KYMMENES LUKU

Gronin kosto

Gron, joka tunsi kipuja ja oli nääntynyt Turilta saamansa hirveän selkäsaunan jälkeen, makasi koko seuraavan päivän teltassaan. Tur ei vaivannut häntä enää. Nähtävästi oli mies unohtanut hänet; tämä arvelu herätti eloon koko hänen alkuperäisen viileytensä ja mustasukkaisuutensa voimakkaammin kuin kovinkaan rankaisu olisi saattanut tehdä.

Koko päivän hän loikoi teltassaan, kärsien ja vihaten Turia. Koko päivän hän hautoi mielessään uusia ja pirullisia kostonkeinoja. Hän painoi sydäntään vasten kiviveistään. Oli Turille onneksi, ettei hän sattunut tulemaan silloin Gronin lähettyville. Kun Tur oli pieksänyt häntä, oli veitsi jäänyt hänen lanneverhoonsa, eikä Gronin päähän ollut pälkähtänyt ajatusta käyttää sitä puolisoaan vastaan; mutta nyt, kun Tur oli hyljännyt hänet, nyt kun Tur epäilemättä ajatteli uutta vaimoa, kohdistuivat hänen ajatuksensa taukoamatta aseeseen.

Vasta yön tultua ryömi Gron majansa vuotien ja hakojen alta. Hän ei ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin, mutta hän ei tuntenut nälkää — mustasukkaisuuden ja vihan myrkky herpaannutti kaikki muut tunteet ja mielihalut. Gron hiiviskeli väkijoukon takana, joka tunkeili paaluun sidotun olennon ympärillä.

Ah, he aikoivat kiduttaa vankia! Kuinka suurta nautintoa se tuottaisikaan heille! Gron kohottautui varpailleen katsoakseen erään naisen olan ylitse. Nainen kääntyi ja nauraa virnisti tuntiessaan Gronin.

»Tur tahtoo riemuita sen naisen puolison kuolemantuskista, jonka aikoo ottaa sinun tilallesi, Gron», pilkkasi ystävätär.

Gron ei vastannut mitään. Hänen aikanaan ei ollut tapana paljastaa sydämensä tunteita. Hän olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut tälle naiselle kärsivänsä.

»Sentähden hän oli niin vihainen», jatkoi kiduttaja, »kun yritit riistää häneltä tämän nautinnon».

Naisen sanat nostattivat äkillisen ajatuksen Gronin mieleen. Niin, Tur joutuisi suunniltaan, jos vanki pakenisi. Samoin päällikkö Scarb, joka oli käskenyt Turin lyödä häntä, Gronia, ja ottaa toisen vaimon.

Gron nousi uudestaan varpailleen ja katseli kauan ja vakavasti paaluun sidotun miehen kasvoja. Tulikehän liekit valaisivat jo hänen kasvojensa jokaista piirrettä — ne näkyivät yhtä selvästi kuin auringonpaisteessa. Mies oli hyvin kaunis. Scarbin heimon keskuudessa ei ollut ainoatakaan miestä, jota olisi voitu verrata muukalaiseen ruumiillisen sopusuhtaisuuden ja kauneuden puolesta. Mielihyvän pilkahdus välähti Gronin tummissa silmissä. Jos hän saisi tuollaisen toisen miehen ja pääsisi pakenemaan tämän kanssa, niin hän olisi tosiaan kostanut Turille. Jospa se voisi olla juuri tuo mies! Ah, silloin olisivat sekä Scarb että Tur tosiaan saaneet rangaistuksen. Mutta se oli tietenkin mahdotonta — mies kuolisi muutaman tunnin kuluttua.

Gron kierteli ympäri kylää — liiaksi vihansa kiihdyttämällä voidakseen pysyä kauemmin paikallaan. Ärtyneen naarastiikerin tavoin hän asteli edes takaisin. Tuon tuostakin sinkautti joku heimon naisista hänelle herjauksen tai moitteen.

Aina tulisi olemaan näin. Kuinka hän vihasikaan heitä — jokikistä heistä! Mennessään teltan ohi rauhattomilla kierroksillaan kuuli hän lapsen valittavaa itkua. Hän oli melkein unohtanut lapsen. Hän riensi sisälle ja sieppasi pienokaisen saukon- ja ketunnahkakasalta.

