PARIISIN NÄHTÄVYYKSIÄ.

Jokainen ottaa Pariisin omalta kannaltaan. Kuka tutkii taidesalongit ja galleriat, kuka sukeltautuu siihen aina pohjasakkaa myöten, mutta ottipa asian miltä kannalta tahansa, ei muutamassa päivässä kerkiä tästä rakennusten labyrintistä saamaan selville kuin pienen nurkan taikka vain perin yleisen kuvan, niinkuin ilmasta katsottuna.

Tarkoitukseni ei ollutkaan kuin ohimennen katsoa Pariisin kevättä, sillä sesonki ei tähän aikaan ollut vielä alkanut, taikka paremminkin se oli jo loppunut. Näin Pääsiäisaamuna saapuessamme arvelimme löytävämme katoolisuudessaan uinuvan kaupungin, mutta vaikka seitsemäs tunti oli vasta alullaan, myytiin niin kaduilla kuin kaupoissakin kaikenlaista tavaraa, ei ainoastaan tarpeellista, mutta myös tarpeetonta. Ottaakseni vain pari esimerkkiä, mainitsen, että käsilaukku- ja viinikauppojen ovet tänä aamuvarhaisena hetkenä olivat selkoselällään. Emme niihin kiinnittäneet sanottavampaa huomiota, sillä etsimme itsellemme huokeahintaista hotellia, jossa voisimme asua arvomme mukaisesti. Sellaisen löysimmekin Seinen eteläpuolelta Montparnasselta eikä meiltä kahden hengen huoneesta, jossa oli sekä puhelin, pesulaitos että muitakin mukavuuksia, verotettu kuin kolmekymmentä frangia.

Kun oli Pääsiäisaamu, menimme tapamme mukaan kirkkoon. Se sattui olemaan katoolinen, emmekä papin esitelmästä paljoakaan ymmärtäneet, sillä hän puhui ainoastaan ranskaa. Esitelmäksi minun tosiaankin täytyy hänen sanatulvaansa kutsua. Ei siinä ollut sitä papillista paatosta, jonka useat meikäläiset prelaatit katsovat välttämättömäksi höysteeksi sananrieskalleen. Tämä pappi puhui kuin Mussoliini, nosteli käsiään milloin yksitellen, milloin parittain ja teki muitakin vaikuttavia eleitä. Yleisö kuunteli siivosti, mutta kun ei meillä ollut aikaa odottaa finaalia, emme myöskään nähneet, taputtiko se saarnan loputtua käsiään, kuten muistaakseni renessanssiaikana olen kuullut tehdyn.

Toinen kirkollinen tapa, jonka vanhanaikaiset papit ovat keksineet, näkyi vielä olevan käytännössä Madeleine-kirkossa. Siellä kansalle jaettiin ainoastaan kuivaa leipää, jonka jälkeen pappi käänsi selkänsä yleisöön ja joi viinin. Tämä sen takia, ettei mitään hukkaantuisi, ja samallahan säästyi tarjoilussakin huomattavasti aikaa. Ihmettelen, ettei meillä Suomessa ole tätä käytännöllistä tapaa ruvettu — ainakaan tietääkseni — harrastamaan, vaikka meillä onkin kieltolaki. Mutta yleisö saattaisi kenties nousta siitä napinaan.

Jokainen, joka on sotaisista asioista innostunut, käypi luonnollisesti invaliidikirkossa katsomassa Napoleonin hautaa ja satoja taisteluissa ränstyneitä lippuja, joista monestakaan ei ole enää jälellä kuin tanko ja palanen repaleista kankaansyrjää. Valtavan kupoolin alla pyöreässä syvänteessä oli suomalaisesta porfyyristä, yhtenä kappaleena hakattu mahdottoman suuri sarkofaagi, jonka sisällä sanotaan Napoleonin tuhkaa säilytettävän. Joku amerikalainen on kirjoittanut kirjan, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan, miten Napoleon St. Helenan saarelta pakeni vedenalaisella veneellä Yhdysvaltoihin ja muistaakseni kuoli siellä farmarina, mutta eihän niiden amerikalaisten puheita tarvitse ottaa vallan toden kannalta. Ranskalaiset ainakin uskovat, että kaikki, mitä on jäljellä Suuresta Napoleonista, on siellä suomalaisen kiven sisällä.

Invaliidikirkon vieressä on n.s. invaliidihotelli, jossa sotainvaliideja huolletaan. Kuuleman mukaan on siellä vielä veteraaneja vuoden 1870 sodasta. Ranskalaiset huolehtivat hyvin sotainvaliideistaan, eikä kaduilla nähnyt silvotuita ihmisiä kerjäämässä leipäänsä, kuten ainakin 10 vuotta sitten niin monessa Berliinin katunurkkauksessa.

