ENSIMMÄINEN LUKU

Jälleen luonnonmullistus

Victoria Custer oli tietoinen siitä, että hänen veljensä Barney Custer tunkeutui viidakon läpi heidän jälkeensä — että veli oli tulossa riistääkseen hänet Nu'lta.

Monien ikäkausien sivistys ja jalostuminen vaati häntä luopumaan mielettömästä, viehättävästä aiheestaan — hylkäämään villin miehensä ja palaamaan siihen turvalliseen ja mukavaan maailmaan, jota hänen veljensä ja sivistys edustivat. Mutta toinenkin voima työskenteli, paljon vanhempi kuin se lyhyt sivistyksen kausi, joka oli nostanut etualalle hänen aikaisemmat epäilyksensä — esihistoriallisen alkutilan lukemattomat ajanjaksot, joina ihmisen järki ja mieli ja sielu syntyivät — lukemattomat hirvittävät ajanjaksot, jotka ovat painaneet ihmisen sieluun ja mieleen ja järkeen leimansa, joka pysyy niin kauan kuin ihminen on olemassa. Tuosta sen ajan synkeästä kuilusta, jolloin ihmisellä ei vielä ollut mieltä eikä sielua, virtaa yhä sama mahtava voima, joka oli hänen ainoa käskijänsä silloin — vaisto.

Ja juuri vaisto veti Victoria Custeria yhä syvemmälle viidakkoon villin rakastajansa kanssa, kun hän tajusi veljensä lähenevän — toinen niistä kahdesta määräävästä vaistosta, jotka ovat vallinneet ja ylläpitäneet elämää maan pinnalla. Mutta se ei tapahtunut taistelutta. Hän epäröi, kääntyen puoleksi taaksepäin. Nu heitti kysyvän katseen häneen.

»He tulevat, Nat-ul», sanoi Nu. »Nu ei kykene taistelemaan noita outoja ihmisiä vastaan, jotka sinkoavat lyijyä ukkosen avulla, jonka ovat varastaneet taivaasta. Nopeasti eteenpäin! Meidän täytyy rientää jälleen Uun luolalle, ja huomisaamuna jatkamme matkaamme ja etsimme isäni Nun heimon, joka asustaa Autiovuorten toisella puolella rauhattoman meren rannalla. Siellä, omassa maailmassamme, olemme onnelliset.»

Mutta sittenkin tyttö pysyi pelästyneenä paikallaan. Silloin otti mies hänet voimakkaille käsivarsilleen ja lähti juoksemaan miekkahampaisen tiikerin, Uun, luolalle päin. Tyttö ei edes rimpuillut päästäkseen pakoon, vaan lepäsi hiljaa, sillä hänet täytti rauhan ja onnen tunne ikäänkuin häntä olisi pitkällisen poissaolon jälkeen kannettu kotiin. Ja heidän kintereillään juosta hölkytteli susikoira Terkoz.

Toisinaan nousi Nu puiden alemmille oksille, sillä hänen aikanaan oli hänen rotunsa ollut puolittain metsäläiskannalla. Niitä myöten hän matkusti eteenpäin helposti ja vikkelästi kuin orava, vaikka nykyajan nainen, joka yhä eli Victoria Custerin rinnassa, valitteli usein pyörryttäviä hyppäyksiä tehtäessä ja vaellettaessa huojuvaa, vaarallista polkua. Mutta heidän paetessaan hän pelkäsi nyt kuitenkin eniten, että heidät saataisiin kiinni ja että hänet siepattaisiin jälleen siihen sivistyneeseen maailmaan, johon hänen Nunsa ei koskaan voisi tulla.

Kolmas ilta hämärsi, kun he saapuivat jälleen Uun luolalle. He kiipesivät käsitysten ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Yhdessä he astuivat pimeään ja pelottavaan onkaloon.

»Huomenna», sanoi Nu, »lähdemme etsimään kansamme luolia, ja me löydämme ne».

Pimeys peitti viidakon, tasangot ja vuoret. Nu ja Nat-ul nukkuivat, sillä he molemmat olivat nääntyneet pitkien päivien paon jälkeen.

Ja silloin kuului maan uumenista kumeata ja pahaenteistä jyminää. Maa järisi. Vuori halkeili. Isoja, murskaantuneita kalliomöhkäleitä, jotka olivat irtaantuneet vuoren huipulta, syöksyi jyristen sen rinnettä alas.

Nu hypähti pystyyn, mutta lensi samassa luolan lattiaan huumaantuneena ja tajuttomana. Sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Pientäkään valoa ei pilkahtanut aukosta. Hirvittävää räiskinää kesti useita minuutteja ja samalla maan kauhistavaa huojumista; mutta vihdoin lakkasivat kumahtelut, maailma vaipui jälleen lepoon, näännyksiin asti uupuneena.

Ja Nu makasi tiedottomana siinä paikassa, mihin oli kaatunut.