TOINEN LUKU

Takaisin kivikauteen

Oli aamu, kun Nat-ul heräsi. Auringonvalo virtaili sisälle aavan meren ylitse, valaisten luolan sisustaa, missä hän lepäsi kääriytyneenä isoon pehmeään turkiskasaan. Lähellä häntä makasi nainen, häntä vanhempi mutta vielä kaunis. Heidän edessään, lähempänä luolan suuta, nukkui kaksi miestä; toinen oli hänen isänsä Tha ja toinen hänen veljensä Aht. Nainen oli Nat-ulin äiti Lu-tan. Nyt hänkin aukaisi silmänsä. Hän ojentelihe, nostaen paljaat, ruskeat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja kääntyen puolittain kyljelleen Nat-uliin päin — se oli naarastiikerin upea liike — täydellisen terveyden ja sulouden ruumiillistuma. Lu-tan hymyili tyttärelleen, paljastaen rivin väkeviä, valkoisia, tasaisia hampaita. Nat-ul vastasi hymyyn.

»Olen iloissani, että taasen on valoisaa», sanoi tyttö. »Eilispäivän maanjäristys pelästytti minua niin, että näin mitä hirvittävimpiä unia koko pimeyden ajan — uh!» Ja Nat-ul värisi.

Tha aukaisi silmänsä ja katsoi molempiin naisiin.

»Minäkin näin unta», sanoi hän. »Uneksin, että maa järisi uudestaan; vuoret vajosivat; ja Rauhaton meri vyöryi niiden päälle, hukuttaen meidät kaikki allensa. Tämä ei ole enää sopiva asuinpaikka. Syötyämme lähden puhumaan Nun kanssa ja sanomaan hänelle, että meidän pitäisi etsiä toisia luolia uudesta maasta.»

Nat-ul nousi, astui miehien välitse ja tuli niin luolan aukon edustalla olevalle ulkonemalle. Hänen eteensä aukeni näky, joka oli vallan tuttu, mutta sittenkin merkillisen uusi. Hänen alapuolellaan oli aukio vuoren juurella, kokonaan paljas ja hajallisten kivilohkareiden peittämä, lukuunottamatta rosoista suorakulmiota, josta oli poistettu kivet ja rikat. Kauempana oli kapea kaistale tiheätä, troopillista viidakkoa. Suunnattomat, sanajalannäköiset puut kohottivat korkeita runkojaan sadan jalan korkeudelle ilmaan. Aurinko nousi parhaillaan taivaanrannalle, tullen esiin isosta merestä, joka sijaitsi juuri viidakon takana. Ja millainen aurinko! Se oli tummanpunainen ja suunnattoman suureksi paisunut. Ilma oli paksua ja kuumaa — melkein tahmeata. Ja elollinen luonto! Niin monia, lukemattomia myriaadeja eläimiä vilisemässä viidakossa, liitelemässä ilmassa ja tummentamassa järven pintaa!

Nat-ul rypisti kulmiaan. Hän yritti ajatella — yritti palauttaa mieleensä jotakin. Koettiko hän nähdä jälleen sielunsa silmillä unensa vai oliko tämä unta? Hän ravisteli itseänsä. Sitten hän katsoi nopeasti vaatteitansa. Vähään aikaan hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hänen pukunsa merkitsi — yksi ainoa hirvenvuota tai Tan, villa, peittoisen sarvikuonon, paksusta nahasta tehdyt sandaalit, jotka oli sidottu hänen siroihin jalkoihinsa ison puhvelihärän raa'asta vuodasta leikatuilla, ohuilla nauhasuikaleilla. Mutta hän käsitti kuitenkin pikaisesti, että hän oli aina ollut juuri näin puettu — mutta oliko hän ollut? Tämä kysymys saattoi hänet hämmennyksiin.

Koneellisesti hän nosti kätensä takaraivolleen, Hämmennyksen ilme tuli hänen silmiinsä, kun hänen sormensa tapasivat valtoimet, pitkät hiussäikeet, jotka lainehtivat vyötäröille varhaisen aamun kapinallisessa ja suloisessa sekamelskassa. Mitä hänen kevyt kosketuksensa kaipasikaan? Barettiako? Mitä saattoi Nat-ul, kivikauden lapsi, tietää bareteista?

