BAGDAD.

Gramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee aamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen metrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle kuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen. Kauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa kahvilassa on gramofooni. Sitten on miltei jokaisella perheellä oma gramofooni, joka myös on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se hyvin kuuluu kadulle.

Kuten yleensä musikaalisesti vähemmän armoitetut henkilöt, olen minäkin aikanani pitänyt gramofoonimusiikista, koska sillä saattoi soitella sellaisia kappaleita, joita en itse osannut edes viheltää. Nyt en sitä enää rakasta; kun ajattelenkin sitä pelitoosaa, rupean voimaan pahoin.

Hotelliani vastapäätä oli kahvila ja siellä suuri sininen gramofooni. Heillä oli nähtävästi vain yksi ainoa levy, sillä he soittivat samaa kappaletta aina. Kello kuudelta aamulla, ensimmäisten kahvilavieraitten saapuessa se pantiin pyörimään ja veivattiin sitten yhtämittaa, keskeytymättä kello yhteen saakka yöllä. Viisi tuntia sain olla rauhassa, mutta sitten se taas alkoi uusilla voimilla, niin että päätä pakotti.

Ja jospa niitä olisi ollut vain yksi ulisemassa, mutta huoneeseeni kantautui ainakin kymmenen koneen ääni, sillä kahviloita oli täällä tiheässä. Tämä suuri sininen vei kuitenkin voiton kaikista, ja sitä sekä soittamaansa kappaletta minä vihasin sydämeni pohjasta, sillä kappaleessa ei ollut päätä eikä häntää melodiasta, se oli jonkinlainen pitkäveteinen neekerifalsetin iltahymni.

Mutta jos tämä soitteli pitkäveteisesti, niin antoi naapurikahvilan orkesteri enemmän hoppua esityksilleen. Siellä edusti korkeimpia musikaalisia saavutuksia trio, johon kuului pasuuna, klarinetti ja rumpu. Pasuuna ja klarinetti soittivat samaa ääntä, melodiaa, tosin eri oktaaveissa, ja rumpu hoiteli säestystä. He soittivat niin nopeassa tempossa, että se tuntui miltei uskomattomalta; ennenkuin kuulija oikein kerkisi päästä käsitykseen kappaleen sävystä, oli se jo loppunut. Tiukalle se otti soittajillekin, sillä posket pullollaan ja silmät verestäen he puhalsivat koneisiinsa, ja hiki valui kiiltävinä juovina pitkin kasvoja. Kolme kappaletta he osasivat, ja niitä he vuoron perään soittivat koko illan, joka päivä, niin että minäkin opin ne ulkoa.

Säästäväisyyssyistä olin etsinyt itselleni asunnon arabialaisessa kaupunginosassa, sillä n.s. eurooppalaiset hotellit nylkevät huimaavia hintoja huoneista sekä kaikesta muustakin. Mainitsen vain esimerkkinä että kerran söin eurooppalaisessa hotellissa kolme kananmunaa, ja sain maksaa siitä lystistä 30 markkaa. Seuraavana päivänä poikkesin läheiseen arabialaiseen hotelliin — aivan yhtä siistiin kuin edellinenkin — ja tilasin siellä viiden munan annoksen, mutta tästä ateriasta en tarvinnut maksaa kuin viisi markkaa. Samanlainen suhde on huoneittenkin hinnoilla. Eurooppalaisessa hotellissa maksaa yhden hengen huone 150 mk, jotavastoin minä arabialaisessa hotellissa maksoin vain 22 markkaa. Eihän siellä tosin yhtä hienoa ollut, mutta huone joka tapauksessa ja kuisti, josta saattoi katsella katuelämää.

