YHDEKSÄS LUKU

Nu lähtee etsimään Nat—ulia

Nu, heikko ja sairas, oli välinpitämätön kohtalostaan. Olivatko hänet vanginneet viholliset, se oli yhdentekevää. Hän tiesi, mitä oli odotettavissa — orjuus tai kuolema, sillä ihmiset menettelivät sillä tavoin sikäli kuin Nu tunsi heitä. Jos seuraisi orjuus, tarjoutuisi aina tilaisuus pakoon. Jos kuolema, ei hänen tarvitsisi ainakaan kestää yksinäisyyttä vieraassa maailmassa kaukana omasta kansastaan ja verrattomasta Nat-ulistaan, jonka hän näki nyt vain unissaan.

Hän ihmetteli, mitä tuo kummallisesti puettu vieras tiesi Nat-ulista. Mies oli ihan varmasti lausunut hänen nimensä. Voiko olla mahdollista, että tyttökin oli vankina näiden ihmisten joukossa? Nu oli ihan varmasti nähnyt hänet puutarhassa vieraan luolan edustalla, missä oli tappanut pienoiskokoisen Zorin, joka oli aikonut lyödä Nat-ulin. Se ei ollut unta, siitä oli Nu varma, ja niin ollen täytyi tytön tietenkin olla vankina.

Muistellessaan leijonaa hän melkein hymyili. Kuinka piskuinen eläin se olikaan ollut! Vanha Zor, joka metsästi apinakansan metsässä ja asusti Autiovuorten tämänpuolisissa rinteissä sijaitsevissa luolissa, olisi ahmaissut moisen toverinsa hyvinkin kahdella suupalalla. Entä Uu! Uun aivastuskin olisi saanut hänet rientämään Mustalle Suolle, minne Uu ei uskaltanut tulla suuren painavuutensa takia. Se maailma oli merkillinen, mihin Nu havaitsi joutuneensa. Seutu näytti hänestä melkein autiolta, ja sittenkin hän oli troopillisen Afrikan sydämessä. Eläimet näyttivät, pieniltä ja vähäpätöisiltä — hänen tappamansa leijona oli siitä huolimatta suurimpia, mitä Brown tai Greystoke koskaan olivat nähneet —, ja hän värisi päiväntasaajan polttavan auringon hehkussakin.

Kuinka hän kaipasikaan synnyinmaatansa, sen mahtavia eläimiä, sen jättiläismäistä kasvistoa ja sen kuumaa, kosteata ilmakehää, jonka läpi iso, pilkukas aurinko näytti luonnottoman suurelta ja läheiseltä!

Viikon verran hoideltiin Nu'ta Greystoken bungalowissa. Oli aikoja, jolloin hänen eloon jäämisensä näytti epätoivoiselta, sillä kuulanhaava, joka oli uurtanut toisen ohimon paljaaksi luuta myöten, oli tulehtunut; mutta vihdoin hän alkoi parantua ja sen jälkeen hänen toipumisensa oli nopeata, sillä hänen ruumiinsa oli kaikin puolin täysin terve.

Useat etsiskely retkikunnat palasivat toinen toisensa jälkeen saamatta vihiäkään Victoria Custerin olinpaikasta. Barney tiesi, että hänen ystävänsä olivat tehneet kaikki, mitä he voivat tehdä; mutta hän elätti itsessään sitkeästi sitä uskoa, että avain tämän hämmästyttävän salaisuuden ratkaisuun oli kätkettynä tuon oudon jättiläisen rintaan, joka oleili toipilaana riippumatossa, joka oli pantu Barneyn omaan huoneeseen. Curtiss oli siirretty toisiin huoneisiin, ja Barney oleskeli öin päivin potilaansa vuoteen lähettyvillä.

Pääsyynä hänen sellaiseen menettelyynsä oli hänen halunsa estää miestä pakenemasta ja hänen toivonsa keksiä niin pian kuin mahdollista joku keino, jonka avulla voisi päästä keskustelemaan vieraan kanssa. Haavoittunut mies oli jo oppinut ilmaisemaan yksinkertaisimpia tarpeitaan englanniksi, ja se helppous, jolla mies näkyi tajuavan, mitä Barney vain yritti opettaa hänelle, oli vakuutena amerikkalaiselle hänen tämänsuuntaisten ponnistustensa pikaisesta menestymisestä.

