MONTE CARLO.

Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii ja raha vaihtaa omistajaa.

Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko. Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.

On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä. Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.

Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.

Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja, jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan. Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää. He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja. Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä, jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.

Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy — nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.

Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen, että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita, harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat, siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään, mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.

Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.

Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa. Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa, mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä ollenkaan.

Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.

On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa, tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi. Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa. Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta lähteneet melko paksulla lompakolla.

Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa olisi vedetty puukko pöytään.

Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle, joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan, ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.

Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan. Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan. Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.

Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä suljetaan.

Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan rehellisiksi.

Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja siellä on monta ottajaa.