Kun ensi kerran tulin hotelliin siinä kahden aikaan iltapäivällä, olivat lattiat ja käytävät täynnään vuoteita ja joka vuoteessa lojui puolialaston mies. Vähän kummissani sitä aluksi katselin, kunnes myöhemmin huomasin, että miltei koko Bagdad nukkuu iltapäivähelteen aikana 3-4 tuntia. Silloin katuelämäkin hiljenee ja ne, jotka jaksavat pysyä valveilla, istuvat kahviloissa imeskelemässä vesipiippuaan. Kello neljältä vuoteet taas kääritään kasaan ja viedään katolle, jossa enimmät hotellivieraat nukkuvat yönsä. Siinäkin hotellissa, jossa asuin, ei kattopinta-ala ollut kovinkaan laaja, mutta vuoteita siellä oli yli 40. Se muistutti jo kasarmielämää.

Katuja kastellaan Bagdadissa usein ja joskus niitä myös lakaistaan pienellä palmuluudalla, mutta vasta sitten, kun kasteluvesi ensin on liuottanut kaiken loan liukkaaksi, liisterimäiseksi massaksi, jonka irroittamiseen vaatisi olla toisenlaiset vehkeet kuin palmukuituluuta. Siksipä onkin kastelun jälkeen vaarallista liikkua keskikadulla, sillä siellä on liukasta kuin niljaisessa savikossa.

Kahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo, puolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Vettä siihen tuli nähtävästi jostakin johdosta, sillä se oli aina reunojaan myöten täynnä. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä, joka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja huuhtelivat pölyn pois, taikka joivat siitä. Toiset pesivät siinä kasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien kanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvottelemaan, kunnes taas joku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä satoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät hakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka siellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän sieltä ammensi yhtä tyytyväisenä.

Bagdadin basaarit ovat maineensa arvoisia. Monena päivänä kuljin siellä tuntikaupalla eksyksissä, kunnes aivan nääntyneenä löysin jostain sokkelosta tutummille kaduille. Sillä nämä basaarit ovat kuin labyrintti. Niitten yhteenlaskettu pituus on arvioni mukaan hyvän matkaa toistakymmentä kilometriä, kauppa kaupan vieressä ja jokaisella kaupalla on edustavaa sivua, siis tiskin leveyttä, korkeintaan kolme metriä.

Basaarien katto on savesta holvimaiseksi muurattu ja vain pienistä aukoista katossa pääsee sinne valoa. Siksipä siellä onkin ikuinen hämärä, ikuinen pöly, ikuinen haju ja ikuinen huuto. En tiedä, kuka sieltä kaiken tarjolla olevan tavaramäärän ostaa, sillä näytti siltä, kuin myyjiä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon kuin ostajia. Mutta kenties he myyvät toisilleen. Sillä arabialainen osaa kyllä tehdä kauppaa, ja jos ei kauppa käy, niin hän laskee rahojaan.

Basaarit eivät muuten vaikuta kaupungin yleiseen ulkonäköön, koska ne ovat näin peitetyt. Ainoastaan onkaloitten mustat sisäänkäytävät ja holvien kupukatot näkyvät julkisimmille kaduille. Eipä sillä, että ne millään tavalla näitä julkisiakaan katuja pilaisivat, sillä Bagdad on rakennettu melko yksitoikkoiseen tyyliin. Viehättävänä silmänruokana ovat sentään pohjoismaalaiselle palmut, joita siellä kasvaa joka paikassa, missä pienikin multapenkki pihoilla tai rakennusten välillä on löytynyt. Ja palmujen varjossa näyttää rumakin rakennus kauniilta.

Eivät turistitkaan Amerikasta saakka saavu Bagdadia ihailemaan, vaan he tulevat katsomaan muinaisen Babylonin raunioita. Sinne minäkin halusin, vaan en olisi yksinäni lähtenyt. Sain lopulta erään Amerikasta saapuneen valokuvaajan matkatoverikseni, ja muulikyydillä päätimme lähteä. Autoja kyllä kulkee sinne joka aamu ja palaavat iltapäivällä, mutta ne ovat kalliita. Kun eräs Hillalainen muulinajaja läheltä Babylonia lupasi kuljettaa meidät perin halvalla, sovimme lähdön seuraavaksi aamuksi ennen kukonlaulua.

