METSÄ.

I.

Jo läsnä metsänhaltiatar mun lumosi katsein hyväilevin, virsin vienoin. Ma nukuin, heräsin sen lauluhun, ja pyssy olalla kun painuin niin syysmetsihin, hän askelin mua seuras hienoin. Ja silloin tunsin: iäks hän sai mun kahleisiin.

Niin syöpyi metsä suuri mielehen, siell' alla puiden soiva rauha, henki tuulen. Ja kun ma tahdon: humut honkien, pyyn viheltävän yksin oksallaan ja teeren kuhertavan kankahalla kuulen, sun, metsänhaltiatar, sun laulus kuulen vaan.

II.

Säteissä ihmeellisen aamuruskon nyt välkkyy joka ruoho, puu. Ajoista kevään armahan ja uskon syysmetsä uneksuu. Soi hiljaisuuden herkät urut niin äänin hartain, hillityin. — Niin kaukana on mailman turut, joill' ennen riehuin, ostin, myin.

Kun maaten sammalilla päällä mäen väreissä aamun metsän suuren näen, kun tähtään taivaan lakeen katsehein ja kuolon sykintää mä kukkain kuulen, humua puiden, valitusta tuulen ja ääntä oman sairaan sydämein:

Niin on kuin joku tulla hyssyttäisi ja pehmein käsin kietois mun ja korvahani hiljaa nyyhkyttäisi satuja voitetun ja raukeen alakuloisuuden, satuja elon tyhjyyden, satuja mykän ikuisuuden, mi kerran tempaa jokaisen.

III.

Äänettömyys jähmettynyt yllä metsien, pilvet mustat kiirii matalalla. Poissa laulut, luomisinto poissa keväinen, suru kulkee puissa, puiden alla.

Ristiin rastiin keltalehdet putoo, eikä käy elonriemu sydänmailta vastaan. Niinkuin vuottain kuolemaa jo metsä hämärtäy, puuttuu viime isku ainoastaan.

IV.

Ja se saapuu, myrsky kiihtynyt, öin hourivin, ruoskivin tuulin, se ulvoo kuin peto ärtynyt vihan vimmasta hyrskivin huulin, kunis uupuu ja itkee raivon se valkeita kyyneleitä, — mies sieltä turhaan etsii enää uusia säveleitä.

Lumen alla valkean, raskaan nyt niin metsä kärsinyt nukkuu. Ken sinne on kerran eksynyt, hänen rinnastaan ilo hukkuu kuin on hukkunut elämä siellä ja laulut kylmään hankeen, vain kalpea taivas katsoo yli maiseman kuolleen, ankeen.