LUMIHIUTALEET.

Tyyntyi myrsky ja jäähtyi veet, puisto on autio, ankee. Pehmeät yön lumihiutaleet maan yli hiljaa lankee. Toivehet kuolivat, häipyi pois myös säde riemun ainoon, on kuin sieluni hukkua vois talven hankeen ja painoon.

Niinkuin aina ma yksin jäin kyynele silmäkulmaan. Saan minä jälleen miettiä näin: sorminko leikkiin julmaan, leikkihin nuoren, hymyyvän suun, loistohon silmän kahden? Ah, minä muistelen: sirppi kuun purtemme yllä ja lahden.

Kuolonko enteenä, murheiden välkkyi sirppi se meille? Ah, minä muistelen: hopeinen jäi vana vetten teille! Toivehet kuolivat, jäähtyi veet, on elo autio, ankee, pehmeät yön lumihiutaleet muistojen haudoille lankee.

Näin minä taas kysyn itseltäin: mennytkö? ei enää palaa? Tunnen: vierivi loppuun päin eloni hiljaa, salaa. Miks enää mielisin kääntyväin leikkikin, taistoon julmaan? Jäisin kuin aina ma yksin jäin kyynele silmäkulmaan.