Curtiss katseli vierasta yhä epäluuloisesti ja huonosti peitetyn vihamielisesti. Hän oli varma, että mies oli murhannut Victoria Custerin, ja kun hänen ei onnistunut saada toisia vakuutetuksi, että heidän piti itse ryhtyä jakamaan oikeutta ja teloittaa vanki pitemmittä puheitta, vaati hän nyt kivenkovaan, että mies oli vietävä lähimpään paikkaan, mihin sivistynyt maailma on järjestänyt lainkäyttökoneiston, ja jätettävä viranomaisten käsiin.

Toisaalta taasen oli Barney yhtä järkähtämättömästi päättänyt odottaa, kunnes mies olisi oppinut niin hyvin englantia, että he voivat ottaa hänet kunnollisesti kuulusteltavaksi, minkä jälkeen olisi toimittava kuulustelun tulosten mukaisesti. Hän ei saattanut unohtaa, että tämän kauniin jättiläisen ja hänen sisarensa välillä oli ollut jonkinlainen kummallinen ja selittämätön side, eikä liioin sitä, että mies oli omasta aloitteestaan pelastanut hänen sisarensa hengen, kun »vanha veijari» hyökkäsi Victorian kimppuun. Barney oli rakastanut ja menettänyt, koska oli rakastanut tyttöä, joka ei ollut hänen saavutettavissaan, ja niin hänen myötätuntonsa kohdistui tähän mieheen, joka, sen hän uskoi lujasti, rakasti hänen sisartaan. Vaikka Victorian unennäöt olivat olleet salaperäisiä, täytyi Barneyn myöntää, että niissä oli ollut enemmän todellista kuin Victoria tai hän olivat kuvitelleetkaan, ja nyt hän tunsi, että hänen täytyi Victorian vuoksi puolustaa tätä unien miestä tytön itsensä poissaollessa.

Ensimmäisiä asioita, joita Barney koetti painaa miehen mieleen, oli se, että Nu oli vanki, ja siltä varalta, että hän yrittäisi paeta yöllä Barneyn nukkuessa, oli Greystoke pannut Terkozin vahtimaan häntä. Mutta Nu ei näyttänyt halukkaalta pakenemaan. Hänen ainoana toiveenaan oli ilmeisesti hänen vangitsijainsa oudon kielen oppiminen. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän kykeni nousemaan vuoteeltaan, hän uhrasi kokonaan englanninkielen opettelemiseen. Hän sai vapaasti tulla ja mennä talossa, mutta hänen aseensa oli viety pois, kätketty loordi Greystoken työhuoneeseen, ja Barney saatteli häntä aina, välistä seurassaan talon muita asukkaita.

Nu odotteli Nat-ulia ja oli varma, että tyttö palaisi jälleen tähän luolaan, jota hänen uudet tuttavansa nimittivät bungalowiksi. Barney odotti miehen mainitsevan jotakin hänen sisarestaan. Eräänä päivänä tuli Curtiss Nun luo, joka istui parvekkeella. Terkoz lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Nu'lla oli khaki-puku — muuan Greystoken vanha vaatekerta, avarin, mitä talossa oli, mutta ei vähääkään liian avara. Curtissin lähestyessä käänsi susikoira pienet, hurjat silmänsä häneen siirtämättä päätänsä etukäpäliltään ja ärisi. Nu laski saappaaseen pistetyn jalkansa eläimen kaulalle estääkseen sitä hyökkäämästä.

Koiran vihanpurkaus kiukutti Curtissia. Hän vihasi eläintä, ja hän vihasi Nu'ta yhtä ylettömästi — hän ei tiennyt miksi, sillä näytti siltä kuin hänen vierasta kohtaan tuntemallaan vihalla ei olisi ollut mitään tekemistä sen hänen uskonsa synnyttämän, oikeutetun kiukun kanssa, että mies oli rikollisen tietoinen Victoria Custerin kohtalosta. Hän pysähtyi luolamiehen eteen.

