SUVIHYMNI.

Taas äidinunelmissaan uinuu emo: maa, jo kukkii kentät, tähkät tekee jyvää, tuul' laulain viestit vie ja viestit saa, veet päilyy rauhaa syvää, ja säteilevä avaruus se lepää kaiken yllä maan, ihmislapset autuuttani pitkällä syleilyllä.

Ma istun pientarella. Suuri sunnuntain hiljaisuus mailla, pihoilla ja mulla. Se rauha, jota määränäni hain, jo taisi vihdoin tulla mun sydämeeni, jok' on nyt niin ihmeen altis, tyyni, Kuin unta ovat taistoni ja syntini ja syyni.

On niinkuin kirkoss' istuisin. Niin lempeää säveltä humiseepi sydänsuvi, ja metsä nyökkää, heinä värähtää, ruis hiljaa kumartuvi, kuin saapuis hän, jonk' käskystä hedelmä kypsyy, putoo, hän, joka muovaa mielemme, elomme langat kutoo.

Hän saapuukin, on läsnä hän — ma tunnen sen, ja kun ma suljen silmäni, nään hiljaa kätensä kohoavan siunaten maan lasta, vettä, viljaa ja kuulen äänen lempeän kuin kuiskeen kesätaivaan: »Te jotka työtä teette, te, jotk' uuvuitte jo vaivaan…»

On unhottuneet tappioni katkerat ja veri, joka juoksi kuumaan hiekkaan, myös turhat tuskat, iskut karvahat ja erheet vietin viekkaan, maailman villit markkinat, sen turut, kylmät kadut ja äkin yltänehet yöt ja umpeen luodut ladut.

Ma muistan vain: ain' laupiaana valaissut on taivas sydäntäni, valintaani, niin hellävaroin haavat hoitanut, niin kauniiks suonut maani. Jokainen hetki, raskainkin, ol' askel määrää kohti, jokaisen pilven takana uus aurinko jo hohti.

Ma muistan vain: sain elon runsaan, autuaan, se vaati paljon, runsahammin antoi, sain nousta vuorille ja nähdä maan luvatun, jonne kantoi vain herkin, pyhin aavistus ajoilta kaukaisilta. Ah, mulla ollut useempi on päivä kuin yö, ilta.

Vain yhtä vielä toivon: kun on kuluneet työn tiimat, jotka osakseni on pantu, näin saada nukahtaa, kun siintää veet ja kukkii kaunis mantu; kesästä unta nähdessäin siirtyisin kesän maille, miss' aukee kukkaan kaikki se, mi täällä jääpi vaille.