Oli vielä aivan pimeä, kun muulinajaja tuli hotelliini herättämään minua. — Näihin hotelleihin ei muuten tarvitse kolistella sisäänpäästäkseen, sillä ovet ovat aina auki. Kadulla odotti viisi muulia ja pieni poika. Minulle osoitettiin vähäläntä, kirjava elukka, joka ei ollut sen korkeampi kuin että hiukan varpailleni kohoutumalla sain toisen jalkani heitetyksi selän yli. Senverran jäi tilaa jalkojeni alle, etteivät anturat maata laahanneet.

Ajoimme siitä yöhiljaisten ja pilkkopimeiden basaarien läpi sillankorvaan valokuvaajan asunnolle. Pian oli hänkin jalkeilla, ja niin jatkettiin outoa vaellustamme ensin läpi kaupungin palmumetsiin ja sitten aavikkotielle. Lähtiessämme ei kello ollut lyönyt vielä kolmeakaan, mutta muulinajaja selitti, että yöllä on vilpoisin kulkea, kuten sen myös itsekin huomasimme.

Muuli on varsin kiltti eläin ratsuksi. Mitään ohjaksia tai suitsia ei käytetty, vaan jokaisella oli pieni keppi ohjaamista varten. Sillä kun napautti muulia kaulalle, niin se kääntyi heti vastaiselle puolella. Viides muuli, jolla ei ollut ajajaa, tulla kopotteli itsekseen jäljestä. Sen selkään oli muulinajaja sälyttänyt valtaisen kuorman, suuremman kuin muuli itse.

Muuli on uskomattoman sitkeä ja kantaa mahdottomia taakkoja. Näin kerrankin muulin, jonka hyvin olisin jaksanut kantaa sylissäni pitemmänkin matkan, mutta joka selässään kantoi kahta niin suurta omenalastia, että töintuskin olisin niitä yksitellen vierittelemällä saanut siirretyksi paikaltaan.

Aurinko nousi keltaisena pallona ja alkoi puristaa hikeä hartioista. Meillä ei ollut minkäänlaisia satuloita, ainoastaan heinäpussit istuiminamme, ja sieltäkin käsin alkoi lämmittää. Kyllähän lämpö muuten hyvää on, jos se jakaantuu tasaisesti joka puolelle, mutta tällainen yhteen kohti keskitetty kuumuus rupeaa hermostuttamaan. Koetin auttaa asiaa istumalla milloin poikittain, milloin hajareisin, mutta heinät yhä kuumensivat. Kohtahan kuitenkin pääsisimme perille, ajattelin. Muulinajaja oli sanonut, että kello kahdeksalta ollaan jo Babylonissa.

Sivuutimme pieniä palmumetsiköitä, ajoimme taas aavikkoa ja kello tuli kahdeksan, mutta Babyloonia ei vielä näkynyt. Kovenimme muulinajajalle ja näytimme kelloa, hän vain nyökytteli päätään, että; kyllä tullaan kun joudutaan. Ohitsemme oli vilahtanut kolme turistiautoa ajaen hiekkaa silmillemme ja häviten taas lakeudelle, ja koska arvasimme niidenkin tavoittavan samaa päämäärää kohti, huomasimme aavikkoa vielä riittävän. Joka raunion kohdalla kysyimme kyllä muulinajajalta, joko tämä on Balyloonia, mutta hän vain puisteli päätään ja näytti taivaanrannalle, jossa kohosi aavikosta suuria kivikasoja.

Askel askeleelta kivikasat suurenivat ja saivat jonkinlaisia muotoja, ja kello kymmeneltä olimme tämän kolossin, muinaisen Baabelin juurella. Siitä muulinajaja lähti omille teilleen, ja me jäimme harhailemaan raunioitten keskellä.