Tämä oli Turin lapsi — hänen poikalapsensa. Se alkoi tulla jo isänsä näköiseksi. Kuinka ylpeä Tur oli siitä! Gron huohotti pirullisen ajatuksen valtaamana, joka säälimättömästi johtui hänen mieleensä tästä muistelosta. Hän piteli lasta käsivarsillaan ja yritti tarkastaa sen piirteitä majan hämärässä sisustassa. Kuinka Tur kärsisikään, jos jotakin pahaa sattuisi hänen lapselleen — hänen ainoalle jälkeläiselleen! Gron melkein heitti pienen ihmismytyn jälleen nahkakasalle, hypähti jaloilleen ja juoksi teltasta.

Puolisen tuntia hän harhaili rauhattomasti ympäri leiriä. Hänen aivonsa olivat ristiriitaisten tunteiden myllertävää sekasortoa. Kymmenkunta kertaa hän lähestyi kuolemantulia, jotka hitaasti paistoivat elävältä miestä, joka oli sidottu niiden ympäröimään paaluun. Vielä ne eivät olleet vahingoittaneet häntä — mutta antaneet hänelle jo aavistuksen tulevista kärsimyksistä, jotka tekisivät hänestä lopun.

Äkkiä joutui Gron vastatusten Turin kanssa. Itsetiedottomasti hänen kätensä tekivät vetoovan ja anteeksiantoa anovan liikkeen. Hän oli ihan Turin tiellä. Mies pysähtyi ja katsoi häneen hetkisen. Sitten hän naurahti ivallisesti, melkein ärähtäen, kohotti kätensä ja iski häntä vasten kasvoja.

»Mene tiehesi, nainen!» murahti hän ja jatkoi matkaansa.

Lähellä seissyt naisjoukko oli nähnyt tapauksen. Ile nauroivat hillittömästi sisarensa vahingolle. Mutta älkäämme arvostelko heitä liian ankarasti vaadittiin lukemattomia inhimillistävän sivistyksen kausia ennenkuin heidän vielä syntymättömät sisarensa kykenivät salaamaan samanlaiset tunteensa.

Gron käyskenteli edelleen, tuntien vilua ja kuumuutta ja uudestaan vilua. Häntä poltti raivo ja nöyryytys. Häntä jähmetti ratkaisu — hirvittävä ratkaisu. Ja äkkiä hän tuli mielettömäksi. Pyörähtäen ympäri hän juoksi telttaan, niissä lapsukainen oli. Pimeässä hän haparoi käsiinsä pikku olennon. Se oli Turin. Tur rakasti sitä. Hetkisen hän puristi pehmeätä poskea omaansa vastaan ja painoi lämpimän ruumiin lujasti rinnalleen. Sitten — Jumala suokoon hänelle anteeksi, sillä hän oli vain epätoivoon syösty, villi ihminen.

Laskettuaan säälittävän mytyn teltan lattialle juoksi Gron jälleen ulos. Hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat hajallaan, aaltoillen hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hän juoksi väkijoukon lähettyvillä» uhria katselemaan, joka itsepintaisesti kieltäytyi antamasta kiduttajille inhimillisten kärsimysten nautintoa — Nu ei kiemurtelisi tuskasta. Liekkien kuumuuden oli jo täytynyt tuottaa hänelle hirvittävää tuskaa, mutta lihaksen värähdykselläkään hän ei ilmaissut tietävänsä mitään enempää tulikehästä kuin villeistä, innokkaista katselijoista.

Gron katseli häntä hetkisen. Miehen kohtalo tulisi hänen kohtalokseen, jos Tur ja Scarb keksisivät hänen tihutyönsä, sillä poikalapsi oli pyhä olento.

Ja nyt johtui Gronin mieleen jälleen se ajatus, jonka pilkkaavien naisten sanat olivat herättäneet hänessä aikaisemmin illalla. Kuinka hän voisi toteuttaa kostonsa viimeisen osan? Se näytti melkein mahdottomalta. Kiihkeiden heimolaisten tungeskeleva lauma ympäröi paalua joka taholta.

Gron kääntyi ja juoksi kylän toiselle puolelle, telttojen taakse. Siellä ei ollut ketään. Vieläpä tulia vartioivat tytötkin olivat jättäneet paikkansa saadakseen katsella vangin viimeisiä kuolintuskia. Gron sieppasi lehtevän oksan, joka oli niiden polttopuiden joukossa, joilla tulta paranneltiin. Sillä hän hakkusi sammuksiin kaksi nuotiota, ja näin syntyi aukko, josta täydellä syyllä voitiin odottaa villipetojen tunkeutuvan rauhoitetulle alueelle. Sitten hän juoksi jälleen katselijoiden muodostamaan, kuhisevaan kehään.

