SEITSEMÄS LUKU

Eläintulet

Tur kantoi tytön, joka yhä harasi ja rimpuili vastaan, venettään kohti. Ensi kerran hän näki sen venheen, jolla Nu oli tullut, ja ihmetteli toisen aluksen ilmestymistä. Lähemmin tarkasteltuaan hän keksi, että vene oli niitä, jotka hänen heimonsa muut miehet vastikään olivat valmistaneet. Jonkun miehistä oli täytynyt seurata häntä. Puristaen yhä Nat-ulia lujasti seistessään nilkkoja myöten vedessä veneensä vieressä hän alkoi huhuilla kovalla äänellä.

Pian kiinnitti Turin ja tytön huomiota rannan vastaiselta vuorelta kuuluva vierivien kivien rytinä. Jyrkänteen puoliväliin oli jo heitä kohti juokseva ketterä jättiläisolento laskeutunut. Hänen hartioillaan liehui luolaleijonan talja. Hänen mustista pörröhiuksistaan kohosi ilmoille yksi ainoa pitkä sulka suoraan ja uhmailevasti.

Yksi ainoa katsahdus ilmaisi Turille sen seikan, ettei tuo mies ollut hänen heimonsa jäsen. Se oli muukalainen ja niin ollen vihollinen, Nat-ul tunsi Nun heti paikalla. Hän päästi heikon ilonhuudahduksen nähdessään hänet, huudahduksen, johon kajahti vastaukseksi Nun rohkaisuhuuto. Tur heitti tytön kovakouraisesti veneen pohjalle, pidättäen häntä siellä toisella kädellään, vaikka tyttö ponnisteli rajusti päästäkseen pakoon, samalla kuin hän vapaalla kädellään työnsi ensin oman venheensä ja sitten Nun venheen syvempään veteen.

Vaikka Nat-ulista oli vastusta, toimi Tur ripeästi, sillä hän oli aalloilla kuin kotonaan ja ihmeellisen taitava käsittelemään heimonsa vaivaloista alusta mitä vaikeimmissa tilanteissakin. Vihdoin hänen onnistui lykätä Nun vene poistuvan aallon valtoihin, joka vei sen nopeasti rannikolta, ja samalla hän työnsi oman venheensä hyrskyihin, hypäten siihen vankinsa viereen.

Nat-ul ponnistautui polvilleen, huutaen hurjasti Nu'ta ja yrittäen epätoivoisesti heittäytyä yli laidan. Mutta Tur piteli häntä lujasti, toisella kädellään meloen, ja kun Nu saapui veden partaalle, olivat he jo loitolla hänen ulottuvillaan. Niin oli myös hänen oma puunrunkonsa. Hänen ja Nat-ulin välillä kuohui meri petomaisine matelijoineen. Joka hetki vei tyttöä kauemmas hänestä. Luolaihminen tuskin epäröi. Nopealla liikkeellä hän heitti pois leijonantaljansa ja viskasi syrjään kivikirveensä, sukeltautuen sitten vain lannevaate verhonaan ja veitsi aseenaan hyrskyäviin aaltoihin, pelottavaan mereen.

Kun Nat-ul näki hänen toimenpiteensä, koetti hän kaksinkertaisin ponnistuksin viivyttää Turia, Ryömien polvilleen hän kietoi molemmat kätensä vangitsijansa kaulaan, vetäen häntä veneen pohjalle, niin että mies ei lopulta voinut enää käyttää melaansa. Tur riuhtoili vapautuakseen. Hän ei halunnut tappaa eikä rusentaa vankiansa — tämä oli liian kaunis tuhottavaksi tai ruhjottavaksi — vaan tahtoi tytön koko ruumiillisessa ihanuudessaan, juuri sellaisena kuin hän oli.

