KONSTANTINOOPOLIA HARHAILEMASSA.

Vieras paikkakunta eksyttää helposti, ellei ole varustautunut yllätyksien varalle. Mukanani oli siis Konstantinoopolin kaupungin kartta eli asemakaava jonka mukaan arvelin löytäväni vaikka minne. Mutta kun kartassa ei ollut katujen nimiä — paitsi kaikkein suurimpien — ei siitä ollut apua kuin eri kaupunginosia etsiessäni. En luule, että kaikilla kaduilla nimiä olikaan, kun eivät paikkakuntalaisetkaan niitä tunteneet. Ja vaikea on siellä muuten etsimäänsä henkilöä löytää, ellei palkkaa kallista opasta ja tietymätöntä on silloinkin, löytääkö haluamansa.

Tehtäväkseni olin ottanut etsiä käsiini erään verrattain suuren liikemiehen Stambulin puolella, mutta kun ei katua ollut tiedossani, poikkesin poliisilaitokseen kysymään sitä. He mietiskelivät asiaa keskenään, mutta liikettä ei löytynyt. Kysyin, olisiko kaupungissa jonkunlaista osoitetoimistoa, jolta voisi tiedustaa, mutta sellaista ei kuulunut olevan, — taikka eivät ainakaan poliisilaitoksessa siitä tienneet.

Kun lopulta sain liikkeen oikean puhelinnumeron tietooni ja soitin sinne, oli liikkeen johtaja päivällisellä kotonaan, jonne antoivat tarkan osoitteen. Nyt läksin tavoittamaan häntä kotoaan, mutta se oli vaikeampi tehtävä kuin luulinkaan. Senverran tiesin, että se oli Englannin lähetystön lähellä, ja sinne löysin itsekin, mutta sitte täytyi turvautua kyselyihin. Kirjoitettu osoite oli mukanani niin meikäläisillä kuin turkkilaisilla kirjaimilla.

Näytin paperia passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa tuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi, että olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin osoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta tukkuliikkeestä. Siellä neuvoivat kolmanteen suuntaan, ja se oli luullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin kellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan eksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani tiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät oikein olleet varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin verrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta he eivät tienneet mitään, vaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja kuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.

Lopuksi eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että hän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen sitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua. — Kuitenkin oli tähän etsimiseen kulunut aikaa puolen neljättä tuntia ja etsimäni henkilö oli jo lähtenyt liikkeeseensä. Kotoaan saamieni osviittojen perusteella löysin liikkeen nyt verrattain nopeasti ja mitä havaitsin! Se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä, josta ensin olin tiedustellut, oli verrattain suuri liikehuoneusto ja selvästi havaittava kyltti ovenpäällä. Mutta poliisilaitoksessa eivät tienneet siitä mitään.

Voisi ajatella, että tällainen tietämättömyys johtui ulkolaista kohtaan osoitetusta yrmeydestä, mutta kun syntyperäinen turkkilainen hotellimme isäntäkin sitä pariin otteeseen oli tiedustellut, ja tulos oli aina sama, käsitin syyn olevan siinä, etteivät konstantinoopolilaiset itsekään tiedä, mitä heidän kaupungissaan on ja mitä ei. Siksipä syntyikin mielessäni salainen, mutta palava halu saada käsiini sellainen julmetun suuri — sanotaan noin sata metriä korkea — tankkijyrä, jolla olisin ajellut edestakaisin, kadut ensin suoriksi, sitten ristiin rastiin, pitkin ja poikin, kunnes kysymättäkin olisi jo kaukaa nähnyt etsimänsä paikan. Tästä mainitsemastani tietämättömyydestä johtunee osittain myös se epäluulo, jota turkkilainen tuntee ulkolaisia kohtaan ja joka pääasiassa esiintyy varsinkin juuri viranomaisten puolelta osoitettuna epäkohteliaisuutena. Keskenään kantavat Balkanin vallat kaunaa toisilleen enemmän kuin kuokkavieraat muolaalaisissa häissä, ja se olkoon heille sallittu, koska eivät muutenkaan voi olla, mutta muille ulkolaisille voisivat turkkilaiset sentään olla ystävällisempiä eikä raakuuteen vivahtavan töykeitä.

Olen mielessäni innolla kannattanut turaanilaista aatetta useita vuosia, mutta nyttemmin olen siitä suuresti luopunut mikäli aate koskee turkkilaista, sillä häntä en millään suostu tunnustamaan veljekseni.

