KOLMANNESSA LUOKASSA.

"Junamatka Bagdadista Basraan kestää 26 tuntia", sanottiin Cookin matkatoimistossa, kun asiasta siellä tiedustelin. "Saammeko varata paikan ensimmäisessä vai toisessa luokassa?"

"Kolmannessa, olkaa hyvä."

"Emme myy ollenkaan kolmannen luokan lippuja ja varoitamme teitä matkustamasta siinä luokassa."

"Olen päättänyt matkustaa kolmannessa. Saanen kait asemalta lipun."

"Sieltä saa, mutta varoitamme vielä."

"Kiitos."

* * * * *

Junan lähtöaika oli 7,30 aamulla, mutta jo kello kuudelta kiipesin hotellini portaita alas saadakseni itselleni hyvän paikan vaunussa. Kuin tilauksesta tuli siihen ajuri, parivaljakko, kuten kaikilla tämän puolen ajureilla, ja sillä läksin kohauttamaan Tigrisvirran toiselle puolen.

Asemalla kysyin ajohintaa, ja kuski sanoi neljä rupieta, eli Suomen rahaksi muutettuna 60 markkaa.

Minä tarjosin yhden rupien, mutta kun se ei kelvannut, panin rahan taskuuni, otin tavarani ja menin asemahuoneeseen. Ajuri seurasi jäljessäni ja jutteli jotain maksusta, jolloin taas tarjosin sitä rahaa, mutta ei vieläkään kelvannut. Sitten haki hän avukseen jonkun englanninkielen taitoisen, ja yhdessä he nyt selittivät, että puolentoista rupieta kaupungista tänne, puolentoista täältä kaupunkiin ja puolen rupieta siltamaksua tullen mennen, siis yhteensä neljä rupieta. Minä puolestani selitin, että yksi rupie kaupungista tänne, siltamaksun maksoin jo sillalla, ja minun puolestani saa ajuri jäädä vaikka loppuiäkseen joen tälle puolen, siis yhteensä yksi rupie. Tarjosin taas hopealanttia, mutta ei vieläkään kelvannut.

Sitten haki hän avukseen asemasillalle saapuneen vormuniekan asemavirkailijan. Kysyin häneltä, mikä on ajurien taksa täällä, ja hän sanoi, ettei sellaista olekaan, jokainen maksaa, minkä katsoo kohtuulliseksi. Kysyi, olenko englantilainen, ja kun kieltäydyin kunniasta, sanoi hän englantilaisten maksavan melkein mitä ajurit vain pyytävät. Sitten hän selitti ajurille, etten minä ole englantilainen, enkä myös maksa muutakuin sen yhden rupien. Nyt oli kuski tyytyväinen ja otti rahan vastaan, neljänneksen annoin vielä siltarahaksi paluumatkalleen.

Kolmannenluokan vaunu oli vielä aivan tyhjä, kun valitsin itselleni paikan perältä, kauimpana ovista. Heti jäljessäni tuli sinne neljä sotilashenkilöä, asettuivat viereeni ja vastapäätä valloittaen neljä makuupaikkaa, — penkit kulkevat näissä vaunun pituussuuntaan. Ryhdyimme heti keskusteluun, mutta kesti kauan koetella, millä kielillä tulisimme toimeen, sillä he eivät puhuneet englantia. Lopuksi eräs kysyi, puhunko Moskovaa. "Da, da, kyllähän minä Moskovalla toimeen tulen", vastasin. Kysyjä kertoi olevansa Kasanista, lähteneensä bolseviikkeja pakoon ja nyt palveli Iracin armeijassa jonkinlaisena hevosvälskärinä kulkien garnisoonista toiseen mukanaan kaksi kengittäjää. Nyt oli matkalla Basraan.

Vaunu oli vähitellen täyttynyt ääriään myöten, mutta meidän sivustallemme ei tunkenut ketään, sillä sotilaat olivat tehneet tavaroistaan barrikaadin kummallekin puolellemme. Katselin tulijoita, ja se oli kirjavaa seuraa. Vaunuun mahtui 58 matkustajaa ja meitä barrikaadin takanaolijoita lukuunottamatta oli matkustajista vain kolme housupukuista, kaikki toiset olivat puettuina viittoihin. Naisia saapui myös moniaita ja ihme kyllä, useimmat heittivät huntunsa pois vaunussa. Vaikka tukalaa kait olisi ollut istua vuorokausi siinä kuumuudessa hunnutettuna.

