← Table of contents
Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta!

CALCUTTALAINEN TÄYSIHOITOLA.

Reading edition

Kyllä matkustavainen Intian kaupungeissa aina asunnon saapi ja hyvänkin, ei sellaista pitkään tarvitse etsiä, mutta saada hyvä ja huokea, se vaatii taitoa. Siinä ei hätäileminen auta, se vaan pilaa asian ja kohottaa hintoja.

Niin minäkin Calcuttaan tultuani seisoskelin asemasillalla vain muina miehinä, vaikka hotellien lähetit kovasti ahdistivat. Sitten vasta, kun niitä oli ympärilläni noin parikymmentä, aloin keskustella ja kysellä hintoja. He nähtävästi luulivat minua miljonääriksi, sillä ensimmäinen pamautti heti huoneen hinnaksi kymmenen rupeeta, jonka tarjouksen luonnollisesti hylkäsin. Toinen luuli keksineensä valtin, joka vetää ja alkoi kehua hotelliaan italialaiseksi, mutta siinä hän pahasti erehtyi, sillä ajoin hänet armotta pois ja sanoin, ettei minun tarvinnut tulla Euroopasta Calcuttaan saakka italialaisia tapoja hakemaan.

Ilmoitin sitten kaikille lähettiläille, etten maksa huoneesta kahta rupeeta enempää, jonka johdosta joukko suuresti harveni. Kaksi heistä kuitenkin pysyi itsepintaisesti luonani, aivan suuni edessä, ettei voinut sylkäistäkään, ja koetti tinkiä määräämääni hintaa edes neljään, mutta minä en suostunut kohottamaan, vaan sanoin löytäväni sellaisen ilman heitäkin ja käännyin mennäkseni. Siitä he hätääntyivät, ja nyt oli jo kummankin edustamassa hotellissa kahden rupeen huone. Sanoin, etten tarvitse kuin yhden, mutta he seurasivat kuitenkin molemmat mukana autoon, sillä saalis oli siltä päivältä ollut heikko, junassa ei tietääkseni saapunut kaupunkiin muita turisteja kuin minä.

Ajoimme pitkiä matkoja monisokkeloisia katuja, kunnes lopulta pysähdyimme murheellisennäköisen talon edustalle. Ei se minusta oikein hotellilta näyttänyt, mutta ajattelin, ettei saa ihmetellä mitään, sillä ulkomuoto voi pettää, ja seurasin saattajiani pimeitä kiertoportaita myöten kolmanteen kerrokseen. Siellä kysyin, kummanko hotelli tämä nyt oikein on, mutta kuulin, ettei tämä ole kummankaan, he ovat vain opastaneet minut sinne. Tämä on boarding-house, täysihoitola, jossa saa asunnon, ruuat ja juomat. Minä puolestani en halunnut ruokaa ollenkaan, ainoastaan asunnon, mutta siihen ei huoneen omistaja suostunut, sillä hän tahtoi välttämättä myös syöttää minua. Hän nähtävästi huomasi, että olin viimeaikoina tuntuvasti laihtunut.

Moitin ankarasti saattajiani, että olivat tuoneet minut tällaiseen paikkaan ja kehoitin heitä poistumaan, jonka he tekivätkin. Muistaakseni pyysivät he lähtiessään palkkaa opastuksestaan, mutta en minä heidän pyyntöään kuullut.

Isännän kanssa aloimme nyt uudelleen keskustella asuntoasiasta, ja hän esitti loppuvaatimuksenaan, että huoneen hinta on kaksi rupeeta, mutta hän ei vuokraa sitä ilman ylöspitoa. Muonan kanssa maksaa se kaksi ja puoli rupeeta kuuluen muonaan kaksi lämmintä ateriaa sekä kolmasti teetä päivässä. Aioin juuri kysyä, kuinka se kannattaa, sillä eihän muonan osalle tullut kuin vajaat kahdeksan Suomen markkaa, mutta maltoin mieleni ja suostuin hänen ehtoihinsa, vaikkakin mielessäni oli sekavia epäilyksiä ruokakomennon suhteen.

Minut johdettiin nyt huoneeseeni — tai paremminkin huoneustoon, sillä sellainen se tosiaan oli. Talonväen eteisestä johti kahdeksan jyrkkää porraspuuta makuuhuoneeseen, joka näinollen ei kuulunut mihinkään kerrokseen, vaan riippui toisen ja kolmannen kerroksen puolivälissä; yhdellä seinällään se oli kiinni muussa rakennuksessa. Makuuhuoneesta johti taas kahdeksan porraspuuta rakennuksesta ulkonevan toisen kerroksen tasaiselle katolle rakennettuun lautahökkeliin, jonka piti kuvailla pesuhuonetta. Sitä varten oli siellä poikkisahattu tynnyrinpuolisko täynnä vettä sekä erilaisia emaljiastioita. Muu osa tätä toisen kerroksen kattoa — jota ympäröi korttelin korkuinen sivusuojus - oli kait tarkoitettu oleskelu- ja kävelykanneksi. Siis kolme eri osastoa oli käytettävissäni.

