VIERAALLA MAAPERÄLLÄ.

Miks lähdinkään minä pois, pois piiristä pellon ja metsän ja veen? Vain kärjessä auran mun paikkani ois ja varressa viikatteen.

Toki sarkani muokannut siell' oisin jos kuinkakin pienen vain. En korkealtapa ois pudonnut vaon vierehen kaatuissain.

Niin raskas on vereni mun, se on perintö korvenraatajain: suvun yksinäisen ja unhotetun siin' itkee kohtalo vain.

Sen lumoista pääse en, se on laulu totisen, ankaran työn, se nyyhkii pienuutta ihmisen ja kauhuja korven yön.

Pois miksi mä lähdinkään? — Maaperällä vieraalla kuljen nyt. Ja tuskalla, raukka, nyt vasta nään, kuin kaikki on särkynyt.

Kuin kaikki särkynyt on, kuin olen jo vanha ja harmaapää. Esi-isien raskaan kohtalon käsi päälläni lepäjää.

KOTIPUOLEEN.

Muistan maita kotipuolen, peltoja ja teitä, kaipaelen alla huolen nuoruussäveleitä, jotka yhä korvissani hiljallensa helää, jotka yhä rinnassani hymisee ja elää.

Joki kylän halki kulkee, rantamilla talot, pellot piirihinsä sulkee etäämpänä salot, kirkonkelloin harras ääni kaukaa sunnuntaina — sieltä soinnut elämääni, siellä mieli aina.

Mennyt aika, nuoruusaika! Uus on vaihe eessä. Muistot niinkuin armas taika välkkyy kyyneleessä, ajattelen kotipuolen linnunlaulupuita, kaipaelen alla huolen lemmen lauleluita.

Joki vuolas. Rantamalle hiivin suvilehtoon, istun haavan hennon alle saapuessa ehtoon, häilähtävän valkoliinan nään ma vasten puuta, itken alla huolen, piinan pikku ruususuuta.

Mikä nyyhkii rinnassani? Aika, jok' ei palaa. Kuka vaanii askeltani viekkahasti, salaa? Vanhuus vaisu. Alta huolen nousta en ma saata, kaipaelen kotipuolen tyyntä kirkkomaata.

Siell' on haudat alla puiden heimon menneen, oman. Jälkeen töiden, taisteluiden päivän levottoman siellä toivon nukkuvani poissa paino huolen, haudallani, sielussani henki kotipuolen.