Hitaasti hänen sormensa tunnustelivat ympäri päätä. Kun ne koskettivat leveätä nauhaa, joka esti hänen hiuksiaan valumasta otsalle, hymyili hän. Tämän samaisen nauhan oli Nu Nunpoika valmistanut hänelle yhdestä ainoasta upeasta, mustan-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta käärmeennahasta, joka oli leikattu halki pitkin pituuttaan ja kuivatettu. Se herätti hänet tajuamaan eloisammin nykyisyyttä. Hän kääntyi ja astui jälleen luolaan. Erääseen seinässä olevaan koloon työnnetystä puuvaarnasta hän otti kourallisen välkehtiviä sulkia. Ne hän pisti otsalleen päänauhan alle, missä ne heilahtelivat kauniina koristuksena hänen suloisten kasvojensa yllä.

Tällä välin olivat Lu-tan, Tha ja Aht nousseet. Vanhempi nainen puuhaili kuivan taulapalasen ja kekäleen kimpussa juuri luolan aukon sisäpuolella. Tha ja Aht olivat astuneet ulos tasanteelle, täyttäen keuhkonsa aamuilmalla. Nat-ul liittyi heidän seuraansa. Hänen kädessään oli rakko. He kolme laskeutuivat alas vuorenrinnettä.

Toisia miehiä ja naisia ilmestyi näkyviin muista luolista, jotka sijaitsivat louhikkoisessa vuorenrinteessä. He tervehtivät noita kolmea hymyillen ja ystävällisin sanoin, ja jokainen lausui jotakin edellisen yön maanjäristyksestä. Tha ja Aht menivät viidakkoon järvelle päin. Nat-ul pysähtyi pienen lähteen reunalle, joka pulppuili kirkkaana ja kylmänä vuoren juurelta. Täällä oli toisiakin tyttöjä rakkoineen, joita he täyttivät vedellä. Siellä oli Ra-el, sen Korin tytär, joka teki terävimpiä ja parhaita tasapainossa pysyviä keihäänkärkiä. Ja siellä oli päällikkö Nun tytär Una, Nu Nunpojan sisar. Ja heidän vierellään oli puolitusinaa toisia — kaikki paljaita, hienopiirteisiä tyttöjä, suoria kuin nuolet, notkeita kuin pantterit. He imuroivat ja pakisivat täyttäessään rakkojaan lähteestä.

»Etkö säikähtänyt, kun maa järisi, Nat-ul?» kysyi Una,

»Olin peloissani», vastasi Nat-ul, »kyllä; mutta säikähdin enemmän unestani, jonka näin maanjäristyksen lakattua».

»Millaista unta näit?» huudahti Korin tytär Ra-el — Korin, joka teki luotettavimpia keihäänvarsia, joilla vahva mies saattoi lyödä maahan lentävän matelijan ilmasta.

»Näin sellaista unta, etten ollut Nat-ul», vastasi tyttö. »Uneksin vieraasta maailmasta ja vieraista ihmisistä. Olin yksi heistä ja ylläni oli monenlaisia pukimia, jotka eivät ensinkään olleet nahasta. Asuin luolassa, joka ei ollut luola — se oli rakennettu maanpinnalle aineesta, josta puut ovat tehdyt, mutta aine oli vain leikattu ohuiksi liuskoiksi, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa. Yhdessä luolassa oli monia luolia.

— Siellä oli miehiä ja naisia, ja muutamat miehistä olivat mustia.»

»Mustia!»

»Niin, mustia», väitti Nat-ul itsepintaisesti. »Ja vain heillä oli samantapaiset pukimet kuin meidän miehillämme. Valkoiset miehet käyttivät kummallisia vaatteita ja kapineita päässänsä, eikä heillä ollut ensinkään partaa. Heillä oli lyhyet keihäät, jotka meluisasti purskuttivat savua heidän vihollistensa ja villipetojen päälle ja tappoivat ne pitkän matkan päästä.»

»Entä oliko Nu Nunpoika siellä?» kysyi Ra-el, kikattaen kätensä takaa.