Lähestyessään sitä hän huusi näennäisesti epämääräisen kauhun valtaamana. Lähinnä olevat kääntyivät ja säikähtyivät hänen huudoistaan.

»Zoreja!» huusi hän. »Tulet ovat sammuneet, ja neljä petoa on tunkeutunut telttoihin, joissa ne syövät pienokaiset suuhunsa. Tuolla puolella», ja hän viittasi leiripaikan vastakkaiselle laidalle.

Viipymättä ryntäsi koko heimo majojen kehää kohti. Ensiksi soturit, sitten naiset ja lapset, paaluun sidottu uhri jätettiin omiin heteisiinsä. Tuskin olivat kaikki selät kääntyneet vankiin päin, kun Gron hyppäsi tulivyön yli hänen rinnalleen.

Nu näki naisen ja tunsi hänet. Hän näki veitsen naisen kädessä. Nainen oli yrittänyt surmata hänet edellisenä yönä ja aikoi nyt toteuttaa yrityksensä. No hyvä, se oli parempi kuin verkkainen kuolema tulessa.

Mutta Gronin veitsi ei kajonnut Nu'hun. Sensijaan se leikkasi nopeasti poikki häränjänteet, joilla hänet oli sidottu paaluun. Kun viimeinen hihna katkesi, tarttui nainen hänen käteensä.

»Tule!» huusi Gron. »Nopeasti liikkeelle, ennenkuin he palaavat — kylässä ei ole ainoatakaan Zoria.»

Nu ei jäänyt kyselemään enempiä naiselta eikä utelemaan hänen vaikuttumaan. Muutamia askeleita hän hoippui vaivaloisesti, sillä siteet olivat pysäyttäneet verenkierron hänen käsissään ja jaloissaan. Mutta Gron, puoliksi tukien, puoliksi raahaten häntä, työnsi hänet paalua ympäröivien tulien poikki ja edelleen eläintulten ulomman kehän toiselle puolelle kohti sysimustaa pimeyttä, joka peitti merenrannan.

Nun loitotessa alkoi veri jälleen kiertää hänen suonissaan oltuaan vähän aikaa sitten seisahduksissa, niin että hän hallitsi melkein täydelleen lihaksiaan, kun he saapuivat veden partaalle.

Täällä johdatti Gron hänet erääseen venheeseen.

»Nopeasti!» hoputti Gron, kun he tarttuivat siihen työntääkseen sen hyrskyihin. »Pian he ovat kintereillämme, ja silloin olemme molemmat kuoleman omat.»

Kylästä kuului jo selvästi kiukkuisia huutoja, ja tulen loimussa näkyi heimo juoksentelevan sinne tänne tulien ympärillä, jotka kehystivät Nun kidutuspaalua. Vene oli loitonnut rannalta ja kiiti kauemmas aalloilla. Gron oli kavunnut veneeseen, ja Nu sijoittui aluksen toiseen päähän, kun uusi ääni kajahti kylästä. Hurja kiljunta oli toisensävyistä. Nyt kuului taisteluhuutoja sieltä, missä vähän aikaisemmin olivat kaikuneet vain raivon ulvahdukset. Pitkän matkan päästäkö saattoivat Gron ja Nu nähdä, että taistelu riehui veneenrakentajain teltoilla. Mitähän se lienee merkinnyt?

»He ovat käyneet toistensa kimppuun», sanoi Gron. »Heidän taistellessaan on meidän kiirehdittävä niin pitkän matkan päähän heistä kuin voimme, ennenkuin päivä koittaa.»

Mutta Nu ei halunnut loitota niin kiihkeästi. Hän tahtoi ottaa tarkemman selon taistelun aiheesta. Ei ollut järjen mukaista, että kyläläiset olisivat käyneet toistensa kimppuun, oltuaan vastikään niin ilmeisen yksimielisiä, ja ilman minkäänlaista todennäköistä kiihoketta. Lisäksi näytti Nu'sta siltä kuin kylässä olisi ollut enemmän väkeä kuin hänen sieltä lähtiessään. Mitä tämä kaikki merkitsi? Se merkitsi luolaihmisille sitä, että viholliset olivat hyökänneet kylään, ja hän halusi odottaa, kunnes pääsisi selville, keitä hyökkääjät olivat.

Mutta Gron ei tahtonut odottaa. Hän tarttui melaansa ja alkoi käytellä sitä.

»Odota!» vaati Nu, mutta nainen väitti itsepintaisesti, että heidän täytyi kiirehtiä, jolleivät halunneet joutua perikatoon.

Heidän parhaillaan kinastellessaan nojautui Gron äkkiä eteenpäin, viitaten rannalle.

