ITALIALAISTEN VIERAANA.

Matkamiehen mieli palaa aina eteenpäin, ja vaikka Konstantinoopolissa olisi vielä ollut paljon katseltavaa — enhän ollut vasta nähnyt kuin yhden nurkan siitä sekä nenälläni saanut jonkunmoisen yleiskatsauksen — päätin otollisen hetken tullen poistua. Tiistaina tulikin sinne kaksi laivaa, toinen rumaanialainen ja toinen itaalialainen, ja niillä saatoin päästä Piraiokseen.

Matkatoimistossa kehoittivat minua ostamaan piletin rumaanialaiseen laivaan, mutta kun olin matkakirjoista lukenut yhtä ja toista itaalialaisista laivoista, halusin saada omakohtaista kokemusta, jonkavuoksi ostin matkalipun jälkimmäiseen, Umbria-nimiseen genovalaiseen laivaan.

Teutoniaklubilla Perassa olin tullut tuttavaksi "Turkische Post'in" pääartikkelinkirjoittajan von Homeyerin kanssa, ja hän kehoitti ostamaan ainoastaan kolmannenluokan lipun, koska sanomalehtineekerinä saisin sillä matkustaa jollei nyt juuri ensimäisessä, niin ainakin toisessa luokassa, ja niin vakuuttivat matkatoimistossakin. Kun aina olen ollut luonteeltani säästäväinen, noudatin siis näitä osviittoja ja ostin kolmannen luokan tiketin, mutta menin sentään laivaan kapteenin puheille saadakseni! varmuuden asiasta.

Esitin itseni ja selostin olemustani hänelle kysyen, voisinko tällaisella piletillä saada jonkinlaisen paikan jossa kirjoittaa, sillä pilettini edellytti ainoastaan etukannella oloa. Kapteeni oli perin ystävällinen ja sanoi, että hän kyllä järjestää asiat, joten voin huoletta tulla laivaan. Niin läksin järjestämään passiasiaani sillä Konstantinoopolista ei matkustetakaan ilman muuta, siihen vaaditaan korkean poliisin suostumus, vaikka viisumi olisi kuinka kunnossa.

Menin siis naapuriin poliisilaitokseen ja ilmoitin, että haluaisin tänään kello 6 i.p. matkustaa laivalla pois tästä kaupungista Kreikanmaalle. Passiviranomainen otti päälleen virallisen muodon, katseli passiani ja kysyi, missä se on annettu. Minä sanoin, että se on Suomessa Helsingin kaupungissa kirjoitettu, jonka jälkeen hän kysyi, onko se Saksanmaata. Kun selitin, että Suomi on Saksan pääkaunpunki, kapitooli, ja pyysin saada seinäkartalla näyttää hänelle syntymäseutujani, uskoi hän puheeni, kun heillä ei ollut karttaa ja käski tulla seuraavana! päivänä noutamaan passini, jolloin olisin vapaa matkustamaan. Matkalippuni edellytti kuitenkin nopeampaa toimintaa, ja kun olimme hetkisen keskustelleet kovaäänisesti, ryhtyi hän kirjoittamaan. Vaikka passini oli vallan kunnossa, täytyi minun uudelleen luetella koko sukukuntani ja edesottamiseni sekä maksaa 50 piasteria siitä, että pääsisin lähtemään pois Turkinmaalta. Kaksi tuntia, kaksi leimaa ja kolmen miehen allekirjoitus vielä tarvittiin, ennenkuin olin sovelias jättämään tämän tuoksuvan kaupungin, enkä siellä liikoja enää viivytellytkään.

Matkatoverini bulgaarialaisen tohtorin kanssa — hän matkusti myös samalla laivalla Genovaan — läksimme siis laivalle ja kävelimme hotellista parinsadan metrin päässä olevalle autoasemalle kantaen tavaroitamme. Mutta Stambulissa ei saa kantaa omia tavaroitaan, ellei siinä ole heti kymmenen rääsyistä kantajaa ympärillä. Sanoimme heille, että itsekin kyllä tulemme toimeen, mutta eräs oli niin itsepäinen, että kolmesta vakavasti lausutusta varoituksestani huolimatta roikkui likaisen hikisillä kourillaan käsivarressani ja koetti minulta riistää kapsäkkiäni. Silloin kolautin häntä kirjoituskoneellani silmäkulmaan, jolloin mies jäi kadulle istumaan. Luulin siinä pahemminkin käyneen, mutta kohta hän nousi, nosti lakkiaan ja poistui toisaanne. Vieressä ollut poliisi nauroi leveästi tapahtumalle.

En käsitä, minkätakia turkkilaiset näkevät niin paljon vaivaa matkustajien takia. Sataman tullikamarissa saimme nimittäin vielä läpikäydä melkoisen kuulustelun, jossa taas otettiin selville oma nimi, vaimon nimi, isän nimi (isän nimi oli jokapaikassa erikoisen tärkeä) ynnä muut mahdolliset tiedot, ja sitten vasta saatoimme astua laivaan.