Tarkastelin makuuhuonettani: 2½ X 3 metriä, siis kokoa tarpeeksi, kaksi akkunaa, joissa yhteensä yksi eheä ruutu. Toinen akkuna oli peitetty säkkikankaalla, toisessa paistoivat kirkkaat reiät. Ruutuja kyllä ei tarvittu ollenkaan, sillä akkunat oli aina pidettävä kuitenkin auki, joten repäisin sen säkkikankaankin pois. Lattia oli murtunutta massaa, josta palasia erkani joka askeleella, ja kävellessä narskui hiekka jalkojen alla kuin kivilouhoksessa. Hutelo pöytäkin oli huoneessa ja pianotuoli, ja siinä ne huonekalut sitten olivat.

Niin, tietysti sänky myös. Se oli leveä ja sitä peitti matrassi — aikoinaan punajuovainen, nyt sen väri oli epäselvä. Kysyin, missä lakana ja tyyny ovat, mutta isäntä sanoi, ettei sellaisia koskaan täysihoitoloissa anneta. Minä sanoin, että kyllä joskus sentään annetaan, ja eritoten nyt pitäisi saada, muuten en maksakaan kahta ja puolta rupeeta. Pitkän sananvaihdon jälkeen pyytämäni esineet sitten tuotiin, mutta ne olivat sen näköisiä, että säilyttelin niitä vain pesuhuoneessa. Sanomalehdistä tein sitten lakanan, vaatteistani päänaluisen ja olin tyytyväinen. Peitettä ei sikäläisessä ilmastossa käytetä eikä tarvita.

Sitten seurasi päiväjärjestyksessä isännän suhteen tärkein kysymys. Hän tuli huoneeseeni ja vaati etukäteen kahden viikon maksua. Sanoin hänelle, etten koskaan ole aikonutkaan asua täällä kahta viikkoa enkä ylimalkaan maksa mitään etukäteen. Neljä päivää viivyn nyt aluksi, siksi kunnes saan Euroopan postin ja siitä ajasta maksan kyllä päivittäin. Isäntä sanoi kuitenkin, että ainakin yhdestä viikosta täytyy maksaa etukäteen, sillä tapa on täällä sellainen; hän kyllä suorittaisi sitten takaisin, jos en asuisikaan koko viikkoa. Tiesin kyllä, minkälaiseksi se takaisinmaksu muodostuisi ja kehokin muuttamaan tapoja, mutta kun hän valitti, ettei täysihoidosta tule mitään, kun hänellä ei ole rahaa ruuan ostoon, heltyi mieleni ja maksoin neljän päivän osuuden etukäteen.

Tämän johdosta tulimme ikäänkuin tuttavammiksi, ja koko perhekunta kävi sitten minua tervehtimässä. Siihen kuului kaikkiaan yksitoista henkeä ja kaksi pientä koiraa. Varsinaisena omistajana esiintyi nuorehko mies, nimeltä Njell, syntyisin Lontoosta, aikaisemmin ollut merimiehenä, jonka hänen tatuoidut käsivartensakin todistivat. Hänen ympärilleen liittyivät sitten muut perheenjäsenet erilaisilla sukulaisuussiteillä. Siellä oli hänen vaimonsa ja äitinsä, isäpuolensa ja lankonsa, siskonsa sekä sisarpuolensa ynnä neljä lasta, joiden omistusoikeudesta en päässyt selville. Koko tämä liuta hoiteli yhteisesti täysihoitolaa, johon kuului neljä vuokrattavaa huonetta. Naisväki piti huolen ruuanlaitosta, molemmat miehet nostivat rahat ja lapset häiritsivät mahdollisuutensa mukaan asukkaita. Kuli kantoi vedet ja lakaisi lattiat, silloin kun käski lakaisemaan, muuten ei. Itse he asuivat kahdessa huoneessa, joista rikkinäisen purjekankaan avulla oli tehty neljä. He elivät alituisessa rahapulassa ja söivät — ei enää kädestä suuhun, vaan viikon etukäteen.

Kysyin miehiltä, mitä he oikein tekevät, ja vastaus oli: "he pitävät täysihoitolaa." Sanoin heille, että pysyyhän se pitelemättäkin, kun eivät siinä kuitenkaan mitään toimita, tekisivät jotain muuta työtä sen ohessa. Mutta he arvelivat, ettei sitä englantilainen sentään tuollaisiin tavallisiin töihin ryhdy.

