TOINEN LUKU

Maanjäristys

Jos olisitte vain silmäillyt häntä, ette ikinä olisi luullut Victoria Custeria, Beatricesta, Nebraskan valtiosta, lainkaan sellaiseksi tytöksi kuin hän todella oli. Hänen isot, uneksivat silmänsä ja hänen hennon vartalonsa suloiset piirteet herättivät vaikutelman tuosta ruumiillisesta pelkuruudesta, jota ehdottomasti olemme tottuneet pitämään todella naisellisen naisen eriämättömänä ominaisuutena. Mutta sittenkin rohkenen sanoa, että Jumalan vihertävässä maailmassa tai sen alla tahi yllä oli vain kaksi asiaa, joita Victoria Custer pelkäsi, nimittäin — hiiriä ja maanjäristyksiä.

Mielellään hän tunnusti sen kuolemankauhun, jota edelliset herättivät hänessä; mutta maanjäristyksistä hän puhui harvoin, jos koskaan. Veljelleen Barneylle, parhaalle ystävälleen ja luotetulleen, hän oli silloin tällöin avannut sydämensä.

He kaksi olivat nyt vieraisilla loordi ja lady Greystoken luona englantilaisen avaralla maatilalla päiväntasaajan seuduilla Afrikassa, wazirien maassa, mihin Barney Custer oli tullut metsästämään isoa riistaa — ja unohtamaan. Mutta kaikella tällä ei ole mitään tekemistä tämän kertomuksen kanssa, eikä liioin John Claytonilla, loordi Greystokella, joka kerran oli ollut Apinain Tarzan, sitä seikkaa lukuunottamatta, että koska minä olin sattunut hänen vieraakseen samaan aikaan kuin Custerit, voin esittää teille tämän kertomuksen, joka muuten olisi saattanut jäädä iäksi kertomatta.

Etelään Uzirista, wazirien maasta, sijaitsee ryhmyinen vuorijono, jonka juurelta leviää laaja tasanko, missä on runsaasti antilooppeja, seebroja, giraffeja, sarvikuonoja ja elefantteja, ja täällä saalistavat leijona, leopardi ja hyeena, kukin omalla tavallaan loisteliaita, uhkeita antilooppi-, seebra- ja giraffilaumoja. Täällä oleilevat myös puhvelihärät — ärtyisät villipedot, Claytonin sanojen mukaan hirvittävämmät kuin itse leijona.

Se on tietenkin metsästäjän paratiisi, ja tuskin kului päivääkään, jolloin metsästysseurue ei olisi lähtenyt liikkeelle Greystoken matalasta, avarasta bungalowista etsimään riistaa ja seikkailuja, ja harvoin sattui, ettei Victoria Custer olisi ollut mukana seurueessa.

Hän oli jo kaatanut kaksi leopardia lukuisain antilooppien ja seebrojen lisäksi; jalkaisin hän oli uhmannut puhvelihärän hyökkäystä, kellistäen eläimen maahan oivalla laukauksella kymmenen askeleen päästä.

Alussa hän oli alinomaa ollut tuottamaisillaan veljelleen hermokohtauksia, sillä hän heittäytyi sellaisiin vaaroihin, joihin vain harvat miehetkään olisivat huolineet antautua; mutta kun veli oli havainnut, että hän pysyi täysin kylmäverisenä vaaran uhatessa ja ampui melkein yliluonnollisen tarkasti, mikä tuotti hänelle vilpitöntä ylistystä heidän seurueensa vanhimpain metsästäjäinkin taholta, alkoi veli samoilla hieman liian kauas toiseen suuntaan, niin että Victoria joutui usein tilanteisiin, joissa huomasi joutuneensa kokonaan eristetyksi seurueen muista jäsenistä — kohteliaisuudenosoitus hänen urhoollisuuttansa kohtaan, mistä hän oli perin mielissään, koska naisia ja alokkaita saarsivat tavallisesti varovaisuustoimenpiteet ja vartijat, joiden läpi oli vaikea päästä ampumamatkan päähän mistään riistasta.

Kun he ratsastivat eräänä iltana kotia kohti metsästeltyään vuorten juurella, pani Barney merkille, että hänen sisarensa oli harvinaisen levollinen ja ilmeisesti alakuloinen.

»Miten on laitasi, Vic?» kysyi hän.. »Lopen väsynyt, vai mitä?»