»Katso!» kuiskasi hän. »He ovat keksineet meidät. Meitä ajetaan takaa.»

Nu silmäsi sille taholle, mihin Gron osoitti, ja yön pimeydessä hän erotti tosiaan hämärästi kaksi rannalle päin juoksevaa ihmishahmoa. Tähystellessään hän näki niiden tarttuvan erääseen veneeseen ja ryhtyvän työntämään sitä vesille, ja silloin hän käsitti, että vain pikainen pako tarjosi pelastuksen. Hän sieppasi melansa ja alkoi meloa yhdessä Gronin kanssa ulos ulapalle.

»Voimme pian kääntyä toiselle puolelle ja eksyttää heidät», kuiskasi nainen.

Nu nyökkäsi.

»Käännymme pohjoiseen minun maatani kohti», sanoi hän.

Gron ei vastustellut. Hänestä oli yhdentekevää, menivätkö he pohjoiseen vai etelään. Hänen elämänsä oli mennyttä. Hänellä ei ollut enää onnea odotettavissa. Hänen ajatuksensa liitelivät, vuodista tehdyn majan sisustassa, missä liikuttava mytty lepäsi ketun ja saukon nahoista laitetulla pinolla. Hetken olivat molemmat ääneti, meloen poispäin rannikolta. Takanaan he erottivat silloin tällöin perästä tulevan kanootin tummana laikkana pimeällä vedenpinnalla.

»Miksi pelastit minut?» kysyi Nu tuokion kuluttua.

»Koska vihasin Turia», vastasi nainen.

Nu kävi äänettömäksi, ajatellen. Mutta hän ei ajatellut Gronia. Hänen mielensä täyttivät kuvitelmat Nat-ulin kohtalosta. Mihin oli tyttö juossut paettuaan veneenrakentajain kynsistä? Oliko hän päässyt turvaan heimon luo? Oliko hän tiennyt, että Nu oli tullut telttaan, jossa hän makasi, ja pelastanut hänet Turilta? Nu ei uskonut sitä, sillä jos Nat-ul olisi sen tiennyt, niin varmasti hän olisi jäänyt paikalleen ja taistellut Nun mukana.

Äkkiä keskeytti Gron hänen mietelmänsä. Hän viittasi veneen perän yli. Siellä, tuskin viidenkymmenen metrin päässä näki Nu ääriviivat toisesta aluksesta, jossa oli kaksi melojaa.

»Rientäkäämme!» kuiskasi Gron. »He saavuttavat pian meidät, eikä meillä ole muita aseita kuin minun veitseni.»

Nu kumartui melomaan lujemmin. Venonen lensi eteenpäin ulappaa kohti. Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta eksyttää takaa-ajajia tai kääntyä pohjoiseen. Ensin heidän täytyi päästä kyllin pitkän matkan päähän takaa-ajajista, jotta nämä eivät näkisi, mille taholle he kääntyivät. Mutta ei näyttänyt juuri lainkaan luultavalta, että he kykenisivät tekemään sen, sillä ponnistelivatpa he kuinka ankarasti tahansa, niin he eivät voineet ravistaa kintereiltään äänetöntä paria.

Yön pimeimmät hetket peittivät heidät verhoonsa — aamunsarastuksen edelliset hetket. He ahersivat jätättääksensä takaa-ajajat. Näytti varmalta, että noiden kahden venheen välinen matka piteni. Seuraavien muutamien minuuttien kuluttua he ryhtyisivät toteuttamaan sotajuontansa. Mutta tuskin he olivat ehtineet kääntyä, kun jonkun rannikon hyrskyaalto kohosi suoraan heidän edestään. Mitä oli tapahtunut? Missä he olivat? He olivat soluneet suoraan ulos merelle jonkun aikaa, mutta sittenkään ei tuosta kohinasta voinut erehtyä — maa oli ihan heidän edessään. Takaisinkääntyminen olisi nyt merkinnyt juoksemista suoraan heidän takaa-ajajainsa syliin — mitä kumpikaan heistä ei hitustakaan halunnut tehdä. Jos Nu olisi ollut asestettu, ei hän olisi epäröinyt käydä tuon venheen molempain haltijain kimppuun, joka niin itsepintaisesti pysytteli heidän vanavedessään, mutta se olisi ollut hyödytöntä hänen ollessaan vailla muita aseita kuin naisen veitsi ja puinen melapari.

Pannen liikkeelle kaiken voimansa he saivat melotuksi venheensä hyrskyn lävitse, kunnes sen kokka tarttui hietikkorantaan. Sitten he hyppäsivät veneestä ja vetivät sen ylemmäs suurimmankin aallon ulottuvilta.

