INTIAN SATAMIA.

Lähestyessään ensikerran intialaista satamakaupunkia, on mieli odotusta täynnä, sillä ei oikein tiedä, minkälaiseksi sen kuvittelisi. Onkohan siellä temppeleitä ja pyhäinjäännöksiä, ovatkohan rakennukset savesta vai bambusta, kävelevätkö tiikerit pitkin kujia, ja muita sellaisia ajatuksia pyörii mielessä, sillä kaikissa kirjoissa, joissa Intiasta kerrotaan, näkee vain kuvia temppeleistä, elefanteista ja fakiireista. Jokainen kertojahan haluaa tietysti esittää kaikkein luonteenomaisimman ja alkuperäisimmän, mitä kukin maa voi tarjota.

Suuri oli senvuoksi hämmästykseni, kun Karachin satamasta ajoin raitiovaunulla kaupunkiin. Kadut leveät — yhtä leveät kuin Pariisissa — rakennukset kivestä tai tiilestä eikä savesta, kuten Syrian ja Iracin kaupungeissa. Ellei katuyleisö — sekä ihmiset että eläimet — olisi niin peräti poikkeuksellista, luulisi liikkuvansa etelä-eurooppalaisessa kaupungissa.

Karachi on satamakaupunkina varsin tärkeä, sillä sinne kerääntyvät kaikki Kashmirin, Punjabin ja Rajputanan rautatiet. Senpätakia se onkin niin kosmopoliittisen näköinen, ja joka Intiaa tulee katsomaan, ei tästä saa harmainta aavistustakaan, mitä Intia on. Sen näin kyllä ensikerran, että kameliakin voi menestyksellä käyttää vetojuhtana, ja näin myös, että ylemmän luokan intialainen nainen on väriltään miltei yhtä valkoihoinen kuin eurooppalainen, ja että heistä ainakin joka toinen käyttää silmälaseja, mutta siihen melkein ne katuhuomioni supistuivatkin.

Pääasiana meille laivamatkustajille oli Karachin eläintieteellinen puutarha, joka kulkupuheitten mukaan oli näkemisen arvoinen. Eikä se mainettaan pettänytkään. Sinne oli kerätty — paitsi tietysti Intian — myös runsas valikoima Afrikan ja Tyynenmeren saarien eläinkunnan edustajia, jotapaitsi troopillisia puulajeja oli suunnaton määrä. Ikävä vain, että eläimet olivat niin tiheäpuolaisissa häkeissä, ettei niistä saanut valokuvaa, ja puitten nimiä taas ei eläintarhan opas tiennyt yhtään enempää kuin hindulaiset matkatoverinikaan, jotka olivat ikänsä eläneet Intiassa. Joka tapauksessa oli niitä hauska katsella, vaikkei lähempää tuttavuutta tullutkaan tehdyksi.

Oli minulla sentään Karachissa paljon hyötyä matkatovereistani, he kun tunsivat kaupungin, eikä tarvinnut kyselemällä etsiä paikkoja. Toinen oli juttu Bombayssa. Matkaseuramme hajosi heti laiturilla, ja niin jäin minä yksin kirkuvan kantajalauman keskelle. Monsuuni työnsi vettä taivaan täydeltä, vaikka siitä kyllä en ollut pahoillani, sillä viimeisen sateen olin saanut Nizzassa yli kaksi kuukautta sitten. Tiedustellessani eräältä ajurilta sopivaa kortteeripaikkaa huomasin, että tavarani, vähäläntä kapsäkki ja kirjoituskone eivät enää olleetkaan puun alla, jonne ne olin jättänyt. Eräs opas oli näet havainnut hänellekin avautuneen tilaisuuden ja määrännyt kantajat tuomaan tavarani ajuriin. Ja niinpä he nyt tulivat luokseni opas edellä ja neljä kantajaa jäljessä. Kysyin ankarasti, kuka on antanut heille luvan liikutella tavaroitani ja otin omaisuuteni pois. Opas koki selittää, että hän on valtuutettu toimimaan oppaana näyttäen jonkinlaista paperia. Kehoitin häntä opastamaan ne kantajat hyvin joutuun pois ympäriltäni, kun seisoivat siinä käsi ojolla odottamassa rahaa. En tiennyt, kuka heistä oli toiminut kantajana - minä kun tavallisesti kannoin ne yksin — enkä senvuoksi maksanut kenellekään mitään, sillä pelkäsin maksavani vallan viattomalle. Sitten nostin tavarani ajuriin, ja aloimme ajaa kaupunkiin. Opas juoksi vielä jälessäni ja pyysi päästä mukaan, kun hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja helläsydämisenä sallin hänen istua kärryn pohjalaudalla.

