JOULUVIRSI.

Yö vaiti vartoo, syttyy tähti tyyn' laella taivaan, mantu kylmä havaa. Ah, tuntuu: keventyvi taakka syyn, ovensa sielu avaa, ja halki avaruuden seijaan taas havina valkeen siiven hiljaa soipi, ja vitkaan vierähtävi haudan paas', ja sydän unelmoipi.

Miks unelmoida? Haihtuu haavehet kuin kultaperhot hennot syksyn sumuun. Mit' tänään lemmit, huomennapa et hänestä enää varma ole, hän kuin muistot lapsuusajan lempeän kai hukkui elon humuun.

Niin monet muistot, moni päivä, ilta ajoilta autuailta, kaukaisilta iäksi haihtui pois. Ne eivät palaa enää mielehein, ma hautahankin niistä monta vein, taas monen palaavankaan enää sois en vieraaksein.

Ah vuodet, vuodet — minne häivyitte, jälkeenne mitään kypsää jättämättä? Ei, totta, jotain sentään soitte te:

Mun on jo pääni harmaa, ponsi sauvan tukevi vapisevaa, vanhaa kättä, lyö sydän harvaan, mutta kuinka kauvan? Ah kuinka kauvan, — tiedät yksin sinä, min kunniaksi poltan kynttilääni myös minä.

Sydämin nöyrin taivutan ma pääni, majani ovehen kun kolkutat, käyt sisään, sammuksihin puhallat sa kynttiläni: sen, joka tuikkii pöydälläni, ja sen, mi palaa sielussain.

Ja koetan jaksaa kiittää, kiittää vain: »Sa, Herra, annoit, sinä otit myös, iäti ylistetty sinä, työsi»