»Tahdon tehdä sinulle erään kysymyksen», sanoi hän kylmästi. »Minua on haluttanut tehdä se jo aikoja sitten, mutta joku muu on aina ollut kintereillä.»

Nu nyökkäsi. »Mitä voi Nu kertoa sinulle?» kysyi hän.

»Voit sanoa minulle, missä on miss Custer», vastasi Curtiss.

»Miss Custer? En käsitä, mitä tarkoitat. En koskaan ole kuullut miss Custerista.»

»Valehtelet!» huusi Curtiss menettäen malttinsa. »Hänen viittansa löydettiin sinun pääsi alta saastaisesta pesästäsi.»

Nu kohosi hitaasti seisaalleen.

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» kysyi hän. »En ymmärrä vielä kaikkea, mitä ihmiset puhuvat minulle; mutta voin käsittää paljon sanontatavasta ja äänensävystä, ja minä en pidä äänensävystäsi, Curtiss.»

»Vastaa kysymykseeni», huudahti Curtiss. »Missä on Victoria Custer? Ja kun puhut minulle, niin muista, että minä olen herra Curtiss — sinä kirottu valkoihoinen neekeri.»

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» jatkoi Nu itsepintaisesti. »Ja mitä on 'neekeri'? Ja miksi tulisi minun nimittää sinua herraksi? En pidä äänesi sävystä, Curtiss.»

Juuri tällä hetkellä ilmestyi paikalle Barney. Yksi ainoa silmäys miesten asenteeseen ilmaisi, että hän oli tullut viime hetkellä estämään murhenäytelmän syntymisen. Mustatukkainen jättiläinen seisoi paikallaan, niskakarvojaan pöyhistelevä susikoira vieressään. Miehen asento muistutti eniten hyppäykseen jännittäytyvän ison, mustan pantterin asentoa. Curtissin käsi tapaili pyssyn perää kupeelta. Barney astui heidän väliinsä.

»Mitä tämä merkitsee, Curtiss?» kysyi hän terävästi. Curtiss oli ollut hänen sydämellinen ystävänsä vuosikausia — ystävä sivistyneessä, ylellisessä ja mukavuutta rakastavassa maailmassa. Hän oli tuntenut Curtissin olosuhteissa, joissa Curtiss saattoi tyydyttää kaikki mielihalunsa, ja Curtiss oli vasta taannoin näyttänyt hienolta mieheltä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli kohdannut vastuksia ja pettynyt, oli Barney havainnut hänessä luonteenominaisuuksia, jotka koskaan aikaisemmin eivät olleet ilmenneet. Hänen ahdasmielinen ja järjetön vihansa puolivilliä, valkoista miestä kohtaan oli ensiksi herättänyt Barneyssa epäilyksiä ystävänsä luonteensuuruudesta. Ja sitten — mikä oli anteeksiantamattomin kaikista synneistä — oli Curtiss nurkunut matkan vaivoja, kun etsiskelyretkikunnat olivat olleet toimessa. Butzow oli kertonut siitä Barneylle sekä kuvaillut lisäksi, kuinka Curtiss oli epärehellisesti koettanut vapautua paljosta työstä, minkä muut valkoiset miehet olivat ottaneet suorittaakseen, kun leiripaikalla ei ollut kylliksi kykeneviä palvelijoita.

Curtiss ei vastannut mitään Barneyn kysymykseen. Sensijaan hän käännähti ympäri ja asteli pois. Nu laski kätensä amerikkalaisen olkapäälle.

»Mitä merkitsee 'valehtelet', Custer?» kysyi hän.

Barney yritti selittää.

»Ymmärrän», virkkoi Nu. »Entä mitä on 'neekeri' ja 'herra'?»

Taasen Barney pani parastaan selittääksensä.

»Kuka on miss Custer?» kysyi Nu.

