TOUKOKUU.

Jo sykähtää, jo sykähtää maan uumenissa elon voimat, jo suli talven hanki, jää ja haihtui surut, soimat. Käy haassa lämmin henkäys, unelmoi nurmi, puu, on kaikkialla heräämys ja toivon toukokuu.

Ja aamuin lauluun, aurinkoon jo havaa talo, vanha puisto, ja kevään ensi suuteloon se sulaa synkkä muisto, min rintahain loi talviyö ja mykkä, jäinen maa, nuoresti jälleen sydän lyö keväistä tunnelmaa.

Ja jälleen kuohuu rinnassain kuin koski huima toukokuinen, ja kannel, joka itki vain, taas soipi niinkuin muinen. Oi, laulut armaan nuoruuden ne tulvii huuliltain, ens' lemmestäni kertoen ja ensi murheestain.

Oi toukokuu, koi keväimen! Kuin kullan syliin sykkäilevään ma rinnoillesi raukenen, nään unta pyhää kevään: Taas puhkee sydän kukkihin kuin kesänurmet maan, pois painuu murhe multihin, soi sielu riemujaan.