ARABIALAISIA.

Arabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen jokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea käsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä pyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä kuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se sisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin virkaa ja alettiin:

"Nimi, mikä on sukunimi?" kysyi isäntä.

"Pekkola."

"Pakkola?"

"Pekkola."

"Pakkola."

"PEkkola."

"Ollah, Pekkola", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia harakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:

"Pakkola."

"PEkkola, PEkkola, PEkkola", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.

"Pekkola, Pekkola, Pekkola", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen kirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja kirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

En vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla kirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista tekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi kuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten taas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja kirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta ja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois kelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.

Sieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan ilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella arabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki tarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille, muuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin haluaa.

Isäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun olin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

Pari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa kanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti täyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:

"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?"

"Mitä sinne on kirjoitettu?"

"Sulo — — Weikko — — Pekkola."

* * * * *

Arabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää kaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa, antaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin, ettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä kyllä visusti harkitaan.

Autoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui huoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos. Cook & Son Matkatoimiston konttori.

"Oh, yes", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa tulla näyttämään.

"Onko sinne pitkältäkin?" kysyin.

"Ei, se on aivan lähellä?"

Läksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä kuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen leveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme kapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja painuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa sentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille kulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin oppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti tulemme sinne.

Kuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme erään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja poikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos. Cook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria tai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut minua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun tietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi löytänytkin siinä tapauksessa.

Hän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa hänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.

* * * * *

Mutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja järjestää asiat itselleen edullisesti.

Dersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa huoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä perusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni varsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin Ibraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin suorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani seuraavalla kerralla.

Mosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon huoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa ensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi kuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin rahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä. Hotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen arabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä syytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa sen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa mahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä lieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.

Ibraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut hänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni. Autoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja kun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat samanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa arvelin saavani olla rauhassa.

Onnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan hotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen hintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä vieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella. Kysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa tuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista hotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.

Osoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut Hotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja todennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä mitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen arabialaisena on helpompi saada huone.

Hetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan varattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä moniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin hän muljautti minuun kulmiensa alta.

Kävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia tai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa tosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos ensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä vain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle tippumaan allakulkijain niskaan.

Läksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli haltioissaan:

"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin", hän toimitti. "Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa puolellatoista."

Pyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla, täällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien käyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren, mutta hoki kuitenkin itsekseen: "Kolme rupieta, kolme rupieta."

Palasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin oli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja tuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim taas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin halvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.

Minä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti osaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi mitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun aikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä ryhdyin töihin.

Kului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki, sisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja heti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut huoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani. Sanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa, niin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin yhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim selitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä puolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee siis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim sanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.

Nyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut takaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne asumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta huoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois huoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.

Ibraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella rupiella.