Vähitellen tuli Nu heitä lähemmäksi. Kaksi kertaa hyökkäsi hänen kimppuunsa niljakkaita hirviöitä. Ensin hän pääsi taistelussa voitolle, ja toisen kerran kaksi eläintä, jotka uhkasivat häntä, joutuivat tappeluun keskenään, unohtaen saaliinsa. Vihdoin hän oli Turin veneen kupeella, Nat-ul kamppaili epätoivoisesti ja yritti ruumiinsa koko voimalla estää Turin liikkeitä, kiskoen miestä käsistä. Tur ei voinut tehdä mitään, ja Nu oli jo tarttunut venosen laitaan ja nosti toisen jalkansa sen yli.

Äkkiä vääntämällä vapautti Tur oikean kätensä. Nat-ul yritti tarttua siihen uudestaan, mutta iso nyrkki kohosi hänen päänsä yli. Hirvittävän voimakkaasti se putosi hänen otsaansa. Kaikki musteni hänen silmissään, kun hän hellitti otteensa Turista ja vaipui tiedottomana veneen pohjalle.

Samassa tuokiossa sieppasi Tur melansa, hypähti jaloilleen ja huimi raivoisasti Nu'ta päähän ja käsiin. Nu taisteli urhoollisesti päästäkseen väkisin venheeseen tästä hirvittävästä hyökkäyksestä huolimatta; mutta se oli liian ankara, ja vihdoin hän luiskahti jälleen veteen, puolittain pökertyneenä, jolloin Tur pani melansa uudestaan käyntiin, ja karkeatekoinen alus lähti liikkeelle mannermaata kohti.

* * * * *

Kun Nat-ul palasi tajuihinsa, havaitsi hän lepäävänsä pörrökarvaisella metsähärän taljalla oksista ja nahoista tehdyssä, karkeassa teltassa. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu lujilla häränjänteillä. Kun hän ponnisteli päästäkseen vapaaksi, tunkeutuivat siteet hänen lihaansa, tuottaen kovia tuskia. Niin hän lepäsi paikallaan, tuijottaen lakkaamatta suoraan ylöspäin teltan sisustan suppilomaiseen huippuun.

Hän tiesi, missä hän oli. Tämä oli sen kansan kummallisia luolia, jonka hän oli nähnyt hääräilevän puunrunkojen kimpussa, missä tarkoituksessa, sen hän tiesi nyt. Hän käänsi päänsä oviaukkoa kohti. Siitä hän näki kauempana miehiä ja naisia, jotka istua kyyköttivät pienten nuotioiden ääressä ja söivät. Edempänä oli toisia tulia, isompia tulia, jotka pitivät villipetoja loitolla.

Ja tämän ulomman valkeapiirin takaa, kauempaa pimeydestä, kuului kymmenien petojen kiljuntaa ja rähinää, röhkinää ja murinaa, kun ne hiiviskelivät edes takaisin leiripaikan ympärillä, janoten niiden miesten, naisten ja lasten verta jotka olivat koolla suojelevain nuotioiden turvissa.

Silloin tällöin saattoi joku poikanen siepata palavan kekäleen ja viskata sen öisten saalistajajoukkoon. Silloin kuului tavallisesti joukko kiukkuisia kiljahduksia ja matalia, kumajavia murahduksia, kun väijyskelijät peräytyivät hetkiseksi, minkä jälkeen varjomaisten olioitten muodostama kehä ja hehkuvat tulipilkut, jotka olivat niiden silmiä, ilmestyivät jälleen yön sysimustasta pimeydestä.

Kerran hyppäsi luolaleijona, jota tottumus alkuajan ihmisten leirituliin oli rohkaissut, ympäröivän tulipiirin sisälle. Se juoksi erään perhekunnan kimppuun ja kävi käsiksi muutamaan vanhaan mieheen. Tuossa tuokiossa tarttui puolisen sataa soturia keihäisiinsä, ja kun leijona kääntyi palaamaan saaliineen ja loikkasi jälleen yöhön, tunkeutui siihen viisikymmentä keihästä keskellä hyppyä.