Babylooniasta ei yhtäkkiä voi saada yhtenäistä kuvaa mieleensä, sillä toinen toistaan kummempi raunio sulkee näköalan, ja niiden välissä vaeltelee ihminen kuin muurahainen katakombeissa. Ihmetellen täytyy vain katsella sitä ääretöntä työn määrää, joka täälläkin on tuhlaten käytetty, ja paljon merkillisiä muistomerkkejä tapaa, joiden tarkoitusta ja alkuperää ei kukaan osaa selittää.

Viisaasti kait on maan valtias aikoinaan ajatellut rakentaessaan valtakuntansa pääkaupungin tänne aavikon keskelle, sillä harvat kykenivät silloisissa oloissa varustamaan sotajoukkoa, joka tällaisen aavikkomatkan tehtyään olisi vielä ollut taistelukelpoinen; olihan Suuren Aleksanterinkin kuuluisa sotajoukko vähällä nääntyä lyhyemmällä erämaamatkalla. Mutta mitä ei valloittaja tehnyt, sen teki aika, kiipesi korkeankin muurin yli ja alkoi jäytää ikänsä elänyttä. Ei vihannoi enää riippuvien puutarhojen muurinterassi, eikä lorise siellä suihkukaivo, aavikon aurinko paistaa hellittämättömästi, ja kivenkylki hehkuu kuumuutta.

Olimme aikoneet ehtiä kello 12 lähtevään autoon, mutta kun tulimme paikalle, oli se jo lähtenyt. Jäisimmekö nyt jalkamiehiksi? Oli siellä vielä yksi auto vallan hyljättynä, ja päätimme jäädä odottamaan, kenellekä se kuuluisi. Kotvan odoteltuamme saapuikin ohjaaja ja hetken kuluttua komeannäköinen vanhempi herrasmies nuoren neitosen seurassa. Ohjaajalta kuulimme hänet amerikalaiseksi, joka tyttärensä kanssa oli turistimatkalla. Iskimme heti kiinni pyytäen päästä mukaan ja pyyntöömme oitis suostuttiin. En tiedä, vaikuttiko matkatoverini amerikalainen murre eduksemme vai ovatko amerikalaiset muuten ennakkoluulottomia; hän kuitenkin sanoi, että jos olimme englantilaisen kanssa tekemisissä, oli vastauksena korkeintain olkapään kohautus.

Eikä sillä hyvä, että pääsimme mukaan, vaan kun Bagdadissa halusimme ottaa kustannuksiin osaa, maksoi jenkki koko kyydin sanoen jotain siihen tapaan, että "ei pyyssä kahen jakoa".

Ei ollut enää aikaa viipyä Bagdadissa, enkä siellä olisi viihtynytkään, sillä gramofoonit kiusasivat minua äärettömästi. Eräs bagdadilainen ihmetteli, kun sanoin, etten pitänyt heidän kaupunkiaan kauniina ja ettei vääryyttä tapahtuisi, täytyy tunnustaakseni että aistikkaimmat moskeijat koko aavikkomatkani varrella tapasin Bagdadissa, sillä ne olivat miltei kaikki kauniisti sommiteltua mosaikkia; ei liikoja koristuksia, mutta hauskat ja valoisat kuviot.