Kaikilla naisilla oli joko kultaiset tai kirjavat nenäkoristeet. Toisilla riippui se sieramien välisestä kannaksesta yli huulien, toisilla se oli kiinnitettynä nenän ulkosivulle. Eräällä oli sieraimet puristettu miltei yhteen ja suuri kultainen koriste peitti koko nenän.

Arabialainen istuu aina jalat koukussa allaan, niin myös junassa. Mutta sitä minä en voi käsittää, miksi heillä pitää aina olla kädet varpaissa. Niitä he kaivelevat ja hierovat ihan yhtenään että pahaa tekee, ja vain joskus siirtyvät sormet kuopimaan nenää tai raaputtamaan päätä palatakseen heti jälleen takaisin varpaisiin.

Bagdadin-Basran rata lienee yksi maailman halvimmilla kustannuksilla rakennetuista radoista, sillä tasaisempaa maata kuin Eufrat- ja Tigrisvirran välinen aavikko ei ole olemassakaan. Ei siellä ole tarvinnut rakentaa korkeita penkereitä eikä puhkoa kumpuja leikkauksin, vaan radan pohja on ollut joka paikassa tekemättä valmis. Siltoja tosin on matkan varrella joitakuita korottamassa kustannuksia.

Junan kulku on täällä erinomaisen tasainen, sillä kun lämmön vaihtelut ovat perin vähäpätöiset, on kiskot voitu asettaa miltei kiinni toisiinsa. Niinpä ei vaunussa huomaa ollenkaan pyörän siirtymistä kiskolta toiselle, joka meikäläisissä junissa varsinkin pakkassäällä panee koko vaunun tärähtämään.

Päivän niittaan tuli kuumuus vaunussa miltei sietämättömäksi. Molemmat vaununsivut olivat kyllä pelkkää akkunaa, ja kaikki akkunat olivat auki, mutta kun ei käynyt tuulenhenkäystäkään, nousi lämpömäärä vallan kohtuuttomiin. Matkustajat kyllä keksivät keinon kuumuutta vastaan, he riisuivat itsensä paitasilleen, eikä siitä kukaan pahastunut.

Erinomaisena virkistyksenä olivat asemapaikat, joissa juna pysähteli, sillä joka asemalla sai ostaa kuumaa teetä, melooneja ja kurkkuja. Teetä, mustaa kuin tupakkavesi, tarjoiltiin vaunun akkunoista, ja se oli hyvänmakuista sekä helteessä virkistävää. Ei mennyt sitä asemaa, etten juonut ainakin yhtä lasillista, jotapaitsi matkatoverini sotilaat varasivat joka asemalta suuren kannullisen kuumaa vettä, josta laittoivat teetä, ja niin riitti meillä juotavaa taas seuraavalle asemalle.

Muuten olivat kanssamatkustajat minulle varsin ystävällisiä. Kuka tarjosi suuren kurkun, kuka palasen meloonia, kuka kourallisen taateleita, niin että viereeni penkille kerääntyi enemmän tavaraa kuin jaksoin syödä.

Oikeauskoinen arabialainen ei rukoile junassa, eikä siellä olisi mahtunutkaan, sillä tällainen seremonia ottaa verrattain suuren tilan. Mutta kun juna pysähtyi asemilla, silloin otti hän mattonsa, levitti sen sopivalle paikalle radan viereen ja käänsi kasvonsa Mekkaan päin. Kun sattui pitempi pysähdys, että hitaammatkin kerkisivät mukaan, saattoi näitä Allahin palvelijoita nähdä useita rivissä. Toisinaan kyllä junanlähtö keskeytti toimituksen salakavalasti, sillä Bagdadin radan junat lähtevät asemilta viheltämättä, vinkaisematta, ja silloin riipaistiin matto kainaloon ja kiiruhdettiin vaunuun akkunasta, jota kulkutietä kolmannen luokan matkustajat näyttävät suosivan enemmän kuin ovea.

Junista puhuen tuli mieleeni, kuinka erilainen on junan lähtö asemilta Syrian radoilla. Kun aikansa on siellä seisoskeltu, antaa veturinkuljettaja pitkän vihellyksen merkiksi, että nyt sitä oltaisiin niinkuin valmiita lähtemään. Tämän jälkeen junailija puhaltaa kaunisääniseen torveensa merkiksi, että täällä myös ovat asiat jo selvät, ja sitten veturi taas antaa pitkän vihellyksen, joka ilmoittaa, että nyt sitä lähdetään. Se on sellaista kohteliasta vuorokeskustelua junailijan ja veturinkuljettajan välillä, ettei lähtö tulisi hätiköimällä päätettyä.