Se putosi maahan suoraan palavaan risukasaan, ja sen mukana vanhus. Soturit riensivät eteenpäin heitellen kirveitään. Mitä väliä sillä, vaikka kymmenkunta keihästä, jotka oli tähdätty ryöstäjään, oli lävistänyt vanhuksen? He hyppivät ja kiljuivat hurjasta ilosta, sillä peto oli kuollut ennenkuin ainutkaan kirves oli sattunut siihen. Myös vanha mies oli kuollut. Hänet he heittivät tulien ulkopuolelle petojen syötäväksi; leijonan he nylkivät ensiksi.

Oli kammottavaa katsella tätä iltanäytöstä ihmissuvun kaukaisessa menneisyydessä, kun veneenrakentajat, jotka olivat tulleet pohjoiseen etsimään uusia kalastuspaikkoja, olivat leirissä Rauhattoman meren rannikolla alkuajan viidakon liepeellä; mutta Nat-ulista siinä ei ollut mitään erikoista. Sellaisiin näytelmiin hän oli tottunut jo varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Tietenkään hänen kansansa ei juuri ollenkaan tarvinnut pelätä petojen öisten hyökkäysten vaaraa, koska hänen heimonsa asusti luolissa, joiden suut voitiin helposti tukkia nelijalkaisilta vihollisilta; mutta hänelle olivat tuttuja iltatulet, jotka paloivat vuoren juurella, sillaikaa kun heimo oli kokoontunut juhlapitoihin tai neuvotteluun, ja hän oli myös tottunut jonkun uhkarohkean pedon äkilliseen hyökkäykseen niiden monien joukosta, jotka aina hiipivät öiseen aikaan ihmisten asuinpaikkojen ympärillä väijyskellen.

Vihdoin vetäytyi väki telttoihinsa. Vain kaksi tyttöä jäi jäljelle, ja heidän tehtävänänsä oli huolehtia, että nuotiot paloivat kirkkaasti. Nat-ul tunsi tämän tavan ja tiesi etunäkökohtain aiheuttaneen sen. Naiset olivat heimon arvottominta omaisuutta. Heidät voitiin parhaiten jättää alttiiksi jonkun hurjan pedon äkilliselle hyökkäykselle yöllä — nuoria miehiä, joista pian varttuisi sotureita, oli varjeltava. Jonkun tytön kuolemalla ei ollut suurtakaan merkitystä — hän oli täyttänyt tehtävänsä, jos hänen ja hänen kumppaninsa kirkaisut herättivät soturit valveille.

Mutta miksei vanhoja ja tarpeettomia naisia nuorten neitosten asemesta? Vain siksi, että itsesäilytysvaisto on väkevämpi nuoressa kuin hyvin vanhassa. Vanha nainen olisi saattanut olla paljon välinpitämättömämpi hengestään kuin nuori nainen, ja niin ollen hän saattoi nukahtaa ja antaa tulien sammua — olihan hänellä joka tapauksessa elämästään jäljellä vain muutamia vuosia tai kuukausia ja vähän tai ei mitään, minkä takia kannatti elää noina alkuaikoina.

Nuoret naiset vartioivat sensijaan tulia yleensä innokkaasti oman turvallisuutensa takia ja tekivät siten heimonkin turvallisuuden suuremmaksi. Ehkä tällä tavoin syntyi se tapa, joka oli alkuna pyhien neitsyiden sisarkunnan muodostumiseen, joka vaali ikuisia tulia temppeleissä, Roomaan vielä rakentamattomissa, josta kaupungista silloin ei voitu edes uneksiakaan.

Äkkiä pimensi sen teltan sisäänkäytävän, jossa Nat-ul oli vangittuna, miehen hahmo — se oli Tur. Nat-ul tunsi hänet heti. Tur tuli hänen viereensä ja laskeutui polvilleen.

