VIIDES LUKU

Tarkkailija

Kun seurue oli noussut ratsuilleen ja ajoi pois vuoria kohti, tarkkasi kaksi ihmettelevää, mustaa silmää heitä viidakon kätköstä. Nu oli ylen ymmällään. Millaisia miehiä olivat nuo, jotka ratsastivat eläimillä, joiden kaltaisia Nu ei koskaan ollut nähnyt edes unissakaan? Ensin hän ajatteli heidän suippopäisiä kypäröitään ja eräiden khaki-pukimia; mutta kun muuan heistä otti päästänsä kypärinsä ja toinen aukaisi takkinsa napit, näki Nu, että ne olivat vain pään ja ruumiin verhoja, vaikka luolaihminen ei osannut kuvitella, miksi ihmiset halusivat kahlehtia itsensä moisilla typerillä ja kiusallisilla verhoilla.

Kun seurue ratsasti vuoria kohti, lähti Nu samaan suuntaan, pysytellen aina tuulen alapuolella heistä. Hän seurasi heitä koko päivän heidän turhaan etsiskelyssään leijonaa, joka oli tunkeutunut Greystoken aitaukseen ja varastellut hänen lampaitaan. Kun he palasivat entisiä jälkiään bungalowille myöhään iltapäivällä, seurasi Nu heidän perässään.

Koskaan elämänsä aikana ei hän ollut innostunut niin kovasti mihinkään kuin nyt näihin outoihin olentoihin. Kun seurue kohtasi tasangon puolimatkassa äkkiarvaamatta pienessä notkelmassa syöskentelevän antilooppilauman ja kun Nu kuuli pienen, mustan kepin, joita miehet kuljettivat mukanaan, synnyttämän äänen ja näki erään koiraksen hypähtävän ilmaan ja kellahtavan sitten raskaasti maahan kuolleena kuin tukki, liittyi syvällinen kunnioitus hänen mielenkiintoonsa, vieläpä kenties jonkinlainen kauhu sekä — pelko, jota hän ei oikein selvästi käsittänyt.

Neljänneskilometrin päässä bungalowista pysähtyi Nu pienehköön pensastoon. Kummalliset tuoksut, jotka kiusasivat hänen sieraimiansa hänen lähestyessään taloa, kehoittivat häntä olemaan varuillaan. Mustista palvelijoista ja waziri-sotureista, joista muutamia oli aina vierailemassa entisen päällikkönsä luona, lähti Nun sieraimille tuntematon tuoksu — sellainen, joka sai mustan hiuspensaan hänen päässänsä kohoamaan pystyyn samoin kuin olette nähneet valkoisen miehen koiran niskakarvojen jäykistyvän, kun sen nenä ensi kerran erottaa intiaanin tuoksun. Ja voimakkaampien tuoksujen virran puoliksi tukahduttamana tuli Nun sieraimiin silloin tällöin heikon hyvänhajun kiusoittava lehahdus, mikä pani hänen sydämensä pamppailemaan ja punaisen veren kohisemaan hänen suonissaan.

Koskaan se ei viivähtänyt kyllin kauan, jotta Nu olisi voinut päästä varmuuteen, että se oli muutakin kuin hänen aistiensa vallatonta kujeilua — tulosta pitkällisestä kaipauksesta, joka eli hänen yksinäisessä sydämessään, häneen, josta tämä pikainen ja häipyvä tuoksahdus puhui, Kun pimeys laskeutui, meni hän lähemmäksi bungalowia, pysytellen kuitenkin aina tarkoin tuulen alapuolella siitä.

Ikkunoiden läpi hän saattoi nähdä väkeä liikuskelevan valaistussa sisustassa, mutta hän ei ollut niin lähellä, että olisi voinut erottaa kasvojen piirteet. Hän näki miehiä ja naisia istumassa pitkän pöydän ympärillä ja syömässä kummallisilla aseilla, joihin he pistivät pieniä ruokapaloja, jotka olivat pyöreillä, latteilla kivillä heidän edessään.

Kuului paljon naurua ja puhelua, mikä tulvaili avoimista ikkunoista luolamiehen tarkkoihin korviin; mutta siinä kaikessa ei ollut ainoatakaan sanaa, jonka hän olisi voinut käsittää. Kun nuo miehet ja naiset olivat syöneet, tulivat he ulos ja istuutuivat varjostoon kummallisen luolansa aukon edustalle. Täällä he jälleen nauroivat ja pakisivat, kaikin puolin kuin apinaväki, ajatteli Nu; mutta sittenkin, vaikka keskustelu oli toisenlaista kuin hänen oman kansansa, ei luolaihminen voinut olla tuntematta omassa rinnassaan kummallista kaipausta saada ottaa osaa siihen — halua päästä näiden outojen, uusien ihmisten seuraan.

Nyt hän oli hiipinyt ihan lähelle parveketta, ja äkkiä tulvehti häntä kohti melkein pysyvä kevyt tuulenhenki, joka ei ole oikein tuoksua ja jonka ilmaisemiseen nykyajan ihmisten kielissä ei ole vastaavaa sanaa, koska ihmiset itse eivät mitenkään kykene aistimaan sitä; mutta niokeneläiselle Nu'lle se toi yhtä selvän ja ehdottoman varman viestin kuin ikinä puhuttu sana, ja se kertoi hänelle, että Than tytär Nat'ul istui noiden vieraiden ihmisten joukossa heidän ihmeellisen luolansa aukon edustalla.

