AAVIKKOMATKAN HEKUMAA.

El Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin hallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa on väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä ihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita kieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös ranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos, ranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita sensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on sotilashenkilö.

Emme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas nousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla herättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä seitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.

"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?"

"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne."

Menimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.

"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen, silloin on virallinen passintarkastus."

Me nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri nyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra pöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta, kun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä olevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan ainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa meidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä oven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että passintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä sanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei Aleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän väitti, että niin on määrätty.

Menimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli ajoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin puolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että saamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin kaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa hänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville, että minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa Rheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa tänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin häneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.

Tavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin vaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten seisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen passintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas kysytään? tiukkasimme ohjaajalta.

"Tulliin", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme poliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me olemme tullista selvät.

Kaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi tulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat kannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.

Eufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka juoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka rajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti olevan tekeillä.

Kapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja nähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden vuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan sanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.

Eufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä — katsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen meitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät keskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle puolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky, hietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi maisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.

Kolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi seuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä. Passejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin niitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi poliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät. Rantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen kerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle autot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti hutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja lauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä pitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja laineet sitä kiskoivat omille teilleen.

Virran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia laumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme uudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja silläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin nähneet.

Aavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja tienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut sivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti maasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten kasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta peitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta puolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän kanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä pilvinä ilmaan.

Mitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin kuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika ajoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko ollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi painunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä kävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako puolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä jalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon ensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet suunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt täydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle poliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi. Siitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen lisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja tulliasemalle.

Kaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit, minulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa ne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli koko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä sain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin tuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka viiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin kattilassa tupruttaen joka puolelta.

Puolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun kolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi. Seuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka yli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne. Jäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä joka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet vain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.

Jo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran leilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti minkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli vähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen, mutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua taas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto eteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat pitkälle.

Olimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi ärjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän lystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan: jäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä ollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä kuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten jäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun sivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme esille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi, mutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa olin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi, ja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän janoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme nyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko korillinen.

Niin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi hiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti. Mutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman metrin.

Puolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että vesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni. Sitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme arabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.

Miehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on etsimämme tulliasema. "Tässähän se on aivan vieressä", ilmoitettiin meille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä erottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.

Taas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. — Tullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua vaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin kameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut muuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan asuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä helle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään pihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen huoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota tavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat silmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin. Muita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta muurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta katonrajassa olevasta pienestä luukusta.

Istuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä tavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu, kun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä nukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita katolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat. Metrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin linnoituksessa.

Mutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin tulliaseman muistojen joukkoon.

Myrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä jo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli aavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin mahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen, ylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen metrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi olemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi mennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet mukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka näin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti vai himmeältä veripunaiselta pallolta.

Tähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin kahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema Chasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi aavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään. Äkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle. Luulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme noin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa täyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen vasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa. Harppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi valkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat ilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin melko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle. Silloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan. Ohjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.

On merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä näkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat kadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut pienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet piiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen kirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle erottamattomaksi.

Sitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se oli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen nimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet sen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia vihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti eläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa käännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas saavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten tulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia kuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas pääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt näkyvistä.

Puolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta kilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle, hipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata metriä pitkä.

Luulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin, mutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä. Tullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä joko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa olimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä, koska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö kysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi, että kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle saanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä olla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei tehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs tullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi, että vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli tyhjennettävä leileihin.

Sitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille, hän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle kaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein merkityiksi, mutta sitten tuli kysymys "nationality", minkä maan kansalainen ja alamainen minä olen.

"Suomen", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.

"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta nationality, kansalaisuus, mikä se on?"

Vastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei sellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin hänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea, ei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni tiedonannolla, että "ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen ja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?"

"Kirjoita nyt sitten allemagne", sanoin hänelle, sillä asia rupesi minua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi tyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan merkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella passilla, mutta nationality on saksalainen.

