PARIISILAISET HUVITTELEVAT.

Eri ihmisillä on erilaiset elämän vaatimukset. Kaikki eivät tyydy samanlaisiin asuntoihin, samanlaiseen ruokaan taikka vaatetukseen. Se mikä yhdelle on täysin tyydyttävä, tuntuu toisesta puutteelliselta ja vajavaiselta. Niin on myös huvituksien laita, ja kenties juuri niissä eri ihmisten vaatimukset eroavatkin räikeimmin toisistaan.

Niinpä sellaisia huvituksia, joita meillä Suomessa tarjotaan yleisölle, ei pariisilainen hienostelija katso miksikään. Hänelle täytyy olla jotain kouraantuntuvampaa, raflaavampaa, sellaista, joka poikkeaa mahdollisimman paljon jokapäiväisestä elämästä. Ja Pariisissa osataan kyllä järjestää huvituksia vaativaisemmankin mieltä myöten.

On luonnollista, että utelias matkustajakin haluaa nähdä, miten pariisilaiset huvittelevat, mutta tällöin on paras saada joku paikkakuntalainen asiantuntija oppaakseen. Me kuljimme umpimähkään saamiemme osoitteiden mukaan, emmekä aina oikein onnistuneet käynneissämme.

Eräs petollinen ystävä Helsingissä oli suositellut minulle Ladies Club-nimistä paikkaa sanoen, että se on vallan siisti paikka, ja sinne voi mennä naistenkin kanssa. Pariisissa asuva tuttavani ei vielä tuntenut tätä paikkaa, ja niin päätimme eräänä iltana mennä sinne naistemme seurassa.

Sisäänkäynti oli kapeahko eikä tehnyt oikein avonaista vaikutusta, mutta sellaisiahan ne klubihuoneustojen käytävät tavallisesti ovat. Punertava himmeähkö valo ja pehmeät matot vielä täydensivät tunnelmaa. Pitkien portaitten yläpäässä tuli vastaamme madame, hienosti puettu, lihava rouva. Hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja ohjasi kirkkaasti valaistuun vähäläntään huoneeseen, kehoitti istumaan seinänvierille asetetuille pehmeille nojatuoleille ja poistui.

Istuimme ja ihmettelimme, mitä tapahtuisi, kun jonkunlainen automaattinen orkesteri rämähti soimaan verhon takana. Se oli nähtävästi tarkoitettu tanssimusiikiksi, mutta kun en minäkään ole vielä perehtynyt viimeisimpiin tanssiuutuuksiin, jäimme vain kuuntelijoiksi. Samalla aukeni ovi, ja siitä työntyi huoneeseen naiskansaa vallan saunapukeissa alottaen kiivaan tanssin ja kovasti vilkutellen silmää meille. Pelkäsin, että joku tulisi pyytämään minuakin tanssimaan kanssaan, mutta onneksi he pyörivät vain keskenään parittain, ja ainakin viisi paria heitä oli, mikäli kerkisin laskea, sillä he täyttivät huoneen kokonaan. Se lihava rouva seisoi koko esityksen ajan ovella ja hymyili kuin täysikuu.

Tanssi taukosi ja rouva tuli luokseni kysyen, mitä aion tilata tytöille — tanssijoille näet. Sanoin, että juokoot minun puolestani vaikka olutta, mutta ma lähdemme nyt pois. Olimme nimittäin luulleet saavamme jonkunlaisia esityksiä lavalta tai muuten matkan päästä, mutta tämä olikin tarkoitettu perheen juhlaksi, johonka emme olleet valmistautuneet. Siksi emme jääneetkään odottamaan seuraavaa numeroa, vaan poistuimme, joskin äkillinen poistumisemme aiheutti jonkunlaista pettymystä esiintyjissä.

Kadulle tultuamme naisseuramme antoi meille: moitelauseita tämän edesottamisen johdosta, vaikka itse asiassa olimme vallan syyttömiä. Ja lopulta; hekin sentään sanoivat, että "olihan se hauska nähdä tuollainenkin paikka."

Luulen muuten, että näin keväällä ei Ladies Clubissa ollut paljonkaan kävijöitä, koskapa heillä oli "syöttejä ulkona". Seinen sillalla tuli eräänä iltapäivänä luokseni hyvin puettu herrasmies ja kysyi missä on Luxemburgin puisto. Sanoin sen olevan aivan lähellä ja käskin seurata mukanani, koska menisin siitä ohi. Hetken kuluttua kysyi hän, saisiko tarjota minulle lasin olutta. Saihan sitä tarjota, ja niin poikkesimme lähimpään ravintolaan. Esitettyään itsensä sweitsiläiseksi liikemieheksi alkoi hän udella minulta, tunsinko Pariisin huvittelupaikkoja. Selitin olevani vallan vasta-alkaja niiden tuntemisessa, ja silloin hän ehdotti, että menisimme erääseen hyvin hauskaan paikkaan, jonka hän tunsi. Arvasin heti, millä asioilla mies kulki — tunsi Pariisin huvittelupaikat mutta ei tiennyt, missä Luxemburgin puisto oli, jonne hänellä ei näyttänyt enää kiirettä olevankaan. Päätin kuitenkin seurata mukana nähdäkseni, minkälaisen paikan hän keksisi. En tarkastellut katuja enkä kulmia, joissa kiertelimme, kunnes havaitsin olevani Ladies Clubin eteisessä, ja lihava rouva tuli juuri vastaamme. Koska tunsin jo tämän paikan ja arvasin, ettei rouva katsonut minua suopein silmin viime käynnin johdosta, käännyin nopeasti portaita pitkin takaisin kadulle. Sweitsiläinen huusi jälkeeni ja emäntä huusi, mutta minä kiirehdin kulkuani, kunnes kadulla tunsin olevani turvassa. — Taisi jäädä sveitsiläiseltäkin tytöt tanssittamatta.