Missä he olivat? Nu arvasi totuuden osaksi. Hän päätteli, että he olivat joutuneet samalle saarelle, josta hän oli nähnyt veneenrakentajan sieppaavan Nat-ulin ja itse vastikään paennut.

Mutta hän ei ollut täysin oikeassa. Heidän ankara melontansa oli johdattanut heidät pimeässä pohjoiseen lähimmästä saaresta ja sen toiselle puolelle. Itse asiassa he olivat joutuneet sen saariryhmän isoimman saaren eteläiselle rannalle, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä koilliseen siitä saaresta, johon Nu oli aikaisemmin tutustunut.

Mutta mitä väliä sillä oli? Toinen oli yhtä paha kuin toinenkin. Molemmat kuuluivat Salaperäiseen maahan. Niillä asusti hirveitä, lentäviä matelijoita, ja tarina tiesi kertoa, että niillä oleili pelottavia ihmisiä. Eikä Nu'lla ollut puolustusaseita!

Ken meistä ei ole uneksinut kävelleensä ulkona kaupungin kaduilla niukasti vaatetettuna tai ilman minkäänlaisia pukimia? Kuinka tuskalliset tunteet ovatkaan meitä silloin kiusanneet! Mutta kuinka vähäpätöinen on meidän tuskantunteemme ollut verrattuna alkuajan luolaihmisen vastaavaan tunteeseen, kun hänet oli heitetty outoon maahan ilman aseita — jopa veistäkin vailla! Nu oli tuhon oma, mutta ei lainkaan toivoton. Hän ei tehnyt naiselle kysymystä: »Mitä on nyt tehtävä?» Alkuajan ihmisessä oli ennen kaikkea itseluottamusta. Perinnölliset taipumukset, ympäristö ja luonnon kaikki mahtavimmat lait olivat omiansa tekemään hänet sellaiseksi. Muuten hän olisi hävinnyt maanpinnalta aikoja ennen kuin hänelle olisi tarjoutunut tilaisuutta jälkeläisten siittämiseen — hänellä ei olisi ensinkään ollut jälkeläisiä. Joku toinen eläinlaji olisi kaivannut hänen luunsa vuosituhantisista sorakasoista ja ihmetellyt tuon sukupuuttoon kuolleen, luonnottoman olion ruumiinrakennetta ja tapoja, jonka takaraajat olivat niin paljon pitemmät kuin eturaajat ja jonka liikkumisen paikasta toiseen oli täytynyt olla väsyttävää ja piinallista kulkua, jota lienevät keskeyttäneet monet tuhoisat suistumiset esihistoriallisille kasvoilleen.

Mutta Nu Nunpoika ei ollut sitä lajia, joka on tuomittu kuolemaan sukupuuttoon. Hän tiesi, milloin oli taisteltava, milloin paettava. Tällä hetkellä ei tarvinnut paeta mitään, mutta ensi töikseen heidän täytyi etsiä turvallinen piilopaikka. Hän tarttui Gronin ranteeseen.

»Lähtekäämme liikkeelle!» sanoi hän. »Meidän täytyy etsiä luola tai puu päästäksemme suojaan ennen uuden päivän tuloa.»

Nainen heitti katsahduksen taakseen yli olkapäänsä — naisten tapaan.

»Katsos!» kuiskasi hän ja viittasi aallokkoon.

Nu katsoi, ja erään valtavan aallon harjalla, piirtyen pimeätä taivaanrantaa vasten, häämöitti vene, jossa istui kaksi melovaa ihmisolentoa. Yksi silmäys riitti. Takaa-ajajat olivat heidän kintereillään. Nu, pitäen yhä Gronia ranteesta, lähti rientämään kohti mustaa varjostoa ylemmäs rannalle. Nainen juoksi nopeasti hänen rinnallaan. Nu ihmetteli aimo lailla, että nainen pakeni tällä tavoin omaa kansaansa pelastaakseen hänet, muukalaisen ja vihollisen. Uudestaan hän teki saman kysymyksen, johon Gron oli vastannut niin epämääräisesti.

»Miksi koetat pelastaa minut», kysyi hän, »oman kansasi käsistä?»

»En koeta pelastaa sinua», vastasi nainen. »Haluan tehdä Turin mielettömäksi — siinä kaikki.

Hän luulee minun paenneen ruvetakseni sinun vaimoksesi. Kun hänessä on herännyt se luulo, voit sinä minun puolestani huoleti kuolla. Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.»