KUUDES LUKU

Nu ja leijona

Victoria Custer oli sinä iltana mennyt huoneeseensa paljon aikaisemmin kuin hänen tapansa oli, mutta ei nukkumaan. Hän ei edes riisuutunut, vaan istuskeli sensijaan pimeässä ikkunansa ääressä, katsellen ulos matkan päässä näkyvää, synkeätä ja salaperäistä viidakkoa ja eteläisten vuorten häämöittäviä ääriviivoja.

Hän yritti tukahduttaa ainaiseksi sen mielettömän tunteen, joka hitaasti ja salaisesti oli vuosien kuluessa vallannut hänet. Siitä lähtien, kun versoava naisellisuus oli ensi kerran herännyt hänessä, oli hän ollut kahlehdittuna tuohon kummalliseen uneen, joka nyttemmin alkoi tulla melkein jokaöiseksi tapaukseksi. Ensin hän oli vain ajatellut olevan ihmeellistä, että hän näki unta samasta asiasta yhteen mittaan niin monta kertaa; mutta viime aikoina nämä öiset näyt olivat tuntuneet sisältävän enemmän todellisuutta kuin aikaisemmin ja ennustavan jotakin kohtalokasta tapausta hänen elämänradallaan — jotakin käännekohtaa, joka oli muuttava hänen elämänsä suunnan. Eipä hän voinut edes päivälläkään vapautua näkemästä mustatukkaista, nuorta jättiläistä, ja tänä iltana oli asia kehittynyt huippuunsa, kun hän oli kuullut nuorukaisen äänen kutsuvan häntä ruusupensaikosta. Hän tiesi, että mies oli vain hänen uniensa luomus, ja juuri tämä tieto pelästytti häntä niin suuresti — sillä se merkitsi vain yhtä asiaa; hänen mielensä horjahteli hermojännityksen taakan alla, jonka nämä harhakuvitelmat olivat sälyttäneet hänen kannettavakseen.

Hänen täytyi koota kaikki hermostonsa tarmon apuvoimat ja kitkeä ainaiseksi sydämestään tämä hirvittävän ahdistava tunne. Hänen täytyi! Hänen täytyi!

Tyttö nousi ja alkoi astella edes takaisin huoneen toisesta päästä toiseen. Hän tunsi sen ahtaiden rajojen tukahduttavan ja vangitsevan itseänsä. Ulkona taivasalla, ilman mitään muita rajoituksia kuin etäinen taivaanranta, oli parasta käydä sellaista taistelua, joka riehui hänen rinnassaan. Hän sieppasi silkkihuivin, heitti sen; hartioilleen — totuttuun tapaansa, sillä yö oli kuuma — astui ikkunastaan bungalowia ympäröivälle parvekkeelle ja meni puutarhaan.

Juuri talon lähimmän nurkkauksen takana istuivat hänen veljensä ja Billy Curtiss tupakoimassa makuuhuoneensa ikkunan edessä, yllään yöpuvut ja tohvelit. Curtiss nojasi pyssyyn, jota oli käyttänyt sinä päivänä — samaan, jonka hän oli ottanut ruusutarhaan varemmin illalla. Kumpikaan ei kuullut tytön kevyitä askeleita nurmikolla, ja rakennuksen nurkkaus kätki hänet heidän näkyvistään.

Täyden kuun paisteessa ruusutiheikön laidassa asteli Victoria Custer edes takaisin. Kymmenkunta kertaa hän sai päätetyksi, että aamulla käyttäisi hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta antaakseen myönteisen vastauksen Billy Curtissille siihen kysymykseen, jonka nuori mies oli tehnyt hänelle edellisenä iltana — maanjäristyksen iltana; mutta joka kerta, kun hän luuli ratkaisseensa asian lopullisesti, havaitsi hän tahtomattaan vertailevansa Curtissia uniensa miehen sankarilliseen olemukseen, ja uudestaan hänen täytyi ryhtyä taisteluunsa.

Kun hän käyskenteli kuutamossa, seurasi kaksi silmäparia alati hänen jokaista liikettään — toinen pari, kirkkaat, mustat silmät, ruusutiheiköstä — toinen, säihkyvät, keltaisenvihertävät kehät, kätkeytyneenä pieneen pensasryhmään siihen kohtaan, missä hän kääntyi kävelyssään ja lähti astelemaan entisiä jälkiään — siihen kohtaan, joka oli kauimpana ruusujen keskeltä tähystelevästä.

Kaksikymmentä kertaa oli Nu ollut hypähtämäisillään piilopaikastaan ja sulkemaisillaan tytön syliinsä, sillä hänestä se oli Than tytär Nat-ul, eikä hän ollut nähnyt tyttöä viimeksi satatuhatta vuotta sitten, vaan vasta eilispäivänä. Mutta joka kerta häntä pidätti jokin — kummallinen, epämääräinen, selittämätön pelko tätä ihanaa olentoa kohtaan, joka oli Nat-ul ja joka ei olut Nat-ul, vaan toinen, ihan Nat-ulin näköinen.