Kun Kerbela on sivuutettu, noudattaa rata Basraan saakka Eufrat-virran juoksua niin läheltä, että joen rantapenkereet ovat miltei alituiseen näkyvissä. Joen varsilla on viime aikoina innostuttu palmunviljelykseen, sillä tämän tästä sivuuttaa juna muutaman hehtaarin laajuisia, 3-5 vuotisia palmumetsiköitä, jotka ovat varsin hauskan näköisiä ja tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen maisemaan. Vanhempiakin palmumetsiköitä näkee siellä täällä harvassa. Mutta kaikki nämä viljelykset ovat vain kuin pisara meressä aavikkoon verrattuna. Tuhansille samanlaisille viljelmille olisi vielä tilaa ja kymmenilletuhansille ihmisille siellä riittäisi tuottava työmaa, jos vain olisi halua.

Aurinko laski, pimeys peitti enemmät näköalat, ja vaunussa ruvettiin ajattelemaan nukkumista. En tiedä, olivatko matkatoimiston herrat koskaan nähneetkään kolmannen luokan vaunua, kun niin kauhistuneina siitä puhuivat. Minä ainakin sain tällä matkallani paremman makuupaikan kuin toisessa luokassa olisin saanut, sillä siellä oli tungos. Sotilaat järjestivät minulle pituiseni penkinpätkän, antoivat viltin alleni, ja kun kirjoituskoneen olin nostanut päänaluisekseni, ei parempaa vuodetta kaivannut. Arabialaiset, mikäli eivät mahtuneet penkeille, nukkuivat lattialla, penkkien alla ja hyllyillä, ja kaikilla oli hyvä olla.

Taikka olisi ollut hyvä olla, mutta juuri uneen päästyämme sivuutimme alavan suomaiseman, ja sieltä saimme kutsumattomia vieraita. Vaunun avonaisista akkunoista ryöpsähti sisään kuin raekuuro heinäsirkkoja, suuria, kolme tuumaa pitkiä votkaleita. Ne poukkoilivat seinästä toiseen, putoilivat alas, kiipeilivät pitkin ihmisten vaatteita, ja taas pörähtivät lentoon lamppua kohti. Eivät ne vaarallisia olleet, vaikkakin tosin iljettäviä, mutta niiden mukana seurasi ääretön lauma moskiittoja. Nämä olivat pieniä kuin mäkäräiset, mutta niitä tuli niin sakeasti, että kun piti kättään avonaisen vaununakkunan edessä, tuntui, kuin olisi kädenselälle satanut hiekkaa. Lamppujen ympärillä niitä kuhisi aivan puurona, ne tunkeutuivat korviin, silmiin ja paidan sisään ja purivat heti kuin keltiäiset. Jokainen kiersi päänsä ympärille vaatetta, mitä vain sai käsiinsä, ja minäkin sukeltauduin viltin alle, jossa kohta hikosin kuin saunassa.

Puolen tuntia kesti tätä piinaa, sitten tulimme taas kuivemmalle aavikolle, ja vieraat jättivät vaunun yhtä nopeasti kuin olivat sinne tulleetkin.

Mutta minä päättelin mielessäni ostaa ensimmäisestä mahdollisesta paikasta moskiittoverkon, sillä koko yön kihelmöi ruumiini, ja nyt tiesin minkälaatuisia kuumien maitten sääsket ovat.

Matkamiehen mieli on huikentelevainen ja herkkä. Vaikka vasiten on lähtenyt kiertämään maailmanrantaa ja päättänyt tykkänään eläytyä sen vaatimuksiin kaiken muun unhoittaen, niin pienikin viesti kotimaasta tuntuu suuriarvoiselta. Sivuutimme aamulla eräällä asemalla pitkän junan, jossa oli moniaita vaunullisia vankkatekoisia lankkuja. "Mistähän nuokin lankut lienevät?" arvelin itsekseni ja kurkottausin vaununakkunasta katsomaan. Lankkujen päässä luki punaisella präntättynä: HALLA. "No perhana, suomalaisia lankkujahan täällä on kiertämässä samaa erämaata kuin minäkin. Terve pojat, enpähän ole yksin enää." Ja niin hävisi orpoudentunne mielestäni, ja tilalle tuli sellainen päättävä rohkeus, jonka joukkoesiintyminen aina heikommassakin yksilössä herättää.