Tyttö kohotti katseensa hymyillen kirkkaasti, mitä viipymättä seurasi sekavan hämmennyksen ilme.

»Barney», virkkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, »noissa vuorissa on jotakin, mikä täyttää minut mitä omituisimmalla kauhuntunteella. Tänään menin erään tuliperäisen vuorikerrostuman ohi, joka osoitti, että täällä on joskus menneenä aikana tapahtunut hirvittävä luonnonmullistus. Sen nähdessäni aloin vavista kiireestä kantapäähän, ja kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta tämä puoli ei ole erikoisen kummallinen — tiedäthän, että aina olen saanut tuollaisia järjettömän kauhun typeriä kohtauksia nähdessäni jonkun todistuksen niistä mahtavista voimista, jotka ovat aikaansaaneet muutoksia maanpinnassa, tai tuntiessani maan hiukankin vavahtavan; mutta tänään oli selittämättömän, henkilökohtaisen menettämisen tunne, joka minut valtasi, melkein sietämätön — oli kuin jos joku, jota rakastin enemmän kuin kaikkia muita, olisi riistetty minulta.

— Ja sitten, jatkoi hän, »paistoi koko selittämättömän suruni lävitse hohtavan toivon säde, yhtä tavaton ja tutkimaton kuin se syvällisempi ja painostava tunne, joka yhä liikutti minua.

Kotvaan aikaan kumpikaan ei puhunut mitään, vaan he ratsastivat ääneti vieretysten heidän pony-ratsujensa tunkeutuessa somasti polvenkorkuisen ruohiston läpi. Tyttö ajatteli — yritti keksiä selitystä niihin jokseenkin kammottaviin tunteisiin, jotka äsken olivat vallanneet.' hänet. Barney Custer oli noita harvinaisia ja iloluontoisia ihmisiä, jotka eivät pilkkaa mitään, mitä eivät voi ymmärtää; tämä oli epäilemättä syynä siihen, että hänen sisarensa samoin kuin toisetkin valitsivat hänet luotetukseen. Käsittämättä sisarensa tunteita hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ja niin hän pysyi vaiti. Hän oli kuitenkin aimo lailla hämmästynyt, kuten hän aina oli ollut nähdessään uuden todistuksen siitä, kuinka salaperäisesti jokainen viittaus niihin suuriin mullistuksiin, jotka osoittivat maanpinnan muodostuksessa tapahtuneita ulkonaisia muutoksia, vaikutti Victoriaan.

Hän palautti mieleensä aikaisempia tapauksia, jolloin hänen sisarensa oli kertonut hänelle jotakin samantapaista kauhuntunteista. Kerran Jumalan Puutarhassa ja toisen kerran eräällä retkellä Grand Canyonin läpi Arizonassa, ja hän muisti todella hyvin eloisasti hermokohtauksen, jonka Victoria oli saanut luettuaan sanomalehdistä San Franciskon maanjäristystä kuvailleet sähkösanomatiedot. Kaikissa muissa suhteissa hänen sisarensa oli täysin normaali, nuori amerikkalainen nainen — mikä seikka epäilemättä teki hänen ainoan heikkoutensa sitä silmäänpistävämmäksi.

Mutta Victoria Custerin kauhu maanjäristyksiä kohtaan ei ollut hänen ainoa omituisuutensa. Toinen oli hänen merkillinen halveksumisensa miehiä kohtaan, jotka olivat pyytäneet hänen kättään — ja heitä oli ollut paljon. Hänen veljensä oli pitänyt useita heistä maan suolana, ja myös Victoriaa he olivat miellyttäneet. Mutta rakastaa heitä? Pois sellainen ajatus!

Omituista kyllä, tämän hänen sisarensa luonteen peruspiirteen muisteleminen tunkihe Barneyn mieleen, kun he ratsastivat Claytonin bungalowia kohtia, ja sen ohella hänen muistiinsa Palautui itsepintainen uni, jonka Victoria oli kertonut nähneensä joka kerta havaittuaan todistuksia isosta luonnonmullistuksesta. Tätä ajatellessaan hän rikkoi äänettömyyden.

»Onko sinun — ah — taivaallinen lähettisi ilmestynyt tapansa mukaan?» kysyi hän hymyillen.