Laivan piti lähteä kello 6 iltapäivällä, mutta neljännestä vaille tuli sen viereen suuri proomu munalastissa, ja niitä ruvettiin nyt lastaamaan. Parin tunnin kuluttua olivat kananmunat laivassa, köydet irroitettiin ja erkanimme laiturista. En tiedä, jäikö joitakuita jälkeen, sillä rannallaolijat huusivat: hirveästi, ja yläkanneltakin kuului kova mölinä. Ottaaksemme osaa suruun, huusimme tohtorin kanssa minkä jaksoimme, kunnes tohtoria, joka matkusti toisessa luokassa, kutsuttiin ruualle.

Minäkin menin mukaan, sillä matkatoimistossa oli sanottu, että kolmannenluokan kansimatkustajat saavat syödä à la carte. En minä muuten ruokaa tarvinnutkaan, sillä paljon kokeneena ja kärsineenä olin ottanut Stambulista leipää, ison kimpaleen jughurttia ja pähkinöitä, jotta hyvin saatoin kestää matkan ilman laivan muonitusta, mutta meninhän vain katsomaan, minkälaiselta italialaiseni laivan ruokapöytä näyttää. Steward ajoi minut kuitenkin pois ja sanoi, että ensimmäisessä luokassa tarjoillaan à la carte.

Menin ensimmäiseen luokkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että vasta kello 9 voi jotain saada, koska päivällistarjoilu oli paraikaa menossa eikä tarjoilijoilla ollut aikaa. Poistuin siis etukannelle ja söin omia eväitäni kylläkseni. Kun olen kuitenkin perin utelias luonteeltani, kiipesin uudelleen kello 9 ensimmäisen luokan ruokailusalonkiin, mutta silloin sanottiin, että kolmannen luokan matkustajilla ei ole oikeutta tulla sinne. Pyysin saada tavata kapteenia, mutta ilmoitettiin, että hän on jo mennyt nukkumaan.

Sitten tapasin ensimmäisen perämiehen, jolta tiedustelin, voisinko jossain paikassa saada tilaa kirjoittaakseni. Hän vastasi pyyntööni ystävällisesti ja lupasi heti järjestää asian, mutta sinä iltana en häntä enää tavannut, vaikka etsin kaikki luokat.

Näissä hommissa kuluikin ilta myöhäiseksi, ja etsiessäni perämiehen hyttiä jouduin ovelle, jonka otsikossa oli vain kaksi kirjainta. Hytissä ei ollut ketään ja sinne asettauduin levolle. Se oli kuitenkin jonkinlainen automaatti, sillä vesi lorisi kaiken aikaa ja noin joka kolmas minuutti tuli sellainen suurempi kohaus. Pari tuntia nukuttuani poistuinkin etsimään rauhallisempaa paikkaa, kun kapteeni nimenomaan oli päivällä sanonut, että voin liikkua laivalla aivan kuin kotonani.

Useimmat ovet olivat kuitenkin suljettuja, mutta edessäni aukeni pitkä käytävä, jossa oli pehmeä, punainen matto. Päätin ottaa siinä pienen edestakaisinkävelyn, sillä yö oli melko vilakka eikä merellä ollut mitään nähtävää. Jotkut huolimattomat ihmiset olivat kuitenkin jättäneet kenkiä käytävälle, jotka olivat kävelylle haitaksi sekä muutenkin rumannäköisiä. Keräsin ne sen vuoksi yhteen ja vein siihen huoneeseen, jossa äsken olin levännyt. Sitte läksin etsimään itselleni uutta makuupaikkaa silti kapteenia herättämättä, vaikka hän oli luvannut minulle sellaisen toimittaa.

Laivan keulapuolessa oli osasto, jossa en tavannut ketään. Se oli arvioni mukaan laivan sairaala, sillä oven päälle oli maalattu epäselvä punainen risti. Sänkyjen päällä näin kaikenlaisia laatikoita ja purkkeja, mutta nostelin ne varovaisesti syrjään ja kävin levolle.

Kello kuudelta heräsin vallan virkkuna ja menin ensimmäisen luokan salonkiin lukemaan sanomalehtiä. Tunnin kuluttua tuli sinne tarjoilija ja sanoi, ettei minulla ole lupa olla siellä. Hän oli perin pieni kasvultaan, enkä minä viitsinyt sanoa hänelle mitään. Kymmenen minuutin kuluttua tuli ylisteward edellisen saattamana ja käski minun poistua, mutta minä sanoin, että kapteeni on käskenyt olla aivan kuin kotonani, ja tässä minun on hyvä olla.

Luettuani sanomalehdet loppuun menin etukannelle katselemaan delfiinejä, jotka hyppivät vilkkaasti laivan ympärillä. Silloin saapui sinne vastaherätetty ensimmäinen perämies ylistewardin saattamana ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, mikä sopii kolmannen luokan matkustajalle ja mikä ei. Suurimman osan tästä esityksestä ymmärsin, mutta osa jäi ikävä kyllä käsittämättömäksi pulinaksi. Halusin luonnollisesti vastata jotain hänelle, mutta kun italiankielentaitoni on perin heikko, kykenin vain vaatimattomasti lausumaan:

"Oui maccaroni."