Kirkoissa emme sillä kertaa kerinneet enemmälti käymään, ja sellaiset nähtävyydet kuin Notre Dame ovat niin useasti kuvattuja ja selostettuja, että jätän ne entisten kuvausten varaan. Sitävastoin, kun tuli puhe sotilaallisista aiheista, en malta olla mainitsematta "tuntemattoman sotilaan hautaa" riemuportin alla la Place de l'Étoilella. Löytyi näet rintamalla muuan kaatunut sotilas, jonka henkilöllisyydestä ei saatu selkoa, ja hänet haudattiin riemuportin alle. Oli kait useampiakin joutunut kadoksiin, mutta tämä oli nähtävästi viimeisiä, ja kun se saattoi olla kenenkä hyvänsä kadonneen omaisen isä, veli tai puoliso, haudattiin hänet tänne, jotta jokainen voisi saapua kunnioittamaan kaatunutta. Viisi metriä pitkä kivilaatta peittää hautaa, ja rautaisesta maanalaisesta pyörylästä loimuaa ikuinen tuli. Paljon oli haudallakävijöitä, jokainen siinä päänsä paljasti, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka pikkutytöt, joiden isät lienevät haudatut kauas taistokentille, toivat orvokkivihkosia tälle kivilaatalle muistouhrikseen.

Eiffeltornissa piti tietysti käydä siellä viimeisessä huipussa, ei muun takia, mutta kun sanovat, että koko torni ei kestä enää kuin neljäkymmentä vuotta, jonka jälkeen se tulee revittäväksi ja romurautana myytäväksi. Nytkään ei annettu minkäänlaista vakuutta tai varmuutta ylimpään kerrokseen menijöiden alastulomahdollisuuksista tervein jäsenin, mutta uskaltausimme kuitenkin sinne. Kaksi kertaa saa muuttaa hissiä matkan varrella, ja jokainen hissi ottaa keskimäärin satakunta henkeä, riippuen lukumäärä kuitenkin siitä, kuinka hyvin matkustajat ovat ruokitut. Heitä ei nimittäin laskettu yksitellen, vaan punnittiin joukkokaupalla, hissi kun automaattisesti osoitti uhrien painon. Paljon niitä oli toisiakin uskalikkoja, jotka viimeiselle huipulle yrittivät, sillä jonossa sai odottaa toista tuntia.

Mutta kyllä odotus sitten vaivan maksoikin. Pääsiäispäivän aurinko teki laskuaan jonnekin kauas Atlannin valtameren suunnalle, ilma oli vielä kirkas, ja kihisevä kaupunki levisi äärettömän laajana allamme. En luullutkaan Pariisia niin suureksi. Jos sen importteeraisi Suomeen, riittäisi kaupunki Katajanokalta Hämeenlinnaan saakka.

Olimme tornissa niin kauan, että meidät käskettiin sieltä pois. Silloin ei enää paljon nähnytkään, sillä meidän ja kaupungin välille oli ilmestynyt pilvi joka peitti enemmät näköalat, emmekä siellä olisi enemmälti viipyneetkään. Torni alkoi itsekseen jupileerata Citroen auton valoreklaamilla, ja sitä sieti katsella alhaaltakin. Koko Porvoon kaupungissa ei ole niin monta sähkölamppua kuin tässä tuhlaten käytetyssä valovirrassa, mutta Pariisissa taitaakin sähkön hinta olla halvempaa kuin Porvoossa.

Monenlaisen katselemisen jälkeen näyttivät Montparnassen kahvilat varsin viekoittelevilta, niissähän saakin katsella Pariisin yleisöä ja samalla katuelämää. Sillä kahviloista sijaitsee suurin pinta-ala katukäytävällä. Siinä ovat hauskannäköiset korituolit pienien pöytien ympärillä, ja siinä nauttii jokainen julkisesti, mitä mielensä halajaa. Onhan siellä sisälläkin tilaa, mahtavia salonkeja, mutta pariisilainen istuu mieluimmin ulkosalla, jos ilma vähänkin on siedettävä. Pariisissa muuten sataa näin huhtikuulla keskimäärin viisi kertaa päivässä, ellei sada koko päivää yhteen menoon.