Mutta sittenkään Nu ei voinut uskoa omien aistiensa antamaa todistusta. Mitä oli Nat-ulilla tekemistä tuollaisten joukossa? Miten hän oli saattanut yhdessä yössä oppia noiden muukalaisten kielen ja tavat? Se oli mahdotonta; ja sitten muuan mies, joka istui parvekkeella ihan Victoria Custerin vieressä, raapaisi tulitikun sytyttääkseen savukkeensa, ja liekin loimu valaisi tuokioksi tytön piirteet. Ne nähdessään hypähti luolamies vaistomaisesti jaloilleen. Puoliksi tukahdutettu huudahdus puhkesi hänen huuliltaan: »Nat-ul!»

»Mitä se oli?» huudahti Barney Custer. »Luulin kuulleeni jonkun puhuvan tuolla ruusupensaiden lähettyvillä.»

Hän nousi ikäänkuin mennäkseen tutkimaan, mutta hänen sisarensa laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Älä mene, Barney», kuiskasi hän.

Barney kääntyi sisareensa kysyvin katsein.

»Miksi?» kysyi hän. »Mitään vaaraa ei ole pelättävissä. Etkö sinäkin kuullut sitä?»

»Kyllä», vastasi Victoria hiljaa, »kuulin sen, Barney — ole hyvä, älä jätä minua.»

Hän tunsi sisarensa käden vapisevan, kun se lepäsi hänen hihallaan. Eräs toisista miehistä kuuli keskustelun, mutta tietenkään hän ei voinut arvata siihen sisältyvän mitään erikoisempaa — se oli vain sivistyneen, valkoisen naisen luonnollisen pelontunteen ilmaisu keskellä villin Afrikan yötä.

»Se ei ole mitään, miss Custer», sanoi hän. »Minäpä pistäydyn katsomaan, jotta tulette vakuutetuksi. Saalistaan etsivä hyena eikä mitään muuta.»

Tyttö olisi mielellään estänyt häntä menemästä mutta hän tunsi aiheuttaneensa jo enemmän hämminkiä kuin mihin tapaus antoi aihetta, ja niin hän vain naurahti väkinäisesti huomauttaen, ettei se ensinkään maksanut vaivaa. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuo tuttu nimi, joka niin usein oli tullut hänen unelmainsa miehen huulilta.

Kun eräs toinen ehdotti, että tutkijan oli viisainta ottaa mukaansa oiva pyssy siltä varalta, että tunkeilija sattuisi olemaan »vanha vehkeilijä», lammasvaras, hypähti tyttö ylös ikäänkuin pannakseen vastalauseen. Mutta käsittäessään, kuinka naurettava sellainen asenne olisi ja kuinka mahdotonta sitä oli selittää, hän sensijaan kääntyi ja astui sisälle.

Useita miehiä meni puutarhaan, mutta vaikka he tutkivat yli puolen tuntia, palasivat he saamatta vihiäkään mistään lähistöllä piileskelevästä villipedosta. Äänetön olento liikuskeli aina heidän edellään pysytellen visusti heidän näköpiirinsä ulkopuolella, ja kun he palasivat uudestaan parvekkeelle, sijoittautui se jälleen ruusupensaiden taakse. Eikä olento liikahtanut ennenkuin kaikki olivat menneet bungalowiin ja paneutuneet vuoteilleen.

Nu oli taasen nälissään, ja kun hän ei tuntenut omistusoikeutta koskevia lakeja, oli Greystoken lampaiden tuoksu hänestä ruokahalua herättävä samoin kuin monien muiden eläinten, jotka oli salvattu yöksi aitaukseensa. Notkean pantterin tavoin kiipesi mies korkean, sitä ulkolaista rotukarjaa suojaavan aidan yli, josta loordi Greystoke täydellä syyllä ylpeili. Hetkistä myöhemmin ryntäsivät eläimet pelästyneinä aidatun alueen toiseen päähän, mihin ne pysähtyivät kääntääkseen pelkoa uhkuvat silmänsä äänettömään petoeläimeen, joka kumartui kömpelön emälampaan ruhon yli. Aitauksen sisällä söi Nu kyllikseen ja poistui sitten kuten oli tullutkin kissan tavoin hiljaa ja varovaisesti puutarhaan pimeyden verhoaman bungalowin edustalle.

Tasangon poikki, tuulen alapuolella Nu'sta, liikkui toinen äänetön hahmo uudistaloa kohti. Se oli valtava, harjakas leijona. Aina silloin tällöin se pysähteli ja kohotti vainuavan nenänsä! hiljaiseen tuuleen, ja sen huulet vetäytyivät tuon tuostakin ryppyihin paljastaen mahtavat torahampaat. Mutta minkäänlaista ääntä ei tullut sen kumeasta kurkusta, sillä se oli vanha, ja sen viisaus oli samanlaista kuin ketun viisaus.

Ennen vanhaan se olisi murissut ja valittanut ja karjunut nälkäisten veljiensä tapaan, mutta monet ihmisväestä ja heidän huumaavista ukkoskepeistään saadut kokemukset olivat opettaneet sille, että se metsästi kauimmin, ken metsästi ääneti.