Barney katsoi mieheen hämmästyneenä.

»Etkö tiedä?» kysyi hän.

»Kuinka voisin tietää sitä?»

»Hän on minun sisareni», virkkoi Barney katsoen tiukasti mieheen.

»Sinun sisaresi?» tiedusti Nu. »En tiennyt, että sinulla oli sisar, Custer.»

»Etkö tuntenut sisartani, Nat-ulia?» huudahti Barney.

»Nat-ulia!» riehahti mies. »Nat-ul sinun sisaresi?»

»Niin. Luulin sinun tienneen sen.»

»Mutta ethän sinä ole Aht Thanpoika», virkkoi Nu, »eikä Nat-ulilla ollut muita veljiä».

»Minä olen sen tytön veli, jonka pelastit leijonan kynsistä tuolla puutarhassa», sanoi Barney. »Hänetkö tunnet Nat-ulin nimellä?»

»Hän oli Nat-ul.»

»Missä hän on?» huudahti Barney.

»Minä en tiedä», vastasi Nu. »Luulin hänen olleen vankina teidän keskuudessanne ja olen tyynesti odotellut täällä, että hänet tuotaisiin takaisin.»

»Sinä näit hänet viimeksi», sanoi Barney. Oli tullut aika selvittää välit tämän miehen kanssa.

»Sinä näit hänet viimeksi. Hän oli sinun luolassasi vuorella. Löysimme sieltä hänen viittansa, ja tämä koira makasi tajuttomana lähteen partaalla. Miten kävi hänen?»

Nu seisoi siinä tylsää käsittämättömyyttä osoittava ilme hienoilla kasvoillaan. Näytti kuin hän olisi saanut huumaavan iskun.

»Hän oli siellä?» sanoi Nu vihdoin hiljaisella äänellä. »Hän oli siellä minun luolassani, ja minä luulin sitä vain unennäöksi. Hän on mennyt pois, ja monia päiviä olen minä oleskellut täällä mitään tekemättä sillä aikaa kun hän harhailee keskellä metsän vaaroja yksin ja suojattomana. Tai», jatkoi hän, käyden hieman toivehikkaammaksi, »hän onkin löytänyt tien meidän oman kansamme luo luolille, rauhattoman meren rannalle. Mutta kuinka hän olisi voinut? En edes minä, mies ja suuri metsästäjä, saata edes aavistaa, millä taholla sijaitsee isäni Nun maa. Kenties sinä voit sanoa sen minulle?»

Barney pudisti päätänsä. Hänen pettymyksensä oli suuri. Hän oli ollut varma, että Nu voisi luoda jotakin valaistusta Victorian olinpaikkaan. Hän ihmetteli, puhuiko mies hänelle totta. Epäilykset alkoivat ahdistaa häntä. Näytti tuskin uskottavalta, että Victoria oli voinut oleskella miehen tyyssijassa tämän tietämättä mitään hänen läsnäolostaan. Hyvin vähän, jos ollenkaan, saattoi epäillä, ettei hän olisi ollut siellä. Muuta selitystä ei voitu antaa kuin että Nu oli, kuten Curtiss oli viittaillut, ryöstänyt hänet bungalowin lähistöltä, surmannut hänet ja vienyt keihäänsä ja tytön viitan mukanaan takaisin luolaansa; mutta tämä ei selittänyt koiran läsnäoloa eikä eläimen ilmeistä uskollisuutta miestä kohtaan.

Nu oli lähtenyt parvekkeelta ja astui bungalowiin. Barney seurasi häntä. Luolamies etsiskeli jotakin kaikkialta talosta.

»Mitä etsit?» kysyi amerikkalainen.

»Keihästäni», vastasi Nu.

»Mitä sillä teet?»

»Lähden etsimään Nat-ulia.»

Barney laski kätensä toisen olkapäälle.

»Ei», sanoi hän, »sinä et lähde täältä ennenkuin löydämme sisareni — sinä olet vanki. Ymmärrätkö?»

Luolamies oikaisihe koko pituuteensa. Hänen huulillaan päilyi pilkallinen hymy. »Kuka voi estää minua?»