Kahviloissa enempää kuin useimmissa ravintoloissakaan ei käytetä tuhkakuppeja ollenkaan, vaan karistaa jokainen tupakastaan tuhkan lattialle. Senpä vuoksi hienokin kahvila, jonka seinät ovat peilinlasia ja pylväiköissä komeita veistoksia, löyhkää iltapäivällä kuin renkitupa. En minä sitä huomannut enkä siitä välittänyt, mutta tupakoitsemattomat sitä valittivat ja pyysivät mainitsemaan.

Erikoisen leiman antaa Pariisille katukauppa. Jokainen liikkeenomistaja aina suurliikkeitä Lafayetteä ja Louvrea myöten kantaa aamusella näytetavaransa katukäytävälle, jossa ne ovat kuin markkinoilla ikään katseltavina ja arvosteltavina. Tämä on mielestäni perin käytännöllisesti järjestetty, sillä liioittelematta voi sanoa, että viisikymmentä prosenttia ostajista tekee kauppansa tämän katureklaamin houkutuksesta. Ilman sitä eivät he olisi koskaan erehtyneet juuri siihen kauppaan. On totta, että kapeammilla kaduilla näytetavarat joskus tukkeavat koko katukäytävän, niin että kulkijan on pakko potkia jaloistaan liikoja näyte-esineitä, mutta sellaisilla kaduilla kuin esimerkiksi Bulevard Haussmannilla, jossa käytävän leveys on 8 metriä, ei se haittaa liikennettä ollenkaan. Se on mukava sekä ostajalle että myyjälle, sillä tungosta ei liikehuoneustossa pääse syntymään, kun ei siellä tarvitse käydä muuta kuin maksamassa. Tapaa sietäisi koetella meilläkin myös muulloin kuin markkinoilla, vaikka epäilen vähän, kuinka helsinkiläinen poliisi suhtautuisi asiaan, jos aamuvarhaisella Stockmann ja Akateeminen kirjakauppa latoisivat pitkät pöydät näytetavaroineen katukäytävälle.

Pariisilainen on tarkka ruoka-ajastaan. Kello 12-14 ovat kaikki konttorit ja pankit suljetut ja katukauppojen yli vedetään presenninki, joka on sulkemisen merkki. Suurliikkeet ovat kaikki suljetut, mutta näiden kahden tunnin aikana ei kukaan kunnon pariisilainen pyrikään kauppaan, sillä ostajatkin nauttivat tällöin ateriansa. Pienemmissä ja keskinkertaisissakin liikkeissä kannetaan pöytä keskelle puotia, katetaan se, ja liikkeen koko henkilökunta isäntää ja juoksupoikaa myöten murkinoi siinä. Jos ken tulee kauppaa tekemään, nousee joku pöydästä, ekspedieeraa kundin ja jatkaa ruokailuaan.

Kun Eiffeltornista katselee taivaanrannan autereeseen ulottuvaa rakennusmerta ja näkee allansa muurahaisina kihisevän väenpaljouden, tulee ajatelleeksi: kuka ja minkälainen mahti ruokkii tämän joukon? sillä tottakai pariisilaisetkin huutavat, kuten ennen roomalaiset: "Panem et circenses." Saadaksemme jonkinlaisen kuvan tästä muonitushommasta, päätimme käydä halleissa, ja annoimme hotellissa määräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla eli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain sekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja tilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen kaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle tavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu käytäntöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä autoilla ollut sinne yrittämistäkään. Pysähdyimme sipuliosastojen luo, joita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan eläissäni ollut luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan. Sitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät y.m., joita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha- ja kalaosastot. Kun emme ehtineet kulkea kuin pienen alan tämän ruuanpaljouden keskellä, en voi sanoa mitään numeroita tai lukuja. Mutta sen kerkisin laskea, että Suomen suurimman maatilan koko karja tuskin riittäisi tyydyttämään yhden tällaisen osaston tarvetta. Kaloja siellä oli monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli turskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei luulisi olevankaan, kaikki tuoretta, edellisen yön meren saalista ja pikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.

Huuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut enää huutoa, se oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan silloin, kun maailma hukkuu. Jotta olisimme saaneet vieläkin paremman tunnun asioista ja eläytyneet siihen, poikkesimme hallin sivustassa olevaan baarintapaiseen, joka kuhisi halliyleisöä. Kyynärpäin tyrkkien pääsimme korkean tiskin luo, josta kovalla äänellä saimme houkutelluksi itsellemme sipulimakkaravoileivän ja seidelin olutta. Ne söimme seisomapöydässä ja sitten kiiruhdimme rauhallisempaan paikkaan pörssiaukeamalle, jossa melu hallimeluun verrattuna oli kuin hyttysen pirinä hörhöläisen pörinän rinnalla.