Luulin perämiehen halkeavan, sillä niin vihaiseksi hän tuli. Hän hyppi aluksi steppiä, jazzia ja tasajalkaa köysikimpun päällä ja piti kovaa ääntä, ja kun luulin hänen minulta jotain kysyneen, lausuin taas:

"Posetivo."

Samalla otin kuitenkin vakavan muodon päälleni eikä perämies enemmälti puhellut, vaan läksi poistumaan minun seuratessa aina välikannelle saakka. Jotain hän puhui mennessään kapteenista ja minä puolestani pyysin heti saada tavata kapteenia.

Aamu meni ja tuli lunchin aika, mutta minua ei kutsuttu aterialle. Sitävastoin heitti toisen luokan steward kapsäkkini kannelle ja huomautti, että minä olen kansimatkustaja. Pyysin taas saada tavata kapteenia, mutta turhaan.

Istuin rasvaiselle presenningille ja kaivoin matkalaukustani leipää ja palasen jughurttia eli piimäjuustoa, joka kuulemma pidentää ikää. Sitten tuli tohtori lunchiltaan sanoen, että hänellä on hirveä nälkä, sillä lunchilla oli tarjottu vain öljyssä vatkutettuja makarooneja. Hän oli keksinyt paikan, jossa voi rahalla saada ruokaa ja juomaa, ja niin kiipesimme keulapuolen äärimmäiseen luolaan. Siellä oli laivan muonituskeskus ja kaikenlaisia ruokatavaroita hyllyillä ynnä katossa. Savustetusta siankinkusta onnistuimme saada palasen sekä pullon wermuthia ja aloimme aterioida. Jaoimme siankinkunviipaleen kahtia eikä kulunut minuuttiakaan, kun olin pureksinut oman osani. Tohtori askaroitsi pullon kanssa, ja kun hän tuskin oli aloittanut ateriansa, pyysi hän minun lähemmin tarkastamaan viipalettaan. Siinä kuhisi puolen sentin pituisia matoja kuin muurahaispesässä muurahaisia ja ne olivat varsin virkun näköisiä. Minä en voinut enää omaa palastani katsella, kun olin sen jo syönyt, mutta sydämestäni toivoin, ettei siinä olisi ollut niin vilkasta elämää. Tohtori sanoi, ettei hän syö mitään elävältään, jonkatakia hänen viipaleensa jäi pöydälle kävelemään itsekseen, mutta viiniä sentään hiljalleen nautiskelimme.

Sitten tuli ylisteward sinne ja kysyi, mistä olemme saaneet wermuthia. Kuultuaan asian laidan moitti hän ankarasti varastonhoitajaa sanoen, että heillä on enää kaksi pulloa jälellä sitä tavaraa, ja se on tarkoitettu vain matkustajille. Huomautimme hänelle, että mekään emme kuulu laivaväkeen, vaan olemme matkustajia, mutta hän ei ottanut puhettamme miksikään. Hän näet tarkoitti matkustajilla ensiluokan asukkaita.

Juomatta ja myymättä ne kaksi, pulloa sentään ainakin siltä päivältä jäivät, sillä Aegeanmeri oli äkäisellä päällä ja keinutteli laivaamme ankarasti. Päivällisen aikaan oli sää pahimmillaan. Nytkään ei minua kutsuttu päivälliselle, mutta en siitä ollut pahoillani, sillä järjestään kaikki ensiluokan matkustajat tulivat hetken kuluttua kannelle ja antoivat päivällisensä delfineille.

Lukijalle kävisi kenties yksitoikkoiseksi kuulla kaikki sen päivän yksityistapahtumat. Mainitsen vain, että ainakin kymmenen kertaa pyysin saada tavata kapteenia, mutta aina hän oli joko syömässä tai ettoneella tai muuten varattu, joten en nähnyt hänestä vilaustakaan. Iltapuolella kiipesin komentosillalle ja pyysin saada valokuvata ensimmäisen perämiehen, jonka kanssa olin aamulla keskustellut. Sanoin, että panisin hänen kuvansa sanomalehteen ja lähettäisin sitten yhden kappaleen tätä kirjoitusta Umbriaan, mutta hän ei sallinut itseään valokuvattavan.

Seuraavan yön nukuin kolmannessa luokassa, jossa löysin tyhjän vuoteen, eikä kukaan minua enää häirinnyt. Olivatpa vielä niin ystävällisiä, että tulivat aamulla herättämään ja toivat takaisin passini, jonka Konstantinoopolista lähtiessämme olivat ottaneet. Laivamme saapui juuri Piraioksen satamaan, johon olin ostanut matkalipun, ja niin jätin hyvästit laivalle sekä toivotin hauskaa jatkoa.

Mutta näitä asioita muistellen uskon todeksi jokaisen sanan, mitä Amundsen kertoo Nobilesta ja muista italialaisista.