Barney veti esiin revolverinsa. »Tämä», sanoi hän.

Tuokion ajan näytti mies syventyneen ajatuksiinsa. Hän katsoi uhkaavaa asetta ja sitten avoimista ikkunoista kaukaisia vuoria kohti.

»Voin odottaa, hänen tähtensä», virkkoi Nu.

»Älä yritäkään paeta», varoitti Barney. »Sinua vartioidaan tarkoin. Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua, joskin se itse asiassa voi pysäyttää sinut varsin helposti. Jos olisin sinun asemassasi, en millään muotoa jättäytyisi Terkozin pysäytettäväksi: — se on villi kuin leijona, jos sitä ärsytetään, ja melkein yhtä hirvittävä.»

Barney ei nähnyt hymyä, joka välähti luolamiehen huulilla hänen lausuessaan nämä sanat, sillä hän oli kääntynyt mennäkseen jälleen nojatuoliinsa parvekkeelle. Myöhemmin kertoi Barney toisille, että Nu näytti käsittävän pakoyritysten hyödyttömyyden, mutta sinä yönä hän lukitsi heidän ovensa visusti, pisti avaimen pieluksensa alle ja veti telttasänkynsä huoneen kaksipuolisen ikkunan alle. Hän ajatteli, että vain voimakas, hiipivä kissa voisi poistua kamarista häntä herättämättä, vaikkei Terkoz olisikaan paneutunut pitkäkseen vangin riippumaton viereen.

Keskiyön tienoilla aukaisi luolamies silmänsä. Amerikkalaisen tasainen hengitys todisti hänen nukkuvan sikeästi. Nu kurkotti kätensä nukkuvaa Terkozia kohti, päästäen samalla hiljaisen, hyrräävän äänen huuliltaan. Eläin kohotti päätänsä.

»Hys!» kuiskasi Nu. Sitten hän nousi istualleen ja laski hyvin varovasti jalkansa lattialle. Hän kumartui ja nosti painavan susikoiran syliinsä. Eläin kohotti vain kuononsa miehen kasvoille ja nuoli hänen poskiaan. Nu hymyili. Hän muisti Custerin sanat: »Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua.»

Luolaihminen lähestyi telttasänkyä, jossa Barney lepäsi rauhalliseen uneen vaipuneena. Hän laski toisen kätensä avoimen ikkunan kamanalle, nojautuen nukkujan yli. Koiraa hän piti toisessa kainalossaan. Äänettömästi hän hyppäsi telttasängyn yli, läpi ikkunan, ja putosi hiljaa ulkopuolelle parvekkeelle. Puutarhassa hän laski Terkozin maahan, käskien sitä odottamaan paikallaan; sitten hän meni noutamaan bungalowin arkihuoneesta keihäänsä, kirveensä ja veitsensä. Hetkistä myöhemmin loittonivat alastoman miehen ja laihan susikoiran hahmot trooppisessa kuutamossa kumpuisen tasangon poikki eteläisiä vuoria kohti.

KYMMENES LUKU j

Jäljillä

Päivä oli jo valjennut, kun Barney Custer heräsi Ensimmäiseksi hän ajatteli vankiaan, ja kun hänen silmänsä osuivat huoneen toisella puolella olevaan tyhjään riippumattoon, ponnahti amerikkalainen keskelle lattiaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Yöpuvussaan hän juoksi ulos arkihuoneeseen ja nosti hälytyksen. Seuraavassa tuokiossa oli etsiskely käynnissä, mutta ainoatakaan jälkeä ei luolamiehestä eikä Terkoz-vartijasta löydetty.

»Hänen on täytynyt tappaa koira», väitti Greystoke; mutta heidän ei onnistunut löytää eläimen ruumista siitä yksinkertaisesta syystä, että Terkoz nuuski samalla hetkellä niskakarvat kiukusta pystyssä sitä paikkaa, missä lähes kuukautta aikaisemmin oli suistunut maahan arabialaisen iskusta yrittäessään suojella tyttöä, johon oli kiintynyt.