Kului puolisen tuntia vuokranmaksustani, kun se vanhempi isäntä toi aterian huoneeseeni. Siinä hän sitten noin kuin ohimennen pyytää, että lainaisin hänelle neljä rupeeta, kun hänelle on postissa tullut lunastettava lähetys eikä tänään saa enää pankista rahaa; huomenna hän maksaisi takaisin. En luvannut lainata. Hän alensi pyyntönsä kolmeen, kahteen ja lopulta yhteen, mutta sanoin, että on vallan turha pyytääkään. Vasta sitten hän poistui. Kymmenen minuutin kuluttua saapui vanharouva sanoen että hän välttämättä tarvitsisi kaksi rupeeta, enkö minä voisi lainata. Kiellostani huolimatta pyysi hän noin kaksikymmentä kertaa, kunnes panin hatun päähäni ja läksin ulos. Eteisessä tuli Njellin sisarpuoli vastaani, ja hän pyysi, että lainaisin hänelle yhden rupeen. Kun kieltäysin, suuttui hän ja sanoi, että hän tahtoo, mutta minä livahdin kadulle ja jätin hänet tahtomaan.

Mitä teki Njell, kun sai vuokramaksun kouraansa? Juu, hän lähti rouvineen huvimatkalle merenrantaan kolmeksi päiväksi tuttavia tapaamaan. Senverran jätti rahaa kotiin, ettei pysähdystä tullut täysihoidossa. Sillävälin kotiväki koetti tehdä rahaa muulla tavoin. Toisena päivänä koettivat he lainausmenetelmää, mutta kun se ei onnistunut, — minä kehoitin näet menemään pankista nostamaan, sillä ne olivat auki nyt — täytyi keksiä muita keinoja. Minähän olin matkustaja, ja tarvitsin luonnollisesti karttaa matkoillani. He toivat nähtäväkseni suuren, pölyisen karttaopuksen, jonka nimi oli "Maailmansodan atlas" ja tarjosivat sitä ostettavakseni. Siinä oli loistavin värein merkitty, kuinka Saksa oli saarrettuna, eri rintamat ja Englannin vallan suuruus, ja opetusvälineenä — jota tarkoitusta varten se alkulauseen mukaan oli aiottukin — se täytti erinomaisesti tehtävänsä Intiassa, mutta minä sanoin, ettei se soveltunut minun matkasuunnitelmiini, eikä kauppaa syntynyt.

Mutta minulla oli kirjoituskone ja tarvitsin luonnollisesti paperia. Nyt tuotiin nähtäväkseni ruskeakantinen kirja, johon ei ollut vielä kirjoitettu mitään. Ruskeahkot siinä oli lehdetkin, mutta päätin tehdä laupeudentyön ja ostin kirjan maksaen siitä olosuhteisiin katsoen ruhtinaallisesti, muistaakseni kahdeksan markkaa. Mutta se oli tyhmä teko, sillä sen jälkeen en saanut enää rauhaa ollenkaan. Tarjolle tuotiin mitä moninaisimpia esineitä: kirjoitusneuvoja, vanhoja kapsäkkejä, keittiötarpeita, hattuja, tyhjiä hajuvesipulloja, ruokaporttöörejä, sanakirjoja, Intian lakikirja, lasinen kissankuva y.m. y.m., joita kaikkia on mahdoton enää muistaakaan. En päässyt heistä muuten eroon kuin salavihkaa tyhjentämällä rahakukkaroni sisällön housuntaskuuni ja näyttämällä sitten tyhjää kukkaroa. Kaksi ja puoli annaa oli jäänyt rahakukkaron nurkkaan, ja kun vanharouva näki ne, sanoi hän: "Antakaa edes nuo." — Hän sai ne, ja sitten he veivät tavaransa pois.

Njell saapui huvimatkaltaan ja oli rahattomana. Tuli pyytämään minulta savukkeita, mutta minulla ei ollut kuin piipputupakkaa ja sikaareja, jotka olivat hänelle liian väkeviä. Hän pyysi nyt lainaksi 195 yhden rupeen tupakanostoa varten, mutta minä en antanut, käskin polttaa sätkää. Sitten hän keksi, että lapset ovat ilman, maitoa, ja siihen pitäisi saada yksi rupee. En antanut. Hän alkoi nyt systemaattisen kerjäämisen ja haki äitinsä vielä avukseen. Olen kyllä nähnyt kaikenlaisia kerjäläisiä, mutta tällätavoin en ole vielä koskaan kuullut tai nähnyt kerjättävän enää luullut, että ihminen luonnoltaan saattaisikaan. Olin kirjoittavinani kaiken aikaa, ja joka kerta kun jompikumpi pyysi, vedin viivan paperille Kun he lopulta poistuivat, oli paperilla 46 viivaa, mutta ennenkuin aloitin viivojen vedon, olivat he jo pyytäneet ainakin 10 minuuttia. Eivätkä he luullakseni olisi vieläkään lopettaneet, elleivät lapset tulleet ovelle kirkumaan ja pudottaneet portailta huoneeseen tiiliskiveä, jota lukon puutteessa käytin ovensalpana.

Silloin ajoin heidät kaikki ulos ja seuraavana päivänä jätin koko Njeliin täysihoitolan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings