KAHDEKSAS LUKU

Paaluun kytkettynä

Nu Nunpoika, puolittain pyörtyneenä Turin melan iskusta, yritti yhä pysytellä pinnalla, kunnes palasi jälleen osittain tajuihinsa. Kun hän sitten huomasi, kuinka turhaa oli enää koettaa saavuttaa venettä, jossa Nat-ulia vietiin mannermaata kohti, lähti hän pyrkimään saaren rannalle. Hetkisen hän loikoi kuumalla hietikolla, leväten. Sitten hän nousi ja silmäili meren yli. Kaukana matkan päässä hän saattoi nähdä pikku täplän lähestyvän vastakkaista rannikkoa. Sen täytyi olla se vene, jossa Nat-ul oli viety pois. Nu pani merkille paikan — matkan päässä taempana kohotti korkea vuorenhuippu päätänsä kaukana sisämaassa.

Nu muisteli venettä, joka oli tuonut hänet saarelle. Hän katsoi merelle nähdäkseen sen, mutta sitä ei siellä näkynyt. Hän asteli pitkin lakeata rantaa. Erään aaltojen huuhtoman kivikasan takaa hän keksi etsimänsä esineen. Hän olisi saattanut huutaa ääneen, niin riemuissaan hän oli. Siinä oli hänen edessään vene ja venheessä mela. Hän juoksi eteenpäin ja veti sen rannalle, sitten hän riensi takaisin sille paikalle, mihin oli heittänyt viittansa ja kirveensä, ja palasi ruuhelle löydettyään ne.

Tuokion kuluttua hänen nähtiin rehkivän aallokossa. Hän hyppäsi alukseen, tarttui melaan ja ponnisteli kaukaista rantaviivaa kohti. Melalla, kirveellä ja kiviveitsellä hän karkoitti lähettyviltään meren rosvopedot. Matkan varrella sattui tuon tuostakin kaksintaisteluja ja kamppailuja, jotka suuresti hidastivat miehen kulkua. Mutta hänen rohkeutensa ei lannistunut. Eihän hän ollut muuhun tottunutkaan. Se oli hänen elämäänsä, samoin kuin se oli jokaisen luontokappaleen elämää, joka kierteli maalla tai piileskeli meren syvyyksissä noina äärettömän villeinä aikoina.

Oli ihan pimeätä, kun aaltojen kova loiske varoitti Nu'ta, että hän oli lähellä rannikkoa. Jonkun aikaa hän oli nähnyt edessään veneenrakentajain leirivalkeat, ja suoraan niitä kohti hän oli ohjannut venettään. Nyt hänen aluksensa töytäsi tylpän kokkansa hietaan satasen metrin päässä leiristä pohjoiseen. Nu hyppäsi veneestä ja jätti sen omiin valtoihinsa. Hän epäili, joutuisiko koskaan enää käyttämään sitä, mutta jos hän palaisi joskus oman heimonsa luo, ei hän hukkaisi hetkeäkään rakentaessaan samanlaisen aluksen, jolla voisi herättää isänsä kansassa suurta kunnioitusta ja ihailua itseään kohtaan.

Kun Nu lähestyi veneenrakentajain leiriä, tapasi hän sen ympäristöltä öisten petojen tavallisen vyön, kuten tietysti oli odottanutkin. Kierrettyään niin, että joutui tuulen alapuolelle teltoista, saattoi hän pujahtaa viidakkoon, ilman että ainoakaan pelottavampi villipeto olisi huomannut häntä. Vastikään hän oli saanut vältetyksi tuiman luolakarhun, joka käydä löntysteli leiripaikkaa kohti saalista etsiskelyssään, ja nyt hän oli vähällä kompastua valtavaan sarvikuonoon sen levätessä pitkässä ruohikossa viidakon ulkolaidassa. Mutta päästyään vihdoin viidakkoon, turvautui hän puihin, koska niiden lehdistössä liikuskeli vain harvoja eläimiä, joita hänen tarvitsi pelätä. Pantteri kiipesi välistä alemmille oksille, mutta vaikka se oli voimakas peto verrattuna kahdennenkymmenennen vuosisadan pantteriin, silmäili Nu sitä halveksuvasti, koska se harvoin metsästi ihmisiä tahallaan ja voitiin ajaa pakoon, jopa surmatakin, hyvin singotulla kirveellä. Matelijat olivat pahimpana vaarana viidakossa-taivaltajalle, joka käytti puiden oksia kulkutienään, sillä täällä väijyi usein suunnattoman isoja käärmeitä, joiden jättiläiskiemuroihin jouduttuaan parhaimmatkin metsästäjät olivat avuttomia kuin pikkulapset.

Nu meni kylän taakse puita pitkin, hypellen pimeässä toiselta rungolta toiselle. Kun välimatka oli niin pitkä, ettei sitä voinut katkaista yhdellä hypyllä, laskeutui hän maahan ja juoksi taipaleen vinhasti ja ketterästi kuin peura. Vihdoin hän tuli viidakon reunaan leirin vastakkaiselle puolelle. Tulet ulottuivat melkein sen puun alle, jossa hän piileskeli. Hän saattoi nähdä tyttöjen kohentelevan niitä ja kauempana heimon muiden jäsenten istua kyyköttävän pienten keittovalkeiden ääressä, kaluavan luita ja rikkovan niitä päästäkseen käsiksi ytimeen.

Hän näki leijonan ryntäävän leirin vastakkaiselta puolelta. Hän näki sen sieppaavan vanhan miehen. Hän näki sotureiden hypähtävän pystyyn ja juoksevan petoa kohti. Hän näki heimon kaikkien jäsenten katseiden ja huomion suuntautuneen paikkaan, joka oli kauimpana Nu'sta. Vieläpä tytötkin, jotka kohentelivat valkeita hänen alapuolellaan, juoksivat nopeasti kylän poikki katsomaan rosvon tappamista.

Käyttäen hyväkseen tätä oivallista sattumaa, laskeutui Nu nopeasti maahan ja juoksi telttojen varjostoa kohti, jotka oli pystytetty säännöttömään ympyrään, niin että aukot olivat ulomman nuotioympyrän puolella, minkä takia niiden keskelle jäänyt tila tuli hiukan hämärämmäksi. Täällä heittäytyi Nu vatsalleen pimeimpään kohtaan, minkä saattoi löytää. Kotvasen aikaa hän lepäsi liikahtamatta, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kun hänen huomiontekonsa eivät tällä paikalla johtaneet mihinkään tuloksiin, nousi hän varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan ja ryömi muutamia jalkoja kauemmas telttojen varjostoon. Taasen hän paneutui pitkäkseen kuunnellakseen ja vainutakseen. Puolisen tuntia hän jatkoi hidasta matkaansa ympäri asumusten sisempää ympyrää. Veneenrakentajat olivat vetäytyneet telttoihinsa — kaikki muut paitsi tytöt, jotka vartioivat tulia.

Vihdoin kuuli Nu hiljaista ääniä, jotka tulivat siitä teltasta, jonka taakse hän juuri oli ryöminyt. Hän makasi hyvin hiljaa, nenä muutaman tuuman päässä vuodista ja havuista rakennetun majan lattiasta. Äkkiä tuli hänen herkkätuntoisiin sieraimiinsa tuoksu, jota hän oli vainunnut — sisällä oli Nat-ul; mutta joku oli hänen seurassaan!

Varovaisesti ryömi Nu teltan ympäri sen etupuolelle. Myös siellä oli hyvin pimeätä, sillä tytöt olivat päästäneet tulet sammumaan muutamiksi epätasaisiksi liekeiksi. Vastapäätä aukkoa kuuli Nu selvästi Nat-ulin äänen. Hän näki miehen hahmon kumartuneen tytön ylitse. Hän alkoi kuohua vihasta ja raivosta. Petoeläimen tavoin hän hiipi ääneti nelinkontin telttaan ihan pahaa-aavistamattoman Turin taakse. Sitten hän nousi jaloilleen päästämättä äännähdystäkään ja heittäytyi täysin voimin vieraan selkään.

Hänen veitsensä oli esillä ja hänen hampaansa irvessä, kun he kaksi vieriskelivät ympäri teltan permantoa, hakaten, kynsien ja purren toisiansa. Vihdoin rupesi mies huutamaan apua kovalla äänellä, sillä Nu alkoi päästä hänestä voitolle. Pitkä veitsi ei vielä ollut sattunut hengenvaaralliseen kohtaan, sillä Tur oli tottunut taistelija ja toistaiseksi hänen oli onnistunut torjua vaarallisemmat iskut. Mutta siitä huolimatta hän vuoti verta useista haavoista, ja toisen hampaat olivat raadelleet hänen kurkkunsa ja rintansa.

Vastaukseksi hänen huutoihinsa heräsi kylän väki, huutaen sekin vuorostaan. Sotureita, joilla oli lyhyet keihäät, juoksi esiin jokaisesta teltasta. Naisia ja lapsia ryntäsi heidän kintereillään. Turin puoliso Gron tuli ensimmäisten joukossa. Hän oli tuntenut miehensä äänen ja arvannut, missä tämä oli saattanut joutua vaaralliseen tilanteeseen. Kiukkuisen naarastiikerin tavoin hän juoksi teltalle, johon kaunis muukalainen oli suljettu. Hänen perässään tulivat soturit. Muuan otti palavan kekäleen läheisestä nuotiosta. Hän heitti sen sisälle, piittaamatta siitä, mihin se putoaisi. Sisällä-olijoiden onneksi se lensi heidän ohitseen, vierien majan peräseinälle. Tuossa tuokiossa syttyivät kuivat havut, jotka oli työnnetty nahkojen väliin aukkojen täytteeksi, ja äkillinen tulenloimu valaisi teltan sisustan.

Kun apuun rientäneet näkivät, että vain yksi mies uhkasi heidän toveriaan, heittäytyivät he kummankin kimppuun, ja vaikka Nu taisteli urhoollisesti, voitettiin hänet pian. Koko maja oli nyt liekeissä, niin että hänen vangitsijainsa täytyi vetäytyä ulos. Täällä he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja kiinnittivät sitten huomionsa kylän muiden telttojen varjelemiseen täydelliseltä tuholta. Tämän he tekivät repimällä keihäillään palavan teltan maahan ja tukahduttamalla liekit tuoreilla vuodilla.

Taistelun kiihkossakaan ei Nu ollut hetkeksikään unohtanut Nat-ulia, ja kun kekäle valaisi teltan sisustan, oli hän etsinyt katseillaan tyttöä, vaikka turhaan — Nat-ul oli kadonnut.

Hän ihmetteli, miten tytön oli käynyt. Nat-ulin asennosta majan lattialla hän oli päätellyt, että tyttö oli lujasti sidottu, koska hän muutoin olisi tapellut vangitsijaansa vastaan. Nu silmäili ympärilleen maatessaan palaneen teltan raunioiden edustalla. Hän ei nähnyt jälkeäkään Nat-ulista; mutta hän näki toisen naisen — nuoren naisen, jonka piirteet olivat sievät, mutta ilme villipedon. Viha, mustasukkaisuus ja raivo kuvastuivat noiden intohimon vääristämien kasvojen jokaisesta juonteesta. Se oli Gron. Hän lähestyi Nu'ta.

»Kuka sinä olet?» huudahti hän.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi mies.

»Oletko samaa kansaa kuin se nainen, jonka teltasta tapasit mieheni?» jatkoi hän.

Nu nyökkäsi myöntävästi.

»Hänen piti tulla minun puolisokseni», virkkoi Nu. »Missä hän on?»

Ensi kerran näytti nainen muistavan kauniin vangin katoamisen. Hän kääntyi Turin puoleen.

»Missä on nainen!» kirkui hän. »Mihin olet kätkenyt naisen? Enää et saa piilotella häntä minulta. Tällä kertaa revin irti hänen sydämensä ja juon hänen verensä.»

Tur silmäili hämmentyneenä ympärilleen.

»Missä on nainen?» huusi hän sotureille; mutta kukaan ei näyttänyt tietävän.