Sen tutkiessa paikkaa riensi sen yhtä villi kumppani ylempänä vuorenrinteessä sijaitsevaan luolaan ja puhdisti veitsellään Uun pään, jonka oli haudannut erään halkeaman pehmoiseen maahan itse pesään. Voitonmerkki oli jo melkoisen kehnossa mätänemistilassa, ja Nu tajusi, että hänen täytyi kieltäytyä nautinnosta saada laskea se pilaantumattomana tulevan puolisonsa jalkojen juureen; mutta isot miekkahampaat olivat jäljellä kuin myös pääkallo. Hän irroitti edelliset, kiinnittäen ne vyötäröhihnaansa, ja jätti pään jäännökset luolan ulkopuolelle, missä korppikotkat olisivat nokkineet ne puhtaaksi lihasta Nun palattua, sillä hän ei halunnut ottaa päätä taatakseen lähtiessään etsimään Nat-ulia.

Terkozin päästämä kova murahdus ilmaisi äkkiä sen päässeen jäljille, ja merkin kuullessaan juoksi Nu alas vuorenrinnettä sinne, missä kärsimätön eläin odotti häntä. Hetkistä myöhemmin riensi kaksi villiä saalistajaa arabialaisten orja- ja norsunluumetsästäjäin jälkiä pitkin. Vaikka polku oli vanha, oli se kuitenkin kyllin selvä näille kahdelle. Koiran hajuaisti oli vain hieman tarkempi kuin hänen ihmiskumppaninsa, mutta mies noudatti melkein yksinomaan paljonpuhuvia merkkejä, joita hänen silmänsä keksivät, jättäen jälkien vainuamisen eläimen tehtäväksi, sillä tällätavoin hänellä oli ollut tapana metsästää Terkozin villien, susimaisten esi-isien kanssa satatuhatta vuotta aikaisemmin. He taivalsivat ääneti ja nopeasti viidakon halki, laaksojen poikki, kiemurtelevia vuoripolkuja, mihin hyvänsä karavaania leveä tie vain johti. Yhdessä päivässä he matkasivat yhtä pitkän taipaleen kuin karavaani oli matkannut viikossa. Yön he nukkuivat jonkun ison puun juurella, mies ja eläin mykkyrässä toisiinsa painautuneina, tai ryömivät pimeisiin luoliin, kun tie vei vuoriston halki, tai mies saattoi leijona Zorin ollessa liikkeellä rakentaa karkeatekoisen tasanteen korkealle puun lehvistään, jotta hän ja koira voisivat nukkua rauhassa koko yön.

Nu näki ihmeellisiä asioita, jotka täyttivät hänet kummastuksella ja lujittivat hänen uskoaan, että hänet oli taikamaisesti siirretty toiseen maailmaan. Matkan varrella kohdattiin mustain ihmisten kyliä, ja muutamissa niistä voi havaita äskeisen taistelun jälkiä. Monista oli jäljellä vain palaneita majoja ja silvottuja ruumiita, ja muutamissa voitiin nähdä vain joitakuita vanhoja naisia ja miehiä.

Hän sivuutti myös giraffilaumoja — eläimiä, jotka olivat olleet tuntemattomia hänen maailmassaan, ja useita elefantteja, jotka palauttivat hänen mieleensä mammutti Gluhin. Mutta kaikki nämä eläimet olivat pienempiä kuin ne, jotka hän oli tuntenut toisessa elämässään, eivätkä läheskään niin julmia. Niin, hän saattoi muistaa tuskin ainoatakaan huomiota ansaitsevaa eläintä, joka ei olisi syöksynyt kuolinkamppailuun ensimmäisen toisenlajisen eläimen kanssa, jonka se kohtasi — tietenkin sillä ehdolla, että sillä oli edes hiukan toivoa vastustajansa surmaamisesta. Oli tosin ollut pienempiä ja arempia eläimiä, jotka olivat käyttäneet kaiken aikansa siepatakseen henkensä pitimiksi mitä ruokaa sattuivat saamaan samoillessaan tuon hurjan aikakauden villit päivät ja kammottavat yöt, yrittäessänsä alinomaa paeta tai karttaa lukemattomia myriadeja valtavankookkaita lihansyöjiä ja sotaisia märehtijöitä, joiden polut muodostivat suunnattoman verkon navalta navalle.