Oli siis käytävä vielä poliisikamarissa englantilaisten viranomaisten luona leimauttamassa passi, ja koska minulta hävisi siellä koko aamupäivä, ansaitsee asia mainitsemisen. Kun minua ensin puolen tuntia oli juoksutettu asteettain pienempien herrojen luota suurempien herrojen luo, löytyi lopulta sellainen, joka rupesi suureen kirjaansa tekemään muistiinpanoja passistani. Luulen, että hän kirjoitti sen kahteen kertaan puhtaaksi, sillä tämä toimitus otti noin tunnin, niin että kerkisin polttaa kaksi vankkaa piipullista tupakkaa. Sitten alkoi kyselyjen sarja, joka kesti taas puolisen tuntia. Sen jälkeen vietiin passi kaikkein korkeimman nähtäväksi. Hetken kuluttua se palautettiin ja lähetettin toiseen kabinettiin ja sitten taas sinne korkeimmalle herralle. Taas se palautettiin ja tehtiin uusia kysymyksiä, joihin kaikkiin vastasin selvästi ja totuudenmukaisesti. Nämä vastaukset ja passi lähetettiin kolmannen kerran korkeimman herran katseltaviksi, jonka jälkeen passi palautettiin ja minulle ilmoitettiin, että tämä maksaa viisi rupieta eli melkein saman, kuin koko passin Englannin alusmaitten viseeraus. Protesteerasin jyrkästi tällaisia maksuja vastaan sanoen jo maksaneeni tarpeeksi ja kysyin mistä tämä johtui. Sanottiin olevan siitä hyvästä, että pääsen lähtemään pois Iracista. Väitin sitä yhä edelleen laittomaksi, mutta annoin kuitenkin rahat kovasti muristen. Nyt rupesivat herrat siinä huoneessa keskustelemaan, että mitenkähän se oikein mahtanee olla tämän asian kanssa. He katselivat englannin viisumia passissani ja tulivat siihen lopputulokseen, että minun ei tarvitse maksaa mitään, jonka jälkeen sain rahani takaisin. Nyt vietiin taas passini sen korkeimman herran puheille, mutta se palautettiin sieltä heti määräyksellä, että maksettava on. Kaksi niistä äskeisistä herroista meni sitten hänen puheilleen ja palasivat hetken kuluttua sanoen, ettei sen kanssa voi keskustella. Ei siis auttanut muuta kuin maksaa uudelleen, mutta kahteen kertaan oli passia vielä käytettävä hänen huoneessaan.

Kaiken kaikkiaan oli siis passiani kuljetettu kuusi kertaa sen korkeimman herran käsissä, kaksi kertaa viereisessä huoneessa, jotapaitsi koko passi oli puhtaaksikirjoitettu siinä huoneessa, jossa minä odottelin, eikä lopputuloksena passiin ollut kuin yksi leima, yksi nimi ja viiden rupien leimamerkki.

Johduin tästä ajattelemaan, että meillä Suomessakin pitäisi ottaa tämä sama tuottava tapa käytäntöön. Elikkä siis, ettei ulkomaalaisia matkustajia — ja erikoisesti englantilaisia ja kreikkalaisia, joiden hallintoalueilla tämä systeemi näyttää olevan voimassa — päästetä lähtemään maasta, ennenkuin he ovat suorittaneet lähtöoikeudesta, sanotaan nyt 1000 markkaa. Asiasta olisi ensi tilassa annettava ehdotus eduskunnalle.

Olisin lähtiessäni halunnut ostaa joitakin Iracin oloja kuvaavia ja siellä valmistettuja pikku muistoesineitä, ja sitä varten kiertelin vielä basaareissa, mutta sellaisiapa ei ollut saatavissa. Iracilainen kotiteollisuus on köyhää, eikä heillä ole mitään omaperäistä, kaikki on Persiasta joko tuotua tai lainattua. Kyselin kirjailtuja huiveja ja oviverhoja: persialaisia, sitten näin kauniita mattoja: persialaisia, silkkisiä kimonoita: persialaisia. — Eikö ole mitään Bagdadissa valmistettua? On kyllä, mutta ne ovat tehdastuotetta, painettuja, ainoastaan persialaiset ovat käsintehtyjä. Koska tiesin Intiassa saavani persialaisia tuotteita halvemmalla, jätin ostokset tekemättä. — Hopeatavaroita, Iracissa valmistettuja käärmemallisia rannerenkaita olisi kyllä saanut, mutta kuten kaikki muukin Bagdadissa, olivat nämäkin suhteettoman kalliita tekotapaansa ja valmistuksessa käytettyyn raaka-ainemäärään katsoen, joten nekin jäivät basaarin pöydälle. Helteistä junamatkaa varten ostin palmunkuiduista tehdyn viuhkan, joka maksoi yhden markan.