Heti alettiin etsiä kylästä. Soturit juoksivat sinne tänne majoihin ja niiden takaiselle aukiolle. Nu makasi, odotellen etsinnän tulosta. Kun kävi ilmeiseksi, että Nat-ul oli paennut, hypähteli hänen sydämensä ilosta. Ei voitu ainakaan tarkastaa enää mitään muuta paikkaa, ja kaikki etsijät olivat palanneet — Nat-ul ei ollut kylässä.

Gron kääntyi Nun puoleen.

»Naisesi on päässyt pakoon minulta», kiljui hän, »mutta sinä saat kärsiä hänen edestään». Ja hän ryntäsi Nun kimppuun, joka makasi siinä sidottuna ja puolustuskyvyttömänä.

Mielettömässä raivossaan olisi nainen repinyt silmät hänen päästänsä, jollei muuan pitkä soturi olisi puuttunut asiaan. Hän tarttui naisen hiuksiin ja tempasi hänet raa'asti uhrin luota. Sitten hän heitti naisen, yhä hiuksista, tylysti maahan.

»Vie pois naisesi», huusi hän Turille. »Nainenko hallitsee minun kansaani? Vie hänet pois ja pieksä häntä, jotta hän oppisi älyämään, ettei naisen sovi sekaantua miesten asioihin. Ota sitten itsellesi uusi vaimo, jotta tämä nainen oppisi pysymään alallaan.»

Tur tarttui onnettomaan Groniin ja raahasi hänet telttaansa, josta vähän ajan kuluttua alkoi kuulua keihäänvarren iskuja ja naisen kirkunaa ja valitusta.

Nu tunsi inhoa. Hänen kansansa keskuudessa ei naisia kohdeltu tällä tavoin. Hän kohotti katseensa päällikön rotevaan ruhoon, joka seisoi hänen vieressään. No, miksi he eivät tappaneet häntä? Se oli ainoa, mitä voitiin tehdä miesvangille. Hänen heimonsa keskuudessa olisi sydämeen töytäisty keihäs jo aikoja sitten ratkaissut Nun asemaan joutuneen vangin kohtalon. Hän ihmetteli, missä oli Nat-ul. Kykenisikö tyttö turvassa palaamaan heimonsa luo? Hän toivoi saavansa elää vain niin kauan, että löytäisi Nat-ulin ja näkisi hänet turvassa isänsä luolassa.

Päällikkö tuijotti häneen tarkasti; mutta hän ei ollut vielä millään tavoin yrittänyt lopettaa Nu'ta.

»Kuka olet?» kysyi hän vihdoin.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi vanki.

»Mistä tulet?»

Nu nyökkäsi pohjoista kohti.

»Läheisiltä Autiovuorilta», vastasi hän. »Jos menisit sinne, naistenpieksijä, niin isäni heimo kävisi kimppuusi ja tappaisi teidät kaikki.»

»Puhelet leveästi», virkkoi päällikkö.

»Puhun totta», vastasi Nu. »Isäni kansa nauraisi sinunlaisillesi — lehmänvuotiin puetuille miehille. Se osoittaa, millaista väkeä olette. Mutta minun isäni soturit käyttävät Urin ja Zorin ja Uun taljoja, ja jaloissaan heillä on Tan ja Gluhin nahasta tehdyt sandaalit. He ovat miehiä. He nauraisivat ja lähettäisivät naisensa ja lapsensa ajamaan teidät kepeillä tiehenne.»

Tämä oli törkeä loukkaus. Veneenrakentajain päällikkö vapisi raivosta.

»Saatpa nähdä», huusi hän, »että olemme miehiä. Ja se tapa, jolla kuolet, osoittaa, oletko niin urhoollinen mies kuin väität. Huomenna kuolet, — kun päivä on päättynyt ja nuotiot sytytetty, alkaa kuolemasi; mutta kestää kauan ennenkuin olet kuollut, ja koko ajan syydät kirouksia sitä naista vastaan, joka synnytti sinut, ja rukoilet meitä lopettamaan kärsimyksesi.»

Nu nauroi hänelle. Hän oli kuullut etäisistä kansoista, jotka kiduttivat vankejaan, ja niin hän oivalsi päällikön sanojen tarkoituksen. No hyvä, hän näyttäisi heille, kuinka Nun poika osasi kuolla.

