PARIISI.

Jokainen vähänkin liikeasioihin perehtynyt Pariisissa kävijä haluaa luonnollisesti ensitöikseen tutustua pörssiin. Niin tein minäkin heti arkiaamuna, kun satuin kulkemaan sillä suunnalla. Pörssin melu näet kuuluu yli Seinenkin. Sen ja toisen päivän sain rauhallisesti kuunnella tätä melua, joka suuresti muistutti elämää paremmanpuoleisessa sikalassa juuri ennen ruokailuaikaa, mutta kun en koskaan ole omistanut muita kuin erään tamperelaisen tupakkatehtaan osakkeita — joka tehdas ennen voitto-osinkojen jakoa teki konkurssin — en lähemmin puuttunut arvopapereiden kursseihin.

Kolmantena päivänä houkutteli vaimoni Jack Paistinkääntäjän ja minut katsomaan tätä ihmettä. Pikku-Kalle kavahti jo ajoissa itsensä eikä seurannut meitä puuportaille, jossa noteeraukset tapahtuivat ja huuto oli suurin. Siellä oli paraikaa menossa erinäisiä osakkeita, ja mustalle taululle oli niitten arvoksi merkitty fr. 375: -. Jack hihkasi heti erinomaisella tenoorillaan, että 350: — on vallan tarpeeksi, jonka jälkeen virkapukuinen poliisi lähestyi meitä ja ilmoitti, että ulkomaalaisilta on pörssissä esiintyminen jyrkästi kielletty, varsinkin kun hinnoittelu osoitti matalapainetta. Tämä kaikki tapahtui todennäköisesti asianomaisen osakkeenomistajan yllytyksestä, sillä Jackin viimeinen huuto tuli merkityksi taululle, ja siitä lähtien muuttui numero yhä pienemmäksi, sillä jokainen arvasi ulkolaisen sormien olevan pelissä. Poistuimme tämän jälkeen rauhallisemmille kaduille, mutta lähtiessäni nappasin sentään pari valokuvaa suurimmista huutajista.

Tämä olikin muuten ainoa kerta, jolloin poliisi pyytämättämme sekaantui asioihimme, sillä pariisilainen poliisi on maailman siivoimpia ihmisiä. Ei hän tee numeroa itsestään, niinkuin pohjoismaalainen virkaveljensä, ei olemuksellaan tukkea liikennettä kadulla, sillä hän tietää ja ymmärtää, että katu on rakennettu kulkukelpoista yleisöä eikä häntä varten. Hän seisoo vain vaatimattomasti syrjässä sininen vaippansa hartioillaan eikä puutu turhanpäiväisyyksiin, mutta on aina avulias neuvomaan ja opastamaan, vaikkei osaakaan kuin ranskankieltä. Ja liikenne käy luistavasti kaikilla kulkuneuvoilla, eikä jalankulkijankaan tarvitse päällehyökkäävän auton lähestyessä muuta kuin nostaa kättänsä ja auto pysähtyy 30 senttimetrin päähän kulkijasta sallien hänen jatkaa matkaansa. Sitten puhaltautuu se taas täyteen vauhtiin, sellaiseen, joka pyörryttää meikäläisen päätä.

Minäkin olen ajanut kolme vuotta Fordilla ja käynyt parikymmentä kertaa ojassa, mutta aina hiljaisella vauhdilla. Meillähän on näet säädetty, että vaikka tie olisi kuinka leveä ja seutu autio, et autostasi saa ottaa ulos enempää kuin postihevosen vauhdin. Määräys on tietysti annettu tarkkojen kansantieteellisten tutkimusten perusteella, sillä Pariisissa, jossa autoja on enemmän kuin koko Suomen maassa ja ajopinta-ala sanomattoman pieni murto-osa meidän maastamme, ei yhteentörmäyksiä ja yliajoja tapahdu kuin heikko prosentti siitä mitä meillä. Ja silti on ajonopeus Pariisissa aivan rajoittamaton. Siellä saa ajaa kaikilla hevosvoimilla, mutta jos tuhmasti ajat ja teet vahinkoja, on edesvastuu ankara.