Mutta on Pariisilla tarjottavana sellaisiakin erikoisnumerolta, joita ei missään muualla näe, vaan joita kuka tahansa voi punastumatta katsella. Sellainen paikka on esimerkiksi Folies Bergère. Se on cabaretti ja se on varietee, kuinka sitä nyt kukin nimittää, mutta sellainenkin esitys kuin paraikaa ohjelmaan kuuluva perhostanssi, oli niin loisteliaan värikäs ja mikseipäs myös taiteellinen, että siitä olisivat lapset vallan haltioissaan. Voisihan joku kenties kuvia katsellessaan huomauttaa, että esiintyjät olivat liian kevyesti puettuja, mutta siihen seikkaan ei siellä kiinnitä kukaan huomiota, muussa esiintymisessä on niin paljon katseltavaa, — ja sitä paitsi siihen tottuu.

Luettelossamme oli sitten sen niminen paikka kuin Grand Guignol. Se on teatteri ja omistajaksi sekä ylläpitäjäksi mainitsi Pariisinopas jonkunlaisen sadistiseuran. Heillehän eivät tavalliset draamat riitä tunteiden kiihoittajiksi, vaan esityksissä täytyi olla jotakin eläimellistä ja raakaa — kuten elokuvayleisökin on jo alkanut vaatia.

Grand Guignolissa kulkee muuten esitys tavallisen teatterikappaleen puitteissa jatkuvasti kehittäen tunteiden ristiriitoja loppukohtausta varten, joka on sitten kaiken kruunu. Varsin suosituksi oli tullut hiljattain esitetty kappale, jonka loppukohtauksessa toinen päähenkilöistä kimmastui niin perinpohjin, että kaivoi vastapelaajaltaan silmän päästä. Katsomo oli ollut vallan hurmioissaan, ja monet tulivat useampaan kertaan vain viimeiseni näytöksen ajaksi saadakseen yhä uudelleen nähdä, sen silmänkaivamisen.

Ostimme siis liput Grand Guignoliin ja katselimme jännityksellä näytelmää. Kieltä taitamattomana en siitä käsittänyt kuin osan, toiset selittivät sen pääkohdissaan. Eikä sisältö kaikkein tärkein ollutkaan, vaan loppukohtaus.

Juoni oli muuten se, että nuori mies surmaa jonkun, muistaakseni morsiamensa, asia tulee ilmi, ja nuorukaista säästääkseen ottaa vanha isä syyn niskoilleen, ja hänet sitten kait hirtettiin. — Kaikki nämä tappoasiat tapahtuvat kulissien takana, eikä katsojaa vaivata ollenkaan tällaisilla tavallisilla filmivedoilla, vaan hän saa vuoropuheista ja miineistä selvän tapahtumista. Ja täytyy sanoa, että esittäjät veivät osansa kunnialla läpi, näytteleminen oli aivan ensiluokkaista. — Nyt tulee syylliselle nuorukaiselle katumus ja kovat tunnonvaivat, ja hän päättää lopettaa itsensä. (Siitä kehittyy nyt loppukohtaus.) Mutta kuinka hän tämän itsemurhan tekee? Ampuuko hän itsensä vai ottaako hän ehkä myrkkyä? Ei sinnepäinkään, sehän olisi liian jokapäiväistä ja inhimillistä. On keksittävä jotain repäisevämpää, julmempaa. Hän etsii sudenraudat, asettaa ne vireeseen näyttämön pitkälle pöydälle. Sitten käy hän pöydälle seljälleen, niin että pää tulee sudenrautojen kohdalle, ja takaraivollaan virityslevyä painaen laukaisee raudat, jotta kaula jää sankojen likistykseen. Juuri tällä momentilla esirippu laskee, sillä se on näytöksen huippukohta, jota kaikki ovat odottaneet. Yleisö on valloitettu, se taputtaa käsiään, huutaa ja jää odottamaan paikoilleen, kunnes sankari ilmestyy esiripun takaa ottamaan suosionosoitukset vastaan. — Äitelää, naurettavaa, sirkustemppuja, sairaan mielikuvituksen keksintöä.