Samassa laahasi pari sotilasta Nun päällikön käskystä erääseen läheiseen telttaan. Vartija pantiin oven edustalle, sillä Nat-ulin pako oli kehoittanut heitä suurempaan varovaisuuteen.

Pitkä yö laahusti hitaasti loppuun. Aurinko nousi Rauhattomasta merestä. Kylän asukkaat alkoivat liikehtiä. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan ruuan hajun. Hän oli hyvin nälissään, mutta hänelle ei tarjottu ainoatakaan suupalasta. Hän oli janoissaan, mutta kukaan ei tuonut hänelle vettä, ja hän oli liian ylpeä pyytääkseen suosionosoituksia vangitsijoiltaan.

Jos yö oli ollut pitkä, niin päivä tuntui ikuisuudelta, ja vaikka hän tiesi, että pimeän tuli olla merkkinä hänen kidutuksensa alkamiseen, mikä merkitsisi hänen loppuaan, oli hän hyvillään laskevan auringon ensimmäisistä varjoista.

Panivatpa he hänen kestettävikseen mitä hirmuja tahansa, niin ne eivät kestäisi ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän kuolisi, ja tällä vähäisellä seikalla itseään lohdutellen odotti Nu Nunpoika loppuaan.

Kaikki kalastajat olivat palanneet. Ulompi nuotiokehä oli sytytetty ja samoin pienemmät keittotulet. Heimon jäsenet kyyköttivät takamuksillaan ja jäystivät ruokaansa kuin pedot. Vihdoin he saivat nautituksi ilta-ateriansa. Pari miestä toi pienen paalun, kaivoi keihäillään kuopan maahan ja pystytti sen telttojen ja ulompien tulien puoliväliin.

Sitten tuli kaksi soturia majaan, jossa Nu makasi. He tarttuivat hänen jalkoihinsa ja vetivät hänet läpi kylän, hänen selkänsä ja hartiainsa laahatessa maata. Naiset ja lapset pistelivät häntä terävillä kepeillä, heittivät kiviä ja sylkivät hänen päällensä. Nu Nunpoika ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa. Ei edes pieninkään värähdys muuttanut hänen piirteittensä äärimmäisen välinpitämätöntä ilmettä, joka naamarin tavoin oli hänen kasvoillaan, kun hän kesti tuskalliset iskut ja törkeät loukkaukset.

Vihdoin pysähtyivät hänen vartijansa paalun eteen, joka nyt oli kiinnitetty lujasti pystyyn maahan. He tempaisivat Nun jaloilleen ja sitoivat hänet tarkoin paaluun. Kehässä hänen ympärillään oli polttopuita. Hän käsitti, että hänet aiottiin hitaasti kärventää, sillä puut eivät millään kohdalla olleet niin lähellä, että liekit olisivat voineet tarttua häneen. Kuolema olisi hyvin verkkainen, hyvin hauska näky katselijoille — varsinkin jos uhri ilmaisi tuskansa. Mutta Nu Nunpoika ei suinkaan aikonut tarjota veneenrakentajille sellaista nautintoa. Hän katsoi pistävän halveksivasti ympärilleen olevia kiihkeitä, villejä kasvoja. Nu halveksi heitä, ei siksi, että he aikoivat tappaa hänet, sillä sellaista hän saattoi odottaa miltä muukalaisilta tahansa, vaan siksi että he käyttivät »lehmän» vuotia ja että miehet tekivät työtä, sensijaan että olisivat uhranneet kaiken aikansa ja tarmonsa metsästykseen ja sodankäyntiin.

Heidän venheensä olivat oivallisia kapineita — olipa Nu aikonut tehdä sellaisen palattuaan kansansa tykö; mutta ruveta vakinaisesti ahertelemaan moisessa työssä — uh, se oli inhoittavaa. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän palannut veneenrakentajain luo isänsä soturien seurassa ja ottanut niin monta venettä kuin halusi.

Hänen mietelmänsä keskeyttivät lyhyeen juhlamenot, joita suoritettiin hänen ympärillään. Oli esitetty tanssia ja eräänlaista alkuperäistä laulua, ja nyt sytytti muuan soturi paaluun sidottua uhria ympäröivät puut.