa kajahti selvästi ja kimeästi lännestä käsin hätääntyneen naisen kirkaisu.

Ja tuskin oli sen ensimmäinen soinnahdus ehtinyt kohota ilmoille, kun Nu Nunpoika ryntäsi mielettömästi ääntä kohti.