»Olen pitänyt naiset loitolla sinusta», sanoi hän. »Gron olisi tahtonut repiä sinut palasiksi, ja toiset halusivat auttaa häntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä heitä. Lupaa minulle, ettet tee vastarintaa etkä yritä paeta, niin vapautan sinut ainaiseksi kahleistasi. Muuten sidon sinut aina, kun lähden pois, ja silloin ei voi sanoa, mitä Gron saattaa tehdä, koska sinä olet puolustuskyvytön enkä minä ole täällä pitämässä häntä loitolla sinusta. Mitä sanot?»

»Sanon, että sillä hetkellä, kun käteni vapautuvat, taistelen, kunnes tapan tai tulen tapetuksi», vastasi tyttö. »Ja kun jalkani irroitetaan kahleista, juoksen pois niin vinhasti kuin voin.»

Tur kohautti olkapäitään.

»No hyvä», sanoi hän. »Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä, jollet nauti siitä, että saat aina olla sidottuna noin epämukavassa asennossa.»

Tur kumartui ja alkoi aukoilla solmuja, joihin tytön jalkojen ja nilkkojen siteet oli vedetty. Teltan ulkopuolella hiiviskeli joku salakähmäisesti varjossa. Tur ei kuullut varovaisen lähestymisen perin heikkoa, rapisevaa ääntä. Hän oli kääntänyt selkänsä teltan aukolle päin, kun hän polvistui aukaisemaan häränjänteiden kovia solmuja. Hän oli innoittanut köydet, jotka olivat Nat-ulin nilkkojen ympärillä, ja nyt hän aikoi ruveta käsittelemään polvisiteitä. Tyttö lepäsi rauhallisesti, kasvot käännettyinä vaaleampaan kohtaan, joka häämöitti aukosta. Hän odottaisi kärsivällisesti, kunnes mies olisi vapauttanut hänet, ja sitten hän taistelisi, kunnes miehen täytyisi tappaa hänet.

Äkkiä hän havaitsi tummemman varjon, joka synkensi pimeän teltta-aukon erästä osaa. Olento ei ollut kyllin iso ollakseen hirvittävämpiä petoja, vaikka se saattoi hyvinkin olla hyeena tai villi, koira. Nat-ul aikoi juuri varoittaa miestä, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei tässä tarjoutuisi ainoastaan hänen nyt toivomansa nopea kuolema, vaan samalla keino kostaa ryöstäjälleen.

Hän lepäsi hyvin hiljaa Turin käsitellessä viimeistä solmua. Ihan miehen taakse hiipi yön äänetön saalistaja. Nat-ul saattoi nähdä sielunsa silmillä paljastetut torahampaat ja kuolaiset suupielet. Seuraavassa hetkessä kajahtaisi hurja ärähdys, kun peto hypähtäisi nopeasti saaliinsa kimppuun.

Tai loikkaisiko se miehen ohitse hänen suojatonta kurkkuaan kohti? Tytön silmät olivat pyöreinä lumoavasta kauhusta. Hän vavahti kerran ikäänkuin läheisen kuoleman kourissa. Viimeinen solmu aukeni Turin sormissa. Hän tempaisi köyden tytön ympäriltä, huudahtaen hiljaa tyytyväisyydestä.

Ja sitten näki Nat-ul miehen taakse tulleen olion nousevan takajaloilleen ja ryntäävän miehen selkään. Ei kuulunut ensinkään hurjaa ärähdystä — ei minkäänlaista ääntä. Hyökkäyksen äänettömyys teki sen äärettömästi hirvittävämmäksi kuin eläimelliset kiljahdukset ja murahdukset, jotka olisivat ilmaisseet tulijan laadun.

Tur heittäytyi kyljelleen tarttuakseen kiinni vastustajaansa. Tuokion he olivat puristautuneina toisiinsa ja rajusti kamppaillen. Nat-ul kömpi hoippuen jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä sidotut, mutta hänen jalkansa olivat vapaat. Tässä tarjoutui hänelle oivallinen tilaisuus! hän hyppäsi kahden, verenhimosta mielettömän pedon yli, ryntäsi teltasta ja hävisi läheiseen viidakkoon.