NYKYAIKAISIA MUKAVUUKSIA.

Muistan kerran jonkun häveliäisluontoisen henkilön julkisen sanan kautta moittineen sitä seikkaa, että Valtioneuvoston pihalle rakennettuun peltiseen laitokseen on sisäänkäynti tehty avoimen pihan eikä seinänpuolelta. Asiahan oli mainitsemisen arvoinen, sillä jos kerran tekee piilopaikan, niin tekee sen sitten mahdollisimman piiloon. Mutta rakennusmestari oli nähtävästi ottanut oppia muualta maailmasta ja arvellut, että mukavuuslaitoksessa täytyy olla selvä sisään- ja uloskäynti.

Tämä juttu tuli mieleeni katsellessani Pariisissa vastaavanlaatuisia paikkoja. Siellä ei oltu pantu niin paljon painoa siihen, että pääsisi erikoisemmin piiloon, pääasia oli se, että sai mukavasti asiansa toimitetuksi. Rakennustavaltaan niitä oli kahdenlaisia, toisia jotka muistuttivat meikäläisiä puhelinkioskeja, tosin suurempia, ja joissa alaosa oli ilman seiniä, toisia taas, joissa seinä ulottui maasta miehen vyötäisten kohdalle, mutta seinättömästä yläosasta saattoi vapaasti katsella katuliikennettä. Eivätkä ne olleetkaan mitään nurkka-paikkoja Montparnassella oli rautatieasemaa vastapäätä katukäytävälle pystytetty yksi sellainen, ja siinä se seisoi kenenkään mieltä pahoittamatta toisten — tupakka- virvoitusjuoma- y.m. kioskien rinnalla. Marseillelaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi nähdä senkään vertaa vaivaa tuollaisen pikkuasian takia. Rautatieaseman komean portaiston muurinsyrjään oli asetettu korokkeita ja niitten päivänpuoleiselle sivulle hiukan kaareva levy, joka muuten oli vallan tarpeeton siinä ja käsittääkseni toimikin vain kylttinä.

Saavuttaessa itäiseen Eurooppaan, muuttuvat mukavuudetkin yksinkertaisemmiksi. Turkkilaisten ja kreikkalaisten hotellien ilmoituksista päättäen — niissä kun luvataan kaikki komfortit — luulisi ensityökseen saavansa kunnollisen kylvyn. Kysyt kylpyhuonetta, mutta kysymystäsi ei ymmärretä. Selität, että pesua pitäisi, pesemistä matkan jälkeen.

Ahaa, jopas läksi järki luistamaan! "Voilà mösiöö, kyllä on, tännepäin vain!" Sinut johdetaan pieneen pimeään putkaan, ja vasta hetken kuluttua äkkäät laitoksen tarkoituksen, ellet sitä jo heti ole nenälläsi huomannut. Mutta Konstantinoopolissa tuoksuu koko hotellin käytävä samanlaiselle, ettei aina oikein tiedä, missä vaeltaa. Kun silmäsi tottuvat pimeään, näet, että lattiaan on porattu noin nyrkinmentävä reikä. Reiän kummallakin puolen hiukan etuviistoon näet myös kaksi sementtistä, suurehkon saappaanpohjan kokoista jalansijaista, — kantapää reikää kohti — jotka ikäänkuin kutsuvat sinua astumaan niille. Senjälkeen saavat omat mielihalusi määrätä, kuinka olet ja elät.

Turkkilainen on tarkka paperille, kun heillä ei ole paperipuita, ja turhaan katselin itselleni jotain luettavaa. Aikani kuluksi lueskelin taskustani käteensattuneita vanhoja kirjeitä. Lähemmin tarkastellessani tätä putkaani huomasin toisen kantapääni kohdalla seinässä noin korttelin korkeudella permannosta vesihanan, joka sitä koetellessani toimi moitteettomasti. Alussa luulin sitä rakennusteknilliseksi virheeksi, mutta myöhemmin kuulin selityksen. Siinähän näet kädenulottuvilla — oleskellessasi niillä saappaankuvaisilla — oli pesulaitos, huuhtelulaitos, joka teki enemmät pesemiset kuten myös lektyyrin tarpeettomaksi. Eikä sitä turkkilainen jätä koskaan käyttämättä. En aluksi tätä oikein uskonut, ennenkuin "oikea" turkkilainen sen minulle vakuutti.