Pääsimme siitä hotelliin, maksoin ajurin ja sain tavarani huoneeseen, kun opas hetken kuluttua tulee jäljestä ja vaatii minulta kaksi rupieta. Kysyin, mistä tämä vaatimus johtuisi, ja hän sanoi sen johtuvan siitä, että "hän oli hankkinut minulle tämän hotellin." Enempää ei hän kerinnyt sanomaan, kun ovi siirtyi meidän välillemme, jonka jälkeen lukitsin sen sisäpuolelta ja ryhdyin ajamaan partaani yksinäisyydessä.

Iltapuolella koetin parhaani mukaan tutustua kaupunkiin. Ensimmäiseksi näin hotellini edustalla suuria luppakorvaisia lehmiä, jotka olivat laskeutuneet ettoneelle täydellisesti sulkien keskikadun ja toisen käytävän. Monta autoa ja muuta ajoneuvoa koetti päästä siitä sivu, mutta lehmät eivät liikahtaneetkaan paikaltaan, eikä niitä kukaan mennyt nostamaankaan, joten ajopelit saivat kääntyä takaisin ja etsiä toisia kulkureittejä.

Varis näyttää myös olevan pyhitetty eläin Bombayssa, sillä niitä oli siellä niinkuin kyyhkysiä Marcus-torilla Veneziassa. Edelläni kadulla kulki hindulaisvaimo kantaen kalakoria päänsä päällä. Puunoksalta pudottautui siihen varis, heitti yhden kalan kadulle, toisen otti nokkaansa ja lensi portin päälle sitä syömään. Hetken kuluttua tuli toinen varis, otti kalan ja lensi puunoksalle aterioimaan. Kolmas oli jo niin röyhkeä, että jäi korin laidalle syömään saalistaan. Vasta silloin akka huomasi kutsumattomat ruokavieraat, laski korinsa maahan ja hätisti variksen pois, ei ollenkaan vihaisena, vaan niinkuin meillä kanoja hätistetään.

Bombay on puistojen ja bulevardien kaupunki, ja puitten lajirikkaus on suuri. Se juuri tekeekin puistot niin viehättäviksi ja mielenkiintoisiksi, sillä silmä ei kerkiä väsymään yhden laadun katselemiseen. Kadut ovat leveät, katukäytävät samoin, eikä liikennettä haittaa ollenkaan, vaikka käytävän asfaltista kohoaa rivi puita, joiden rungon läpimitta on kaksi metriä. Niiden varjossa saattaa helteisimpänäkin keskipäivänä nauttia kävelystä.

Keskellä kaupunkia on valtava urheilukenttä. Siellä pelattiin paraikaa hockeytä ja crickettiä, ja kaikesta päättäen oli jonkinlainen kilpailu käynnissä, koska väkeä oli paljon kerääntynyt katsomaan, ja he istuivat hiljaa kuin kirkossa. Siinä lähelläni seisoi eräs erotuomari, joka ei peliin ottanut osaa muuta kuin huutamalla, ja häneltä halusin saada lähempiä tietoja ottelusta. Hän neuvoi minut aurinkoteltan alle paksuhuulisen palkintotuomarin luo, joka istui pöydän takana ja piti kirjaa. Menin sinne, esitin itseni kohteliaasti hiljaisella äänellä, etten häiritsisi pelin menoa ja pyysin taas tietoja ottelusta. Hän ei nähtävästi joutanut kuulemaan puhettani, koska kysyi uudelleen, kuka ja mistä minä olen. Selitin taas kaikki tarkkaan, mutta hän ei tiennyt, missä sellainen paikka kuin Suomi on. Ottelusta hän ei suostunut antamaan minkäänlaisia tietoja.