Pariisilainen autoilija osaa ajaa eikä tee kuperkeikkoja. Jos kertoisin, että Pääsiäispäivän ehtoopuolella Boulognen avenyillä autovirta oli niin sakea, että se muistutti tukkien juoksua tukkirännissä, niin kaikki sanoisivat, että se on vale. Niitä kulki ainakin viisi rinnakkain yhtäännepäin ja toiset viisi toisaannepäin, ja kaikki toistensa kantapäillä. Niitä tuli kuin vettä kraanasta huimaavaa vauhtia, sitten taas kaikki toisilleen antamasta ja matkustajalle miltei huomaamattomasta merkistä pysähtyivät kuin suvantoon, ja taas muutaman sekunnin kuluttua virta valui edelleen kuin Ämmäkosken nielussa. Istuin yhdessä tällaisessa ja pysäyksen aikana yritin ottaa valokuvan tästä ihmeestä, mutta juuri kun kuva oli tähtäimellä, pääsi sulku auki, ja minut nyäistiin istuimilleni, jolloin luonnollisesti ainakin valokuva epäonnistui. Sen kerran perästä istuin tungospaikoissa kiltisti siinä, mihin minut alunperin oli asetettu.

Huolimatta siitä, että matkustajia kuljetetaan näin nopeasti, ovat autotaksat Pariisissa erinomaisen halpoja suomalaisiin hintoihin verrattuina. Pohjamaksu taksa-autolla on fr. 1:25, (meillä Helsingissä muistaakseni Smk. 5:-) eikä maksu kokemaltani kahdeksan kilometrin matkalta nouse viittä frangia ylemmäs. Tällaiselta matkalta olisi Helsingissä saanut maksaa ainakin 20 markkaa. Ainoa mielestäni epämiellyttävä ja aluksi outo tapa oli se, että autonajajille täytyi antaa juomarahaa. Se on pyhä velvollisuus ja varo itseäsi, jos sen laiminlyöt; korvasi eivät kestä laiminlyöntisi aiheuttamaa sanatulvaa. Mutta pian tähänkin systeemiin tottuu ja mielellään ne prosentit maksaakin, sillä taksat ovat, kuten sanoin, alle puolet Suomessa totutuista taksoista.

Pariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta se on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään. Sitäpaitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven loppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin opetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi oppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen ulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.

* * * * *

Meillä yleensä luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna erikoisen chic eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä — tai oikeammin — käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa esiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys, sillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet. Yksi tai pari ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään massaan niinkuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä vähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi. Kuulin eräästäkin, joka Pariisinmatkaansa varten oli entisistä käyttökelpoisistaan huolimatta teettänyt viisi uutta pukua, nimittäin muistaakseni tavallisen puvun, shaketin, redingoutin, smokingin ja frakin. En sano tätä pahalla enkä kademielin, sillä jokainenhan pukee itsensä niinkuin haluaa — tai on sitten pukematta, kuten myöhemmin havaitsin useitten pariisilaisten naisten kulkevan, — mutta hienoimpiinkin operetteihin — oopperaa lukuunottamatta, jossa en käynyt — saapuivat kaupungin asukkaat puettuina varsin kirjavasti.

Minä puolestani, hankittuani entisen sokeritoppanuoraksi venyneen kravattini sekä paikkapohjakenkieni tilalle uudet, havaitsin pitkällä laivamatkalla sekä edestä että takaa kiiltäväksi kuluneen sakettini ja lippalakkini (merkki Harcourt) kanssa olevani kutakuinkin pariisilaisten makuun.

Hairahduin puhumaan ehkä pitkälti pukuasiasta, joka muuten ei ole vahvimpia puoliani, mutta tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että Pariisista saa kyllä tarpeen tullen kymmenessä minuutissa ostaa minkälaisen istuvan puvun tahansa kolmanneksella siitä hinnasta, jonka Suomessa olisi saanut maksaa parin viikon odotuksen ja koettelemisien jälkeen — kiitos meikäläisten kraatarien lakkoilevan luonteen — ynnä muidenkin lakkojen. (Naiset kyllä koettelevat pukujaan Pariisissakin, mutta se on heistä hauskaa.)

Tämä puvuista, mutta tarvitsee sitä ihmisen ruumis muutakin siivousta, ja yksi tällainen vitsaus miehille — ja muutamille naisillekin — on parranajo. Olkoon housut takaa rikki, sitähän ei voi auttaa, ellei ole tullut katsoneeksi — eikä sinne ole toistenkaan pakko kurkistella, — mutta naamansa näkee Pariisissa aina peilissä, menipä minne tahansa, ja jos silloin on aamupuhteella tämä tärkeä siivous jäänyt toimittamatta, on se pikimiten järjestettävä.

Minä henkilökohtaisesti ajan melkein aina omin käsin partani, mutta eräänä päivänä sai ylpeyden henki minussa vallan ja yllytti menemään oikein pariisilaiseen parturiin. Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta sanottua tiedekuntaa kohtaan muistellessani erään virkaveljeni kertomusta, kun hän kaksikymmentävuotta sitten kielentaitamattomana joutui Pariisissa parturiin. Osoitti karvaista leukaansa ja päätänsä sormellaan — lausuen jo oppimansa ranskankielisen sanan: "oui." Karvari tarttui teräskapineihinsa, ajoi parran ja kysyi jotain omalla kielellään. "Oui", kuului vastaus, ja taas seurasi hetken kestävä käsittely. Taas kysyttiin ja taas vastattiin, kunnes kolmen tunnin istunnon jälkeen veljemme oli pariisilaisen parturin haluamassa kunnossa. Mutta lasku oli myös sen mukainen: 35 frangia entisajan rahaa. — Matkakassa oli siinä tuhannen frangia, vähän yli ehkä, Pariisissa piti viivyttämän kaksi viikkoa, myös oli jossain asuttava, syötävä ja vähän hupailtavakin ja parturissa piti käydä joka päivä, sillä kuka sitä nyt Pariisiin partaveistä ottaa mukaansa. — Hän ei ole koskaan kertonut, miten hän asiansa järjesti, mutta niihin aikoihin, kun kuulin tämän kertomuksen, kaamoitti se minua, ja päätin itsekohtaisesti olla varovainen.

Arastellen avasinkin parturin oven jossain asuntoni läheisessä katunurkkauksessa. Kolme tuolia oli huoneessa, joista yksi vielä uhrista vapaana. Siihen minut istutettiin ja ovi suljettiin ottamalla kädensija ulkopuolelta pois. Nyt kysyi siivonnäköinen adjutantti, mitä pitäisi tehdä, mutta minä pidin varani enkä puhunut mitään, näytin vain korvallisiani ja klipsuttelin sormillani, niinkuin saksilla tehdään, mutta en puhunut mitään. Parturi tarttui työhönsä, eikä hän ensi kertaa tuntunut saksia käsittelevänkään. Pian osoitti hän minun otsatukkaani ja kysyi jotakin. Puistelin päätäni vastaukseksi, mutta siitä hän äityi hirveästi puhumaan samalla tehden teatraalisia liikkeitä. Kun minäkin olen joskus näytellyt nuorisoseuroissa ja sen semmoisissa, otin ankaran katsannon, sillä arvelin, että tässä se Ranteliinin juttu nyt taas on, ja sitten salli hän minun poistua. Lähtiessäni kysyin, minkätakia hän saapuessani oli sulkenut oven jälkeeni, ja hän lakoonisesti ilmoitti, että kun kerran kaikki kolme tuolia olivat varatut, ei kenelläkään ollut syytä tulla huoneeseen odottelemaan. Jonottakoot kadulla siksi, kunnes joku paikka vapautuu. Uskalsin epäillä tällaisen tavan kannattavaisuutta, mutta hän väitti, että kun heidän kuitenkin täytyy ajattaa partansa, odottavat he mieluummin kadulla kuin lähtevät toiseen parturiin, joka myös saattaa olla suljettu.

Vaikka ei käykään naisparturissa, tutustuu Pariisissa kuitenkin ja tahtomattaan naisten kauneudenhoitoon, sillä he harrastavat sitä aina ja jokapaikassa. Kyllähän naiset muuallakin hankaavat naamaansa puuteria, ja se luonnollisesti olkoon sallittu, sillä jos jollakin on huono ja rupinen ihonlaatu, niin peittäköön sen toki jauhoilla ja muilla paklausaineilla. Mutta huulien veripunaiseksi maalaaminen ei satu ainakaan minun makuuni. Vielähän senkin voisi sietää että joku huonosti vietetyn yön jälkeen hiukan värjäilisi kalvakoita huuliaan, jos väri pysyisi edes kymmenen minuuttia, mutta kun he eivät malta olla nuoleskelematta huuliaan, lohkeilee väristä palasia pois kuten rappausta ikälopun talon seinästä, eikä näky ole enää silmälle suotuisa. Ja sitten, jos he tyytyisivät maalaamaan vain sen osan huulistaan, jonka luonnonlakien mukaan tulee olla punainen, mutta se ei riitä. Ylähuulen keskelle vedetään korkealle ulottuva punainen marja ja alahuuleen vastaavaan paikkaan samanlainen alaspäin, ja silloin muistuttaa tällainen huulipari enemmän kärpässientä kuin pusujäseniä, — sillä huulethan ovat tehdyt pääasiassa suutelemista ja viheltämistä varten. Vielä niillä kutakuinkin saattanee viheltää, mutta se toinen homma — — —?

Kahviloissa näitä mannekiineja sitten istuu aamusta iltaan vilkuttelemassa silmää ohikulkijoille, mutta puotitytöt ovat yhtä hanakoita maalareita eikä näky ole paremmissa ravintoloissakaan harvinainen.

Kun tulivat ravintolat mainituiksi, en malta sivuuttaa erästä, jota jo Suomessa minulle suositeltiin. Se on Restaurant "Djiguite", Boulevard Edgar-Quinet 19. Erikoisuutena oli mainittu se seikka, että kaikki ravintolan tarjoilijat sekä orkesterin jäsenet ovat venäläisiä ruhtinaita, jotapaitsi siellä tulee toimeen skandinaavialaisilla kielillä. Niinpä ravintola visiittikortissaan erikoisesti sulkeutuikin skandinaavien suosioon.

Nähdäksemme tämänkin paikan, menimme sinne päivälliselle. Ravintolahuone ei ollut suuruudella eikä ylellisyydellä pilattu, ja mitä siivollisuuteen tulee, saattoi hyvinkin uskoa sen olevan venäläisissä käsissä. Mutta henkilökunnan ruhtinaallisuutta uskalsin epäillä. Ainoa, joka saattoi kehua puhtaasti venäläisillä ja sen ohella myös sanokaamme ruhtinaallisilla kasvonpiirteillään, oli pianisti. Ylitarjoilijalta, joka heti saavuttuamme otti meidät huostaansa, kysyin oliko siinä nyt Orlov tai Menshikov, mutta hän vaikeni. Sitten tiedustelin erään vaaleahkon soittoniekan sukujuuria, mutta ei niitäkään ilmaistu enempää kuin muidenkaan. Kaikki oli anonyymiä, salaperäistä, kaikki olivat ruhtinaita, antakaa ruhtinaille heille tuleva arvo. Sanoin epäileväni koko kertomusta humpuukiksi, mutta kivenkovaan vakuutettiin kaikkia täysiverisiksi, jalosukuisiksi.

En tiedä, vaikuttivatko kysymykseni jollain tavalla häiritsevästi, koska ennen lähtöämme hovimestari lahjoitti minulle metrin pituisen Suomen lipun. Se oli kuin ymmärtämyksen merkki, sellainen "ei nyt pidä ottaa pahaksi, vaikka tässä tuli puhutuksi leikkiäkin." Panin lipun taskuuni, ja lienee se matkassani vieläkin.

Toinen skandinaaveille suositeltu ravintola on Strix, lähellä Dome-kahvilaa. Sen on aikanaan perustanut Albert Engström, jonka kuva ja monet piirustukset koristavat huoneen seiniä, ja oli se viime vuosiin saakka skandinaavien suosituin ruoka- ja kokoontumispaikka. Nyt se on joutunut jonkun juutalaisen käsiin, eikä kukaan kerran siellä käytyään enemmälti sinne halaja, sillä ennen niin kehuttu ruotsalainen keittiö on saanut vahvoja sivuvaikutteita tavallisesta ranskalaisesta ruokalasta, ja hinnat ovat kolmattaosaa kalliimpia kuin ranskalaisissa ravintoloissa.

Vastailmestynyt ruotsalainen Pariisinopas kyllä suosittelee vieläkin tätä paikkaa, mutta se puhuu muutakin, johon ei ole luottamista. Muun muassa mainitaan siinä, että katakombit ovat yleisölle avoinna joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena sunnuntaina, jonka perusteella varustauduimme matkalle kymmenen hengen voimalla. Asema oli kuitenkin suljettu ja portilla luki, että avoinnaolopäivät ovat ensimmäinen ja kolmas lauantai. Tiedusteluumme, milloin päivä on muutettu, vastattiin sen olleen aina siten. Näin jäivät katakombit meiltä näkemättä, koska emme voineet kahdeksi viikoksi jäädä odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Mutta luottamuksemme Pariisinoppaaseen oli myös hävinnyt.