TEEMME ALPPIMATKAN.
Reading edition
Hyvin moni matkustaa Nizzaan ihailemaan Välimeren sineä — joka sivumennen sanoen ei ainakaan vielä huhtikuun lopulla ollut niin sininen kuin miksi sitä sanotaan — ja mieli tekisi nähdä samalla vähän laajemmaltikin ympärilleen, kun kerran niin pitkälle on tullut. Tekisi mieli kiipeillä alpeilla ja katsella laajoja näköaloja, mutta Riviera on houkutteleva ja alppien kiipeileminen työlästä eikä lopulta ole enää aikaa enempää kuin tilaisuuttakaan alppiurheiluun.
Niin kävi meillekin, että olisimme saaneet katsella alppeja niiden alimmalta räystäältä, elleivät nizzalaiset, turistien tavat tuntien, olisi asioita jo ajoissa järjestäneet. Kun hotellissa pahoittelimme, että nyt ne jäävät alpit näkemättä, oli heillä heti ehdotus valmiina. "Eipä ollenkaan", sanoivat he, "jos haluatte, pääsette sinne autolla (en muista enää, kuinka monen tuhannen metrin korkeuteen). Matka kestää päivän ja maksaa vain 20 frangia hengeltä."
Heti suostuimme, matka päätettiin, ja auton piti aamulla olla määrätyllä kellonlyönnillä hotellimme edustalla. Niin tapahtuikin, mutta minua vielä puuttui, sillä olin lähtenyt tupakan ostoon, ja sillä saa olla tarkka vainu, joka Nizzassa äkkiä löytää tupakkakaupan; siellä saa elää alituisessa tupakannälässä. Mukaan kuitenkin kerkisin ja läksimme nousemaan.
Vaunu oli hienointa laatua omnibusmallia, voimakaskoneinen, sillä pienillä hevosvoimilla ei niitä mäkiä noustakaan. Tie oli vartavasten laitettu tällaisia turistimatkoja varten. Se kulki seudun ihanuuksia ja näköaloja näytellen, kiemurteli kuin lampaansuoli tuhansissa mutkissa rinteeltä toiselle yhä vain nousten kohti korkeuksia.
Saavuimme eräälle penkereelle, josta oli julkinen näköala yli kuljetun taipaleen kauas Välimerelle, ja matkustajien sallittiin nousta jaloittelemaan.
Siellä oli jo turisteja odoteltu, sillä kaikenlaisia virvokkeita oli saatavana pienessä paviljongissa, samoinkuin seudulle ominaisia pikku muistoesineitä.
Virvokkeet tekivät kauppansa, muistoesineet eivät, hetkinen katseltiin maisemia, mutta kaikkien mieli paloi ylöspäin ja niin lähdettiin taas nousemaan.
Olin pitkän matkaa katsellut vuoriperää, johon tie oli uurrettu, se kun näytti aivan lahonneelta ja palaneelta. Arvelin ilmiön johtuvan jonkunlaisesta maan tuliperäisyydestä, sillä nämä etelänpuoliset syrjänteethän ovat kuuleman mukaan tuliperäisyydelle alttiita, ylempänä varmasti tapaisin oikeata kovaakin kiveä. Mutta virsta vieri, tie kohosi eikä kiven laatu muuttunut sen kummemmaksi, yhtä vaaleanlahoa näyttivät alpit olevan läpeensä. — Koulupoikana olin aina ihmetellyt, kuinka Hannibal ryhtyi niin suurisuuntaiseen työhön, että polttamalla rupesi raivaamaan tietä sotajoukolleen alppien yli, sillä arvasin sen olevan äärettömän hidasta hommaa. Nyt vasta, nähtyäni alpit, käsitin tämän työn mahdollisuuden, sillä hätäkös tuollaiseen, valmiiksi lahoon pintaan on tietä raivata, sehän sortuilee jo itsekseenkin. Ei vainkaan suomalaisen kallion kylkeen noin vain tietä polteta yhtä ylikävelyä varten. Vaatii olla eri vetimet, ennenkuin suomalainen graniitti palasen syrjästään luovuttaa.
Mutta kenties en ole asiaa käsittänyt sen taiteelliselta kannalta, joka ehkä vaatii, että alppien tulee olla vanhannäköisiä. Näissä etelämaissahan kaikki on sitä arvokkaampaa, mitä sortuneempaa se on, koska se silloin on antiikkista, ja laho vuoren kylki on silloin myös antiikkista.
Saavutimme sitten kohdan, jossa ohjaaja sanoi, että tämän korkeammalle ei enää päästä, kun ei ole tietä, ja herrasväki voisi vaikka syödä päivällisen tässä alppihotellissa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua lähdemme alaspäin. Emme olleet vielä varsin korkealla — palmujakin kasvoi siellä — ja tästähän vasta ne kiivettävät alpit alkoivatkin, mutta joka tapauksessa oli paikka jonkinlainen kukkula, joka antoi kaikkiin suuntiin ja näytti meille alppien ihanuudet. Täältä katsoen näytti Välimerikin jo berliininsiniseltä, ja minä vedin takaisin huonon arvosteluni, jonka olin siitä aikaisemmin antanut.
Matkustajien mukavuutta silmälläpitäen oli korkeimmalle kohdalle rakennettu betonista lava, jolta oli laajin näköala. Siellä hampaaton italialainen trubaduuri hurmasi laulullaan naismatkustajat ja sitten keräsi miehiltä rahat pois. Myös toisia turistikalastajia oli kerääntynyt paikalle. Hotellin ulkopuolella koetti Ferhatta Akli pettää minua mattokaupassa, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja kaikenlaisia "alppiesineitten" kaupustelijoita pyöri ympärillä tarjoten tavaroitaan "sattumalta erittäin halvalla" ja "ainutlaatuisina tilaisuuksina" j.n.e.
Kun olimme hotellissa nauttineet kalliin päivällisen, oli jo aika lähteä paluumatkalle. Se kulki ensin Mentonin kaupungin läpi Italian rajalle, jossa sallittiin jalkaisin käydä italialaisiakin tervehtimässä, ja iltahämärässä saavuttiin Monte Carloon. Ei ollut vielä oikea peliaika, joten emme käyneetkään Casinolla, muuten vaan ihailimme istutuksia sekä poikkesimme pikimältä baarissa.
Viimeisen taipaleen Monte Carlosta Nizzaan säästi autonohjaaja iltavalaistuksen ajaksi, ja sen matkan kannattaa tosiaan tehdä silloin, kun kaikki sähköt vuorenrinteillä on kierretty palamaan.