Tyttö ojensi kätensä veljeään kohti, painoi sen hänen käteensä, mihin se jäi lepäämään hänen polvelleen heidän ratsastaessaan, ja katsoi häneen puoleksi pelästynein, puoleksi kaihoisin silmäyksin.

»Oi, Barney», huudahti hän, »olet niin herttainen, kun et koskaan ole nauranut typerille unennäöilleni. Olen varma, että tulisin ihan hulluksi, jollei minulla olisi sinua, johon voin luottaa; mutta viime aikoina olen epäröinyt puhua siitä edes sinullekaan — hän on tullut niin usein! Joka yö aina siitä pitäen kun ensi kerran metsästimme vuorten lähistöllä, olen käyskennellyt käsitysten hänen kanssaan päiväntasaajan täysikuun valaistuksessa rauhattoman meren rannalla, ja selvemmin kuin koskaan ennen olen nähnyt hänen muotonsa ja piirteensä. Hän on hyvin kaunis, Barney, ja hyvin pitkä ja voimakas ja sirojäseninen — kunpa kohtaisin sellaisen miehen todellisessa elämässä.. Tiedän, että tällainen puhe on naurettavaa, mutta koskaan en voi rakastaa ainoatakaan noista pelkuriraukoista, jotka yhtä mittaa rakastuvat minuun — en enää sen jälkeen, kun olen käyskennellyt käsikkäin hänenlaisensa kanssa ja lukenut rakkauden hänen kirkkaista silmistään. Mutta sittenkin, Barney, pelkään häntä. Eikö se ole kummallista?»

Tällä hetkellä liittyivät heihin seurueen muut jäsenet, joten kumpikaan ei puuttunut enää äskeiseen puheenaiheeseen. Claytonille päästyään he havaitsivat, että vieraiden lukua oli lisännyt kahden khaki-pukuisen nuoren miehen odottamaton tulo, joista toinen nousi ja riensi palaavia metsästäjiä vastaan heidän ollessaan vielä satakunnan metrin päässä.

Hän oli pitkä, urheilijan näköinen mies. Kun Victoria Custer tunsi hänen piirteensä, ei hän tiennyt ollako mielissään vai harmissaan. Tässä oli ainoa hänen koskaan kohtaamansa mies, joka lähinnä vastasi unelmien miestä ruumiillistuneena, eikä tämä ainoa kaikkien muiden joukossa ollut koskaan lausunut hänelle rakkauden sanaa. Hänen kumppaninsa, joka nyt oli noussut matalan parvekkeen viileästä varjostosta, lähestyi myös, mutta hitaammin, hänen ryhtinsä ja käyntitapansa viitatessa hänen sotilasammattiinsa.

»Mr. Curtiss!» huudahti Victoria ja jatkoi katsoen hänen ohitseen, »ja luutnantti Butzow! Mistä ihmeestä olette tulleet?»

»Maailma hylkäsi meidät», vastasi upseeri hymyillen, »ja me olemme seuranneet sitä päiväntasaajan afrikkalaisiin aarniometsiin».

»Nebraska tuntui meistä kovin yksitoikkoiselta paikalta sittenkun te ja Barney olitte lähteneet», selitti mr, Curtiss. »Ja kun havaitsin, että Butzow oli valmis tulemaan kumppanikseni, lähdimme viipymättä jälkeenne, ja täällä nyt olemme lady Greystoken armoilla ja vierasvaraisuuden turvissa.»

»Olen koettanut saada teidät vakuutetuiksi», sanoi lady, joka oli nyt liittynyt seurueeseen parvekkeen portaiden juurella, »että vain meidän täytyy olla kiitollisia. Omaa teeskentelemättömyyttänne ja ystäviemme jaloutta saamme kiittää siitä, että talo on edes puoliksi täynnä miellyttäviä tovereita.»

Vasta päivällisen jälkeen sinä iltana tarjoutui mr. William Curtissille tilaisuus vetää miss Victoria Custer pois toisten seurasta enemmän tai vähemmän ilmeisen tekosyyn nojalla voidakseen selittää vain hänen kuultensa, miksi oli Nebraskassa havainnut Beatricen niin lohduttomaksi paikaksi ja käsittänyt, että hänen elämänonnensa pelastaminen vaati häntä ehdottomasti matkustamaan maapallon vastakkaiselle puolelle etsimään erästä hentoa naisolentoa.