Ihmeelliset verhot, jotka peittivät tytön kaunista vartaloa, tuntuivat kohottaneen salvan heidän väliinsä — kun hän oli viimeksi kävellyt tytön kanssa rannalla, oli vain punahirven nahasta tehty pehmyt kaistale ympäröinyt hänen suloisesti keinahtelevia vyötäröitään. Hänen tuttavallinen seurustelunsa noiden vieraiden ihmisten kanssa, yhtyneenä siihen seikkaan, että hän oli puhunut ja ymmärtänyt heidän kieltään, oli vain omiansa loitontamaan tyttöä hänestä. Nu oli ylen murheellinen ja ylen yksinäinen; nyt Nat-ulin näkeminen tuntui pikemmin lisäävän kuin lievittävän hänen mielenmasennustaan. Vähitellen hänessä heräsi se vakaumus, että Nat-ul ei ollut enää Nun poikaa Nu'ta varten. Hän ei kyennyt sanomaan miksi, mutta tämä katkera tosiasia näytti peruuttamattomalta.

Tyttö oli tullut nyt ihan hänen lähelleen ja palasi jälleen parinkymmenen metrin päässä olevia pensaita kohti. Niiden kukoistavan vehreyden takana viuhtoi »vanha veijari» tupsupäistä häntäänsä ja veti teräksenväkevät jalkansa alleen loikatakseen, ja sen odotellessa pääsi heikon heikko hyrräys sen kuolaa valuvasta kidasta. Ääni oli niin heikko, etteivät kahdennenkymmenen vuosisadan neidon tylsistyneet aistit kyenneet erottamaan sitä; mutta mies, joka piileskeli ruusutiheikössä kaksikymmentä askelta kauempana leijonasta kuin tyttö, tajusi sen turmeltumattomilla korvillaan kumeana ja kauhistavana.

Salaman iskun tavoin — niin nopeasti tottuivat hänen lihaksensa hänen aivojaan — loikkasi luolamies edessä olleiden ruusupensaiden yli yhdellä ainoalla hyppäyksellä ja juoksi, keihäs kodollaan kädessä pahaa-aavistamattoman tytön jälkeen. Iso leijona näki hänen tulevan ja hyppäsi kuutamoon, jotta siltä ei petollisesti olisi viety saalista ennenkuin tarkoitettu uhri oli vielä ehtinyt päästä ihan sen hyppäyspiiriin.

Peto päästi ilmoille kauhistavan karjahduksen, joka sai tytön pelosta jähmettymään, ja sitten juoksi alaston jättiläisolento hänen ohitseen uhmaten pedon hirvittävää hyökkäystä. Hän näki ison käsivarren heiluttavan valtavaa keihästä, sinkoavan aseen raivostunutta petoa kohti — ja sitten hän pyörtyi.

Kun leijonan karjahduksen villi ääni rikkoi tyynen yön hiljaisuuden, hypähtivät Curtiss ja Barney Custer jaloilleen ja lähtivät juoksemaan bungalowin sille puolelle, mistä ääni oli kuulunut. Curtiss puristi pyssyä, jonka hän vastikään oli uudestaan ladannut. Kun hän kääntyi rakennuksen nurkkauksessa, äkkäsi hän pikaisen vilahduksen jostakin liikkuvasta pensaiden lähellä viidenkymmenen metrin päässä. Hän kohotti aseensa ja ampui.

Leijonan kumea karjahdus ja vastaukseksi kajahtanut ison pyssyn pamaus olivat herättäneet talon koko väen, niin että Barney ja Curtiss olivat olleet tuskin minuuttiakaan kaatuneen tytön vieressä, kun parikymmentä valkoista ja mustaa miestä oli kokoontunut heidän ympärilleen.

Valtavan ison leijonan kuollut ruumis lepäsi tuskin kahdenkymmenen jalan päässä Victoria Custerista, mutta tytön nopea tointuminen tuotti, sanomatonta helpotusta kaikille, sillä hän oli vahingoittumaton. Barney nosti hänet syliinsä ja vei huoneeseen, kun taas toiset jäivät tutkimaan kuollutta petoa. Keskeltä rintaa pisti esiin puinen varsi, ja kun he olivat vetäneet sen ulos, mikä vaati neljän väkevän miehen yhteisiä voimanponnistuksia, niin he havaitsivat, että kivikärkinen keihäs oli tunkeutunut suoraan villin sydämen läpi melkein eläimen koko ruumiin pituudelta.

»Seebran tappaja», virkkoi Brown Greystokelle. Viimeksimainittu nyökäytti päätänsä.

»Meidän täytyy löytää hänet», sanoi hän. »Hän on tehnyt meille suuren palveluksen. Ilman häntä ei miss Curtiss olisi enää elävien kirjoissa.» Mutta vaikka kaksikymmentä miestä tutki pihamaata ja kauempana olevaa tasankoa useampia tunteja, eivät he löytäneet minkäänlaista jälkeä »vanhan veijarin» surmaajasta. Ja syynä siihen, etteivät he löytäneet häntä kedolta, oli se, että hän lepäsi ihan heidän nenänsä alla pienessä kukoistavassa pensasrykelmässä, päässänsä luodin tekemä haava.