MARSEILLESSA.

Tavallisesti suunnitellaan matkat siten, että päivät vietetään kaupunkipaikoissa ja öisin matkustetaan. Tätä emme kuitenkaan tahtoneet tehdä, sillä rautatie Pariisi-Lyon-Marseilles kulkee miltei pitkin vanhaa ja historiallista, niin usein romaaneissa kuvattua postitietä, että sen kannattaa päivälläkin matkustaa. Eikä suinkaan mene aika hukkaan siltä, joka tämän matkan päivänaikaan tekee, niin paljon katselemista on tien varrella. Tällä reitillä näkee Ranskan keskuksen, maan luonteen ja sen pääasiallisimmat elinkeinot. Sen nähtyään vasta käsittää, miksi meillä kieltolakimaana on ollut pakko solmia erikoislaatuinen kauppasopimus Ranskan kanssa. Ei Ranskalla ole metsiä eikä voita, mitä myydä ulkomaille, mutta sillä on viinamäkiä. Näkeehän siellä tosin kauniita pyökki- ja tammilehtoja, mutta valtaisimman osan ratavarsimaisemista täyttävät hyvinhoidetut viinitarhat. Kun ensin on päiväkauden vaununakkunasta katsellut Saksassa Lüneburgin nummen surullisen yksitoikkoisia maisemia, nauttii sitä enemmän tästä Etelä-Ranskan vaihtelevasta luonnosta. Jos vielä näkisi järvenselän jossain siintävän taikka solakkavartisen männikön peittävän vuorien rinteitä, olisi kuva meikäläiselle yhä mieluisampi. Mutta niitä ei ole Ranskanmaalle — nimittäin tälle reitille — luotu. Rhône on kaunis kyllä lehtorantoineen, mutta sen vesi on vaaleansavista. Vuorenrinteet ovat kuin viheriäistä mattoa, mutta siellä kasvaa vain Pinus montana, vuorimänty, joka ei jaksa päätään kohottaa korkeammalle kuin meillä isokasvuiset katajat.

Ennenkuin päästään Marseilleen, peittää jo pimeys näköalat, ja silloin joutaa seurustelemaan kanssamatkustajiensakin parissa. Se ei ole läheskään niin vaikeaa kuin pohjoismaissa, sillä ihmiset ovat täällä miltei yhtä avomielisiä kuin minä.

Samassa vaunuosastossamme matkustaa unkarilainen tilanomistaja vaimonsa ja äitinsä kanssa! He ovat erinomaisen herttaista väkeä, ja vanharouva rakastui heti minun vaimooni. Minä taas rakastuin siihen nuorempaan rouvaan, ja nyt meillä riitti puhumista koko illaksi. Luulen, että he olivat varsin varakkaita, sillä tilanomistaja ei puheistaan päättäen ollut tehnyt eläissään mitään muuta kuin matkustanut kaikki maailman kolkat — paitsi tietysti sota-aikana, jolloin hän oli upseerina palvellut ratsuväessä. Hän tunsi kaikki maailmankolkat ja ulkomuististaan pyytäessäni suositteli hotelleja ja ihmisiä missä vain. Kysyin, minne he olivat matkalla, ja hän sanoi, että vanha äitinsä oli halunnut nähdä Marseillea, jonka vuoksi olivat kaikin lähteneet "pienelle" matkalle.

Marseille on muuten kaupunki, johon meriasioihin innostuneen kannattaa tutustua, sillä siellä on Ranskan etelämaakaupan keskus. Satamalaitteet ovat suuret ja ensiluokkaiset, niin että autokin, joka vei meidät vain kolmannen osan laiturin pituudesta, jonne uteliaisuudesta läksimme katselemaan, vaati melkoisen lisämaksun päästäkseen takaisin kaupunkiin, Kyllähän sen lisämaksun olisin muuten maksanutkin, mutta kun senpuolen autoilla on niin mahdottoman ruma ääni, kieltäydyin.

Minun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni, se vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin harmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka häiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat yhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi piipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson muistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.

Kun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä oppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan Marseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan perusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin jonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin Portugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys välimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö monin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin monta kertaa suurempi.

Pari katukuvaa:

Matkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha naisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin kaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme vielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä palasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa peitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut, ellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana aamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään ollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta tuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin kuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut sen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi kiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä ravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle katsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään liike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin kaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten, oliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän todennäköisempänä.

Kananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän oli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat seinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin paljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei ollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin pientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman tien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli, katsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat pois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina tiesi saavansa tuoretta tavaraa.

Tapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön, vaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että hautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään hautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa pää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat sivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti päänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran sivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi vauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.