Sentähden näyttivät Afrikan viidakot Nu'sta hiljaisilta ja autioilta seuduilta. Pedot, jopa villeimmätkin niistä, hyökkäsivät harvoin muulloin kuin nälissään tai suojellessaan pentujansa. Niin, hän oli mennyt näiden pienoisten, karvattomain mammuttien ison lauman ohi kymmenkunnan askeleen päästä, ja ne olivat vain kohottaneet pieniä siansilmiään ja katsoneet häneen, heilutelleet isoja korvia edestakaisin karkoittaakseen piinallisia kärpäsiä ja syöneet nuorten puiden oksia.

Apinaihmiset näyttivät joutuvan suunniltaan säikähdyksestä hänen lähestyessään, ja olipa hän nähnyt leijonien keltaisenruskeiden ruumiiden hiipivän hänen ohitseen kivenheiton päästä tekemättä hyökkäystä. Se oli hämmästyttävää. Elämä sellaisessa maailmassa olisi tuskin elämisen arvoista. Se seikka, että hän saattoi taivaltaa peninkulmia kohtaamatta ainoatakaan vaaraa, saattoi hänet tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi.

Kaukana hänen perästään arabialaisten jälkiä pilkin tuli kymmenkunta valkoista miestä ja puolisataa villiä waziri-sotilasta. Tuskin oli tuntiakaan kulunut siitä, kun Barney Custer oli keksinyt Nun katoamisen, kun muuan alkuasukaslähetti oli rientänyt pohjoisesta pyytämään loordi Greystokelta apua eräiden orja- ja norsunluumetsästäjäin takaa-ajoon ja rankaisemiseen, jotka hävittivät parhaillaan kyliä, murhasivat vanhuksia ja lapsia ja veivät nuoret miehet ja naiset orjuuteen. Kun Greystoke kuulusteli miestä, sai hän selville sen seikan, että arabialaisten muiden vankien joukossa oli nuori, valkoinen nainen. Heti syntyi liikettä Greystoken uudistalossa. Valkoiset miehet pukeutuivat kiireesti kenttäkhakeihinsa, tutkivat tuliluikkujaan ja ammusvarastojaan todetaksensa, etteivät heidän mustaihoiset palvelijansa olleet laiminlyöneet mitään tärkeätä. Tallirengit satuloivat hevosia, ja Uzirin kiiltävät, ebeninväriset soturit rasvasivat mustaa ihoansa, panivat päähänsä raakalaisten sotapäähineet, maalasivat kasvonsa, käsivartensa ja jalkansa sekä vatsansa kirjaviksi vaaleankeltaisella, tulipunaisella tai sinertävänvalkoisella värillä, tarkastivat pienoisia kilpiään ja myrkyttivät nuolensa ja hirvittävät sotatapparansa.

Hetkeksi unohdettiin karkulainen, mutta marssittuaan jonkun aikaa he havaitsivat eräitä merkkejä, jotka johdattivat hänet heidän mieleensä ja osoittivat, että hän oli kaukana heidän edellään arabialaisten jäljillä. Ensimmäinen merkki hänestä oli puhvelihärän ruho. Suoraan sydämen läpi ulottui iso aukko, jonka he tiesivät nyt muinaisaikaisen, kivikärkisen keihään kulkuväyläksi. Kupeilta oli kiviveitsellä leikattu viipaleita, ja vatsa oli ikäänkuin villipetojen repimä. Brown kumartui tutkimaan maata härän ympäriltä. Oikaistuaan selkänsä hän katsoi Greystokeen ja naurahti.

»Etkö sanonut, mikäli oikein käsitin, että hänen oli täytynyt tappaa koira?» kysyi hän. »Katsoppas — he ovat vieretysten syöneet saaliinsa ruumista.»