Tämä tavallisesti itsensähillitsevä nuori mies änkytti ja epäröi kuin kaino koulupoika lausuessaan perjantaista iltapäivärunoelmaansa; mutta vihdoin hänen onnistui puristaa esiin itsestään, enemmän tai vähemmän yhtenäisesti, se tosiasia, että hän oli hyvin rakastunut Victoria Custeriin ja ettei ikinä voisi enää syödä eikä nukkua, jollei neito lupautuisi tulemaan hänen vaimokseen.

Neitoon vaikutti voimakkaasti se mestarillinen teko, jonka mies oli suorittanut etsiessään hänet käsiinsä Afrikan erämaista voidaksensa ilmaista hänelle rakkautensa. Sillä näytti siltä kuin hän ja Butzow olisivat raivanneet tiensä vain muutamain kantajien avulla villin viidakon peräti karun osan halki, koska se oli lyhyin tie rannikolta Greystoken uudistalolle.

Sitäpaitsi oli miehessä jotakin, mikä vaikutti tytön luonteen siihen puoleen, johon hänen unelmainsa nuori jättiläinenkin oli vaikuttanut — alkuperäistä voimaa ja täydellisyyttä, mikä teki hänet sekä pelästyneeksi että onnellisen avuttomaksi näiden molempain rakastajain lähettyvillä, sillä Victoria Custerin unelmain miehen rakkaus oli hänelle todellista ja elävää rakkautta.

Curtiss käsitti suostumukseksi sen äänettömyyden, joka seurasi hänen tunteenpurkaustaan, ja käyttäen hyväkseen tätä sanatonta rohkaisua hän otti tytön kädet omiinsa ja veti hänet puoleensa.

»Oi, Victoria», kuiskasi hän, »lausu minulle ne sanat, jotka haluan kuulla sinun rakkailta huuliltasi, Sano minulle, että edes kymmenenteen osaan rakkauttani vastataan, niin olen onnellinen.»

Victoria katsoi häntä silmiin, jotka loistivat häneen kuutamossa, ja tytön huulilla vavahteli rakkaudentunnustus, jonka hän rehellisesti uskoi ehdoinkin voivansa antaa valitsemalleen miehelle. Viimeksikuluneiden muutamien hetkien aikana hän oli ankarasti pohtinut kysymystä tuosta toisesta, epätodellisesta ja saavuttamattomasta rakkaudesta, joka vuosikausia oli pitänyt häntä unelmaan kahlehdittuna, ja kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalaisen järkiperäisyyden viileässä valaistuksessa hän oli havainnut mahdolliseksi heittää luotansa harhakuvittelunsa ja löytää onnen rakkaudesta tähän hyvin todelliseen ja hyvin vakavaan nuoreen mieheen.

»Billy», sanoi hän, »minä —», mutta hän ei jatkanut pitemmälle. Juuri kun sanat, jotka olisivat sitoneet hänet tähän mieheen, olivat vierimäisillään hänen kielellensä, kuului matala, kumea jyrähdys maan uumenista — maaperä nousi ja laski heidän allaan niinkuin meren aallokko nousee ja laskee. Sitten tuntui voimakas vavahdus ja jyrähdys, ja vihdoin kuului huomaavaa pauhinaa matkan päästä, jollainen melu lienee seurannut vuorijonojen syntyä.

Heikosti kauhusta voihkaisten vetäytyi tyttö irti Curtissista, ja ennenkuin mies ehti pidättää häntä, oli hän kääntynyt ja kiiti bungalowia kohti. Parvekkeen portailla hänet kohtasivat seurueen muut jäsenet sekä Greystoket ja monet palvelijat, jotka olivat rynnänneet ulos tulevan maanjäristyksen ensimmäisen varoitusmerkin kuultuaan.

Barney Custer näki sisarensa juoksevan taloa kohti ja riensi häntä vastaan tietäessään, kuinka; sellaiset luonnonilmiöt kauhistivat häntä. Ihan hänen perässään tuli Curtiss nähdäkseen parahiksi tytön pyörtyvän veljensä syliin. Barney kantoi hänet sisälle, missä lady Greystoke, jättäen reippaan »Jackin» mustan hoitajattaren, Esmeraldan, hoiviin, ryhtyi vaalimaan häntä.