»Hän tuli sinne ja vei minut pois», vastasi Nat-ul vakavasti. »Ja kun nukuimme Uun luolassa, tapahtui maanjäristys samana yönä. Herätessäni olin täällä, isäni Than luolassa.»

»Nu ei ole palannut», virkkoi Una.

Nat-ul katsoi häneen kysyvästi.

»Mihin meni Nu Nunpoika?» kysyi hän.

»Ken tietäisi paremmin kuin Nat-ul Thantytär, että Nu Nunpoika lähti tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta voidakseen laskea Uun pään Nat-ulin luolan eteen», kysyi Una vastaukseksi.

»Eikö hän ole palannut?» kysyi Nat-ul. »Nu sanoi lähtevänsä, mutta luulin hänen vain laskeneen leikkiä, sillä yksi ainoa mies yksinään ei kykene tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta.» Mutta hän ei käyttänyt sanaa »mammutti» eikä sanaa »ihminen». Sensijaan hän puhui kieltä, jota käyttävät enää vain meidän päiviemme apinat, mikäli sitä kutkaan käyttävät; ja apinainkin keskuudessa elää ainoastaan vakaantumattomia ja hajanaisia, yksitavuisia sanoja siitä. Mammutista hän käytti nimitystä Gluh ja ihminen oli Pah. Kieli oli vienoa ja sujuvaa ja ylen kaunista ja viehättävää, ja hänkin puhui suureksi osaksi silmillään ja suloisilla käsillään samoinkuin hänen kumppaninsa, sillä Nun heimo ei ollut kovinkaan kaukana noista aikaisemmista ihmisistä, jotka polveutuivat puhekyvyttömistä alaluista ja olivat merkkikieltä puhuvien ihmisten esi-isiä.

Kun tytöt olivat täyttäneet rakot vedellä, palasivat he kukin luolalleen. Nat-ul oli tuskin astunut sisälle ja ripustanut astiansa naulaan, kun Tha ja Aht palasivat — toinen toi tullessaan antiloopin ruhon, toinen sylillisen hedelmiä.

Luolan lattiaan tulisijan viereen oli koverrettu pieni syvennys itse kallioon. Siihen kaatoi Nat-ul hiukan vettä samalla kun Lu-tan leikkasi antiloopin lihakappaleita pienemmiksi palasiksi ja pisti ne veteen. Sitten hän otti ison piikiven tulesta, missä se oli kovasti kuumentunut. Sen hän pani veteen lihan joukkoon. Syntyi aikamoinen porina ja pihinä, mikä toistui, kun Lu-tan pisti veteen toisen tulikuuman piikiven toisensa jälkeen, kunnes kuoppa oli kuin kiehuva kattila. Kun vesi kiehui jatkuvasti muutamia hetkiä sen jälkeen, kun piikivi oli heitetty siihen, lopetti Lu-tan puuhailunsa ja jäi perheineen istumaan rauhassa alkuperäisen keittovehkeen viereen joiksikuiksi minuuteiksi. Silloin tällöin hän saattoi pistää sormensa veteen tutkiakseen sen lämpömäärää, ja kun hän vihdoin näytti tulleen tyydytetyksi, kutsui hän Tha'ta syömään.

Mies iski kiviveitsensä erääseen puoleksikeitettyyn lihakappaleeseen, veti sen kattilasta ja viskasi lattialle Lu-tanin viereen. Toinen palanen annettiin Nat-ulille ja kolmas Ahtille; neljännen piti Tha itse. Nelihenkinen perhe söi tavallaan arvokkaasti. Heidän syöntitavoissaan ei ollut mitään eläimellistä ja inhoittavaa, ja aterioidessaan he puhelivat ja nauroivat keskenään. Than luolakunnassa näytti vallitsevan hyvä toverihenki.

Aht kiusoitteli Nat-ulia Nun Nunpojalla sanoen hänelle, että epäilemättä hyeena oli nielaiset suuhunsa mahtavan metsästäjän ennenkuin tämän oli onnistunut tappaa Uuta. Mutta Lutan riensi auttamaan tytärtänsä lausuen olevan luultavampaa, että Nu Nunpoika oli löytänyt Uun koko perheineen ja jäänyt tappamaan sitä kokonaisuudessaan.