Hän sanoi, että siihen on omat pätevät perinnäissyynsäkin ja kysyi, olenko huomannut rahvaanmiesten housuja, kuinka ne riippuvat polviniveliin saakka. Lähemmin tarkasteltuani sivuuttamiamme henkilöitä — kuljimme paraikaa sillalla — huomasin tosiaan, etteivät ne roiku kuten pohjolan jätkän housut roikkuvat, vaan että housujen takalistoon oli ommeltu lisuke, noin arviolta kahdesta viiteen kiloon vetävä pussi. Näin säästyi päivänmittaan kuluttamasta kiireellistä työaikaa turhanpäiväisyyksiin, ja kun illalla tuli kotiin, saattoi helposti putkalaitteessa hurauttaa kerralla sen päivän saavutukset, mutta silloin oli myös se vesikraana siinä kantapään vieressä varsin tarpeellinen.

Kreikkalaisilla taas ei näitä huuhtelulaitoksia ollut ainakaan niissä paikoin, joissa kävin, vaan hei ovat omaksuneet melkoisessa määrässä toisten eurooppalaisten tapoja.

Yllämainitussa ja välttämättömässä paikassa oli siellä jalansijaisten kummallakin puolen käden ulottuvilla paperikori, ja niissä sanomalehden kappaleita, vasemmanpuoleisessa sileitä, oikeanpuoleisessa rypistettyjä. Matkustaja sai nyt mielensä mukaan siirrellä paperipalasia toisesta korista toiseen, mutta piti varoa, että siirsi ainoastaan sileitä rypistettyjen koriin eikä päinvastoin. Illalla se rypistettyjen kori sitten olikin tavallisesti aivan täynnä.

Koko muhamettilainen maailma Aasiassa on muuten omaksunut turkkilaisen systeemin, mutta kun heillä ei ole vesijohtoja kuin poikkeustapauksessa, ovat he ottaneet käytäntöön kannut. Ne ovat kuin meillä puutarhakannut, pitkätorvisia, tosin ilman vedenhajoittajasuppiloa, ja ne ajavat aivan saman asian kuin vesijohto. Rautateille ei näitä, kannuja ole pistoovattu, jonkatakia oikeauskoinen arabialainen kuljettaa matkustaessaan mukanaan tällaisen kannun. Hätätilassa se voi palvella juomavesiastianakin, mutta tavallisesti on jokaisella juomavettä varten savipullo. Myöskään ei oikeauskoinen muhamettilainen mielellään mene heilahtelevan rautatievaunun yksityisosastoon, vaan odottaa siksi, kunnes juna pysähtyy, jolloin hän poistuu vapaaseen ja rauhalliseen luontoon ja kääntää kasvonsa Mekkaan päin.

Ravintolavaunussa oli päivällisaika ja tarjottiin juuri riissiä öljyssä paistettujen lihapalasien kera, kun juna pysähtyi pienelle asemalle aavikolla. Silmänkantamiin ei ollut puuta, ei pensasta, ääretön lakeus vain kaikkialla. Oikeauskoinen arabialainen katsoi ajan rukoilemiselle otolliseksi, otti mattonsa, etsi soveliaan paikan jonkun matkaa ravintolavaunusta, ja alkoi pyhän toimituksen. Joka toinen oikeauskoinen arveli myös hetken lyöneen erästä toista toimitusta varten, jonkavuoksi otti vesikannunsa ja käveli myös ravintolavaunun edustalle, asetti kannun maahan ja kyykistyi siihen toisen uskonveljen viereen. Ravintolavaunussa istui amerikalaisia ja englantilaisia turisteja nauttimassa päivällistään, mutta syönti jäi kesken, sillä kaikki olivat kiinnostuneita näkemään sitä lopputoimitusta. Se jäi meiltä kuitenkin näkemättä, sillä juna läksi liikkeelle ja lisäksi viheltämättä, kuten se tekee aina Bagdadin radalla. Rukoileva muhamettilainen ensimmäisenä äkkäsi junan olevan liikkeessä, tempasi mattonsa ja alkoi juosta jälestä. Sitten vasta se kyykistelevä huomasi katsoa taakseen, ponnahti pystyyn kuin vietereillä, sieppasi kannunsa kaulasta ja läksi otattamaan junan jälestä. Ei hän kerinnyt järjestelemään vaatteitaankaan, joten tämän tästä oli vähällä kompastua pukunsa laskoksiin, mutta kiirettä täytyi pitää. Mies oli jo melko ijällisen näköinen, mutta nopeasti hän liikutteli jalkojaan ja pääsikin lopullisesti vaunuunsa. Hauskan hetken hän kuitenkin oli valmistanut toisille helteen uuvuttamille matkustajille, sillä koko juna ulvoi naurussaan.