Eipä sillä, etteikö Konstantinoopolissa tapaisi ystävällisiäkin ihmisiä, joiden ystävyys lisäksi saattaa olla paljon sydämellisempää kuin usean eurooppalaisen, mutta niihin en joutanut liiemmälti tutustumaan.

Niitä turkkilaisia kaunottaria, joista Pierre Loti niin mukaansatempaavasti kertoo, en ihmeeksenikään nähnyt yhtään. Kaduilla liikkui sitä tavallista lyhyttukkaista naiskansaa, jota näkee joka kaupungissa, enkä tiedä, mihin kaupunkiin näkemiäni sovelluttaisin, kun olen niin monessa taas käynyt, että käsitteet menevät sekasin. Olihan niillä useilla melko kiiluvat silmät, ja silmien perusteella kai Lotikin on päästänyt mielikuvituksensa irralleen, sillä hänhän näki ne siihen aikaan vain hunnun läpi, mutta oman näkemäni perusteella voin neuvoa asiasta mahdollisesti innostuneita, ettei erikoisesti kauniita naisia varten kannata Konstantinoopoliin matkustaa. Haaremeissa niitä lienee aikoinaan ollut, mutta luulen, että kun haaremien portit sitten avattiin kaiken kansan käydä ulos, mahdolliset kaunottaret ensimmäisinä pudistivat Konstantinoopolin tomut jaloistaan ja hävisivät suotuisammille maille.

Ja kun sulttaanikunnasta tehtiin repupliikki, ei pashakaan enää viihtynyt Stambulissa, vaan otti vuoteensa ja kävi Angoran puolelle pois meren rannalta, sillä hän nähtävästi arvasi, että kohtapuoleen tulevat toisetkin kansalaiset jäljessään yli Bosporon sinne oikeaan kotimaahansa.

Olin erinäisistä matkakertomuksista lukenut, että Konstantinoopolissa on paljon koiria, rotukoiria ja rakkeja, mutta etupäässä rakkeja eli Stambulin sekoitusta, niinkuin sitä fakkikielellä kutsutaan. Turhaan kuitenkin katselin katuja pitkin, sillä keskimäärin yhden koiran päivää kohti tapasin. Kissoja sitävastoin oli runsaasti. Joka ravintolassa niitä oli vähintäin kaksi, rumannäköisiä, mutta varsin kesyjä ja leikkisiä, ja yönaikaan ne pitivät serenaadia akkunani alla.

Kysyin sentakia matkatoveriltani tohtorilta, joka tunsi hyvin sikäläiset olot — hän kun oli tapellut monta vuotta turkkilaisia vastaan sekä myös heidän rinnallaan — missä ovat kaikki koirat. Minä nimittäin pidän koirista ja erikoisesti rotusekoituksista.

Tohtori kertoi:

Kun Turkki eurooppalaistui ja hunnut heitettiin pois samalla kuin pitkät palmikot vaihtuivat polkkatukaksi, katsoi vallassa oleva pasha, että kaupunkia muutenkin voitaisiin siivota. Silmätikkuna olivat etupäässä koirat, jotka siihen saakka olivat toimineet kaupungin puhtaanapitolaitoksena. Ne piti nyt poistettaman, mutta millä tavalla? Uskonto kielsi koiraa tappamasta taikka rääkkäämästä, jonkavuoksi ne sitten kerättiin hellävaroin laivaan ja vietiin autiolle saarelle. Näin ei loukattu uskontoa ollenkaan, sillä koirat saivat täyden vapauden saarellaan, mutta ruokaa ei niille muistettu jättää, ja nyt on saari koiranraatoja täynnä. Niinpä ei Konstantinoopolissa enää näekään koiria kuin ihmeeksi, ja nekin ovat perin pieniä.

Minulla oli Stockmannin lahjoittama kauhavalainen puukko mukanani pashalle, erikoisesti sopiva koiran nylkypuukoksi, mutta kun minun ei sallittu matkustaa Angoraan Kreikan kautta, jäi tämä tarpeellinen lahja antamatta. Kun sitäpaitsi kuulin, että siellä on järistelty maata sekä rautateitä sorrettu, ja autot kiskovat huimaavia hintoja särkyneiltä paikoin, katsoin laivamatkan turvallisemmaksi. Ja kun lisäksi on kuukauden istunut junavaunussa miltei yhtämittaa, antautuu mielellään höyrylaivan vietäväksi, sillä Aegeanmeri on niin sininen, että sitä katselee ilman historiallistakin pohjaa mielellään.