»En pelkää, että Uu on tehnyt jotakin Nu'lle», sanoi Tha äkkiä, »sillä Nu Nunpoika on yhtä suuri metsästäjä kuin isänsäkin. Mutta olen iloinen, jos saan nähdä hänet jälleen turvassa kaikelta siltä, mitä hänelle on saattanut tapahtua silloin, kun maa halkeili ja ukkonen jyrähteli alhaalta sensijaan että olisi tullut ylhäältä. Olen iloinen, kun näen hänen palaavan ja ottavan tyttäreni kumppanikseen, tuokoon hän mukanaan Uun pään tai ei.»

Nat-ul oli ääneti, mutta hän oli huolissaan, sillä kaikki pelkäsivät luonnonvoimien valtaa, joita vastaan ainoakaan ihminen ei kyennyt voitokkaasti taistelemaan, olipa hän kuinka urhoollinen tahansa.

Aamiaisen jälkeen meni Tha päällikkö Nun luolalle, kuten oli sanonut. Siellä hän tapasi useita vanhempia sotureita ja nuoria miehiä. Heitä oli siellä niin paljon, ettei luolan sisällä ja sen edustan tasanteella ollut tilaa, minkä takia he kaikki laskeutuivat Nun käskystä pieneen, miten kuten puhdistettuun suorakulmioon vuoren juurelle. Tällä paikalla pidettiin heidän neuvottelukokouksensa, ja tänne kokoontui heimo juhlapitoihin tai muihin tilaisuuksiin, joissa vaadittiin monien yhdessä-oloa.

Nu istuutui aukion toiseen päähän sileälle kalliolohkareelle. Hän oli heittänyt hartioilleen valtavan ison luolakarhun pörrökarvaisen taljan. Vyöhön, joka kannatti hänen lanneverhoaan, oli pistetty puuvartinen kivikirves ja kiviveitsi. Pystysuoraan käsissään, varsi jalkojensa välissä, hän piteli pitkää, notkeata keihästä, kivikärkistä. Hänen tummat hiuksensa oli leikattu epätasaisesti kuhilaan tapaiseksi. Tiikerinnahkasuikale oli kierretty hänen päänsä ympäri, ja siihen oli kiinnitetty yksi ainoa pitkä, suora sulka. Hänen kaulastaan riippui hihna, jossa oli pitkiä torahampaita ja kynsiä, ja hänen pehmeä, pronssinvärinen ihonsa oli täynnänsä monia naarmuja poskista kantapäihin asti, noiden samojen koristusten aiheuttamia silloin, kun ne olivat olleet tämän alkeellisen maailman hurjien kansalaisten mahtavien käpälien ja leukojen aseina. Hän heitti suojaavan taljan hartioiltaan, sillä aamu oli lämmin. Tuossa kuumassa ja kosteassa ilmastossa tarvittiin harvoin ruumiinverhoja, mutta silloinkin olivat ihmiset muodin orjia. He kantoivat urotekojensa voitonmerkkejä ja somistivat naisensa samalla tavoin.

Tha, joka seurasi arvossa heti Nun jälkeen, sai sotureista ensimmäisenä puheenvuoron. Kun kieli oli nuorta ja sanavarasto verraten köyhää, oli puhetta täydennettävä monilla merkeillä ja eleillä. Puheen pito oli sentähden voimiakysyvää hommaa, sellaista, joka vaati vilkasta mielikuvitusta, tavallista suurempaa älyä ja melkoista näyttelykykyä. Koska oli niin vaikeata ilmaista ajatuksia tovereilleen, oli puhe lapsuusaikanaan ihmissuvulle äärettömästi tärkeämpi kuin nykyään. Nyt keskustelemme koneellisesti — mitä enemmän kuuntelee tavallisia keskusteluja, sitä selvemmäksi käy, että aivojen älytoiminta ei paljoakaan kohdistu äänielimiin. Kun Tha puhui Nu'lle ja heimonsa sotureille, täytyi hänen yhtä mittaa keksiä merkkejä ja sanoja ilmaistakseen vaihtelevia ajatusvivahduksia kuuntelijoilleen. Se oli oivallista henkistä harjoitusta Tha'lle ja hänen kuulijakunnalleen, mutta — miehet olivatkin siihen aikaan oivallisia kuuntelijoita; heidän täytyi taistella olemassaolostaan, ja he edistyivät nopeasti meidän kehitykseemme verrattuna, koska kaikki se vähäkin puhe, mitä he kuulivat, merkitsi jotakin — sanat olivat liian kallisarvoista tuhlattavaksi, eivätkä miehet voineet uhrata aikaansa kuunnellakseen typeryyksiä, kun puhe kerta vaati heitä jännittämään sekä silmänsä että korvansa ja keskittämään parhaat henkiset voimansa kyetäkseen seuraamaan jonkun lausunnon juonta.