Syvästi pahastuneena läksin pois koko urheilukentältä, ja menin etsimään uusia tuttavuuksia. Pari tuntia käveltyäni satuin sanomalehden toimituksen edustalle, siinä luki "The Indian Daily Mail." Päätin poiketa toimitukseen tiedustelemaan viime aikojen tapahtumista, sillä sanomalehteä en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Päätoimittaja ei ollut tavattavissa, mutta sitävastoin sain käsiini erään aputoimittajan, joka vähän vastahakoisesti rupesi juttusille. Pian hän kuitenkin muuttui perin puheliaaksi ja vastaili kaikkiin kysymyksiini. Kerroin hänelle myös kokemukseni urheilukentältä, mutta hän sanoi, ettei sitä kannattanut ollenkaan ihmetellä. Bombaylaiset olivat näet haastaneet "All Indian Olympic"-joukon kilpailuun ja ottaneet huimasti selkäänsä, 6-1. Palkintotuomari, jota olin puhutellut, oli bombaylainen, eikä luonnollisista syistä halunnut tunnustaa häviötä.

Ilta oli jo käsissä, ja lähtiessäni pyysin toimittajan neuvomaan minut johonkin sellaiseen paikkaan, joka olisi ja jossa näkisi jotain Bombaylle ja Intialle ominaista. Hetken mietittyään kehoitti toimittaja minua menemään elokuviin. Sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut tulla Bombayhin saakka elokuvia katselemaan ja pyysin esittämään muuta paikkaa, mutta ei hän keksinyt mitään paikkakunnalle ominaisempaa tilaisuutta.

Kun en elokuvissa yleensä käy kuin kerran pari vuodessa lasten kanssa, en viitsinyt sinne nytkään mennä, vaan kiipesin hotelliini, jossa valelin korvollisen kylmää vettä niskaani pesuhuoneessa. Sellainen laitos kuuluu nimittäin täällä jokaiseen hotellihuoneeseen halvemmissakin paikoissa, ylellisyys, jota pariin kuukauteen en ollut tavannut.

Muistan koulupoikana piplianhistoriaa lukiessani oudoksuneeni, että jalkojen pesulle pantiin niin suuri paino, että siitä oikein kirjoissa mainitaan. Vasta tällä matkallani huomasin sen olevan vielä tärkeämmän kuin hampaiden pesun. Intiassa toki sataa nykyisin joka päivä, joten kadut pysyvät kosteina, mutta Syriassa ja Mesopotamiassa kerää jo puolenkin tunnin kävely kenkään polttavan kerroksen hienoa pölyä ja ensimmäinen tehtävä kävelyltä tullessa on jalkojen pesu.

Tutustuin Bombayssa vielä toiseenkin sanomalehtimieheen. — Bombayn suurimman sanomalehden, "The Times of Indian"-toimituksessa oli myös kirjakauppa — tosin vain matkakirjallisuutta — ja siellä sain päätoimittajankin käsiini. Muitten juttujen ohella kysäsin häneltä, olisiko Olympialaisista kisoista tullut jo mitään tietoja, mutta hän ei sattunut tietämään, että sellaisia kisoja vietettiinkään missään. Selitin hänelle asian alusta saakka, ja hän lupasi ystävällisesti hankkia tietoja ensi tilassa.

Bombayn katuja mitellessäni tunsin sisimmässäni kuin olisi katuelämästä puuttunut jotakin, joka siihen kuului. Huutoa ja melua siellä kyllä oli, mutta sittenkään ei kaikki ollut täydellistä. Mietiskelin, missä vika olisi, ja lopulta sen keksin: gramofoonit. Olin niistä jo niin kiusaantunut, etten voinut ajatellakaan itämaista kaupunkia ilman gramofoonia, ja nyt niitä jo miltei kaipasin. Enkä muunkaanlaisia musiikki-instrumentteja tavannut koko Bombayssa, ei kaduilla eikä kahviloissa. Ajattelin jo, että Intian asukkaat eivät rakasta musiikkia ollenkaan, vaan viettävät aikaansa hiljaisessa mietiskelyssä.

Tämän ajatuksen kyllä calcuttalaiset heti ensimmäisenä iltana sinne saavuttuani tyystin karkoittivat, mutta se on juttu, jonka kerron toisella kertaa.