Tha astui soturiryhmän keskelle. Siihen oli jätetty puhujaa varten pieni aukea paikka. Sen ympärillä istua kyyköttivät vanhemmat miehet. Heidän takanaan olivat toiset polvillaan, ja näiden takana seisoivat Nun heimon nuoret miehet.

Tha päästi kumean murahduksen kurkkutorvestaan. Hän ravisti jättiläismäistä vartaloaan.

»Maa järisee ja vapisee ja vavahtelee siellä, missä me elämme», sanoi hän. »Vuoret kaatuvat.» Hän viittasi heidän asuntoihinsa, tehden eleen levitetyillä kämmenillään maahan. »Me kaikki tulemme surmatuiksi. Lähtekäämme. Etsikäämme uusi paikka, missä maa ei vavahtele. Petoja on kaikkialla. Hedelmiä on kaikkialla. Viljaa kasvaa jokaisen virran laaksossa. Me voimme metsästää missä tahansa yhtä hyvin kuin täällä. Me löydämme yllin kyllin syötävää. Ottakaamme vaimomme ja lapsemme ja lähtekäämme tältä paikalta.» Puhuessaan hän jäljitteli otusten metsästämistä, hedelmäin ja viljan korjaamista, marssimista ja uuden kotipaikan etsimistä. Hänen liikkeensä olivat sekä arvokkaita että kauniita. Hänen kuuntelijansa istuivat pelkkänä korvana. Lopetettuaan puheensa hän kyykistyi alas vanhempien sotureiden joukkoon. Sitten nousi toinen — hyvin vanha mies — hän tuli aukion keskelle ja kuvaili sanoin ja elein maastamuuton vaaroja. Hän johdatti mieleen ne monet tapaukset, jolloin muukalaisia oli pienin ryhmin ja suurin joukoin tullut liian lähelle Nun maata, ja kuinka Nun soturit, olivat rynnänneet näiden kimppuun ja teurastaneet kaikki, jotka eivät ehtineet paeta.

»Toiset tekevät meille samoin», virkkoi hän, »jos lähestymme heidän asuinsijojaan».

Kun hän oli istuutunut, tunkeutui keskustaan Hud nuorten sotilaiden parvesta. Hud halusi Than tytärtä Nat-ulia itselleen. Sentähden hän saattoi kahdesta hyvästä syystä ottaa puolustaakseen tytön isän asiaa. Toinen syy oli se, että pääsisi siten vanhemman miehen suosioon, toisena taas oli toivo, että heimo lähtisi liikkeelle heti, sillaikaa kun Nu Nunpoika oli poissa, jotta Hud voisi niin ollen kenenkään häiritsemättä kosia tyttöä.

»Tha on puhunut viisaasti. Tämä maa ei ole enää turvallinen ihmisille eikä eläimille. Tuskin kuluu kuukautta, jolloin ei havaita maan vavahtelevan ja jyrähtelevän, ja muutamin paikoin ovat vuorten rintamat luhistuneet. Milloin hyvänsä saattaa tulla meidän vuoremme vuoro. Lähtekäämme seuduille, missä maa ei vapise. Meidän ei tarvitse pelätä vieraita. Sellainen on vanhusten ja raskaiden naisten puhetta. Nun heimo on mahtava, se voi mennä mihin haluaa ja tappaa ne, jotka sulkevat siltä tien. Tehkäämme kuten Tha sanoo ja lähtekäämme täältä heti — toinen suuri järistys saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä. Lähtekäämme täältä nyt, koska olemme syöneet.»

Toisetkin puhuivat, ja niin suuri oli heidän pelkonsa maanjäristyksiä kohtaan, että kuului tuskin ainoatakaan vastustavaa ääntä — melkein kaikki tahtoivat lähteä. Nu kuunteli ankaran arvokkaana. Kun kaikki ne, jotka halusivat puhua, olivat sanoneet sanottavansa, nousi hän.

»Se on parasta», sanoi hän. »Me lähdemme — Hud saattoi tuskin pidättää kopeata hymyä —. »niin pian kuin poikani Nu on palannut». Hud rypisti kulmiaan. »Lähden etsimään häntä», lopetti Nu.

Neuvottelu oli päättynyt. Miehet hajaantuivat erilaisiin töihinsä. Tha lähti Nun mukana etsimään jälkimäisen poikaa. Joukko metsästäjiä meni pohjoiseen Autiovuoria kohti, joiden juurella, lähellä merta, eräs heimon jäsen oli nähnyt urosmammutin.

Hud meni luolaansa ja odotteli tilaisuutta nähdäkseen Nat-ulin yksin. Vihdoin hänen kärsivällinen odottelunsa palkittiin, ja hän näki tytön menevän lähteelle päin, joka nyt oli yksinäinen. Hud juoksi hänen jälkeensä. Hän saavutti tytön, kun tämä kumartui täyttämään vesiastiaansa.

»Tahdon sinut», sanoi Hud, siirtyen suoraan itse asiaan perin alkeellisella tavalla, »elämänkumppanikseni».

Nat-ul katsoi häntä tuokion ja nauroi sitten vasten hänen kasvojaan.

»Mene hakemaan Uun pää ja laske se isäni luolan eteen», vastasi hän, »ja sitten Nat-ul ehkä suostuu ajattelemaan Hudin kumppaniksi rupeamista. Mutta unohdin», huudahti hän äkkiä, »ettei Hud metsästä — hänestä on mieluisampaa jäädä kotiin vanhusten ja naisten ja lasten joukkoon, sillaikaa kun miehet ovat etsiskelemässä Gluhia.» Hän korosti sanaa miehet.

Mies punastui. Hän ei suinkaan ollut pelkuri — pelkureita synnytti vasta myöhäisempi ajanjakso. Hän tarttui rajusti tytön käsivarteen.

»Hud näyttää sinulle, ettei ole pelkuri», huudahti hän, »sillä hän ryöstää sinut puolisokseen, uhmaten Nu'ta ja Tha'ta ja Nu Nunpoikaa. Jos he tulevat ottamaan sinua häneltä, niin Hud tappaa heidät kaikki.»

Puhuessaan hän raahasi tyttöä viidakkoa kohti lähteen toiselle puolen — viidakkoa, joka sijaitsi vuoren ja meren välissä. Nat-ul harasi vastaan ja rimpuili irti päästäkseen; mutta Hud, joka oli painanut ison käden tytön suulle ja kietaissut toisen kätensä hänen vyötärölleen, riensi vankeineen ääneti eteenpäin. Viidakon toisella puolen poikkesi mies pohjoiseen edeten rantaa pitkin. Nyt hän otti kätensä tytön suulta.

»Tuletko kanssani», kysyi hän, »vai täytyykö minun raahata sinua näin koko päivä?»

»En tule vapaaehtoisesti», vastasi Nat-ul, »sillä muuten ei Nu Nunpojalla, isälläni eikä veljelläni olisi oikeutta tappaa sinua rangaistukseksi siitä, niitä olet tehnyt; mutta nyt heillä on se oikeus, sillä sinä olet vienyt minut väkivalloin, niinkuin ne karvaiset ihmiset, jotka elivät aikoja sitten ottivat puolisonsa. Sinä olet eläin, Hud, ja kun minun mieheni käyvät kimppuusi, tappavat sinut eläimenä, jollainen olet.»

»Sinä saat kärsiä eniten», huomautti Hud, »sillä jollet tule vapaaehtoisesti kanssani, niin heimo tappaa lapsen».

»Ei tule olemaan mitään lasta», vastasi Nat-ul, ja punahirven-vuotansa alla hän puristi kiviveitsen sarveispäätä.

Hud pysytteli rannalla estääkseen mammutin metsästäjiä keksimästä heitä paluumatkalla, sillä hekin olivat menneet pohjoiseen, ja samosi pitkin vuorten juurta vastakkaisella puolella viidakkokaistaletta, joka ulottui rannikon kanssa yhdensuuntaisena aina Autiovuorten juurelle, missä vuoret rohkeasti ulkonivat Rauhattomaan mereen puolen päivämatkan päässä pohjoisessa.

Aurinko paistoi suoraan noiden kahden pään yltä, kun Hud raahasi vastahakoista kumppaniaan Autiovuorten rinnettä ylös, joiden poikki hän oli päättänyt mennä etsiessään varmaa piilopaikkaa, sillä hän tiesi, ettei voinut palata heimonsa luo kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen, mitä oli tehnyt. Sittenkään ei paluu olisi täysin, turvallista, sillä Nun heimon miehet eivät olleet ottaneet itselleen puolisoja väkivalloin moniin sukupolviin. Heidän keskuudessaan vallitsi vankka usko, että sellaisten naisten lapset, jotka itse valitsivat miehensä, olivat kauniimpia, hyväluontoisempia ja urhoollisempia kuin ne, joiden äidit olivat vain hiukan parempia kuin vangit ja orjat. Hud toivoi kuitenkin saavansa Nat-ulin suostutetuksi selittämään, että oli vapaaehtoisesti karannut hänen kanssaan, mitä vastaan ei voitu tehdä minkäänlaisia muistutuksia. Mutta siihen menisi monta päivää.

Autiovuoren huipulta aukeni pohjoiseen päin ihan toisenlainen maisema kuin etelään. Täällä oli avara, sileä tasanko, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä puurykelmiä. Vähän matkan päässä juoksi mereen leveä virta, jonka rannat olivat viidakon peitossa. Tasangolla syöskenteli antilooppi-, biisoni- ja puhvelilaumoja pitkää ruohoa ja villiviljaa. Olipa siellä lampaitakin, ja juuri viidakon reunassa tonkivat maata isot villisikaparvet. Silloin tällöin saattoivat ruohoa syöskentelevät eläimet lähteä äkkiä hillittömään pakoon, kun joku peto ryntäsi niiden joukkoon. Mylvien, ammuen, kiljuen tai röhkien ne saattoivat karata tiehensä mielettömästi vähän matkan päähän ryhtyäkseen jälleen aterianjatkoon ja kuherteluunsa päästyään varmuuteen, ettei niitä enää ajettu takaa, vaikka iso lihansyöjä olisi seissyt ihan niiden näkyvissä saaliinsa kimpussa. Mutta miksi juosta kauemmaksi? Kaikkialla niiden ympärillä, joka taholla, oli toisia villejä, verenhimoisia petoja. Sinne tänne pakoileminen niiden siepatessa ravintonsa oli vain osa niiden kauhujen täyttämää elämää, ja ne pysyivät elossa vain siksi, että sikisivät runsaammin kuin niitä saalistavat pedot ja voivat elää kauempana vedestä.

Hud vei Nat-ulin Autiovuorten pohjoista rinnettä alas, etsien onkaloa, mihin he voisivat järjestää väliaikaisen kotinsa. Vuoren huipun ja juuren puolimatkasta hän löysi erään luolan. Sen edessä oli hujan hajan antiloopin, puhvelihärän, jopa mammutinkin kaluttuja luita. Hud puristi lujemmin keihästään tähystäessään pimeään sisustaan. Tämä oli luolakarhu Urin pesä. Hud sieppasi käteensä erään luun ja heitti sen sisälle, Ei kuulunut varoittavaa murinaa — Ur ei ollut kotosalla.

Hud työnsi Nat-ulin sisälle ja vieritti sitten muutamia isoja kivilohkareita luolan suulle ne riittivät salpaamaan jättiläiskarhulta sisäänpääsyn sen palattua. Sen jälkeen hän itsekin ryömi sisälle pienestä aukosta, jonka oli jättänyt. Sisustan himmeässä valaistuksessa hän näki Nat-ulin painautuneen luolan peräseinää vasten. Hän astui lattian poikki sulkeakseen tytön syliinsä.