Seuraavaan tarkastuspaikkaan Telafariin saapuessamme, oli korkea esikunta jo nukkumassa joten meidän oli pakko yöpyä. Telafar on laaja kylä, mutta nykyisin on suurin osa siitä autiona. Ajoimme erään autioksi jätetyn talon muurien ympäröimään pihaan. Siellä oli jo toisiakin matkalaisia, joukko arabialaisia, jotka istuivat pienen tuikkulyhdyn ympärillä tupakoiden ja jutellen. Hetken kuluttua tuli haamun näköinen vanha ukko portista jäljessämme ja kysyi, haluaako kukaan sänkyä, hän voi kyllä toimittaa. Neljä sänkyä tilasimme, ja ukko hävisi taas kuin varjo portin pimentoon.

Kohta "sängyt" tulivatkin, ne olivat kuin puutarhapenkkejä, mutta sentään niin pitkiä, että saattoi; oikaista itsensä suoraksi. Likainen heinillä täytetty matrassintapainen vedettiin alustaksi, kaiken kokenut tyyny päänaluiseksi, vieläpä annettiin kauniskukkasellinen peitekin, sillä aamupuoli yöstä - juuri ennen auringonnousua — on aavikolla varsin viileä.

Vesileilimme riippuivat autonsivussa tyhjinä, ja pyysimme ukon täyttämään ne.

"Ei ole vettä, vesi on loppunut", vastasi hän.

"Koko kylästäkö?"

"Koko kylästä. Lähin vesipaikka on kahden kilometrin päässä, eikä sinne kukaan pimeässä lähde."

Se oli meille murheellinen viesti, sillä meillä oli huimaava jano, ja minä ajattelin kauhistuksella yötä, koska olin tottunut särpimään vähintäin litrallisen vettä joka yö.

Kävimme toisilta matkamiehiltä kysymässä ja heiltä saimmekin suuren kauhallisen leilivettä; se oli tosin ruskeata, mutta maistui janoon hyvältä, kun puristi sitruunamehua joukkoon.

Ukko kysyi minulta, haluaisinko huoneen, siellä olisi kyllä huoneitakin saatavana. Uteliaisuudesta seurasin jäljessään katsomaan, minkälaisia huoneita autio arabialaistalo voi tarjota. Rautasalvalla lukitun oven läpi hän johti minut vankilan tapaiseen muurattuun kammioon, jonka akkunoissa oli kalterit. Puolen korttelin paksuinen likakerros peitti lattian, ja vastaan löyhkäsi inhottava haju. Se oli sama haju, pistävä, ällöttävä, tukahuttava, joka Bagdadin basaareissa yhtäkkiä jostain rotkosta pistää; nenääsi, tai helteisenä iltana tunkeutuu avoimesta hotellinakkunasta huoneeseesi ja salpaa hengityksen. En ole sen kokoomuksesta päässyt selville ja toivon, etten lähemmin tarvitse siihen tutustua, mutta se on kuin myrkkykaasua, tappavaa.

Poistuin kiiruusti huoneesta ja sanoin mieluummin nukkuvani pihalla, jonka jälkeen ukko hävisi pimeyteen.

Heittäydyin vuoteelleni ja katselin miesryhmiä, jotka pienien talilyhtyjen ympärillä yhä istuivat kehässä hiljalleen keskustellen. Siinä oli juuri niitä aavikkomatkustajien kuvaamia tyyppejä, joiden vakava, patriarkaalinen ulkomuoto visusti kätki kaiken, mitä sisässä liikkui.

Yö oli helteisen päivän jälkeen lauha, taivas tähtikirkas, ja tunnelma mitä leppoisin, mutta muurien takaa kylältä kuului äkäinen koirien älinä. Luulen, että siinä kylässä oli koiria enemmän kuin ihmisiä, sillä niitten ääniä kuului joka suunnalta, läheltä ja kaukaa. Eikä se ollut enää mitään tavallista koiran haukuntaa, vaan pitkää, valittavaa ulinaa, joka pani ajattelemaan hyenoja ja sakaaleja. Mutta siihenkin tottui, ja paremman puutteessa kelpasi se matkamiehelle kehtolauluksi.

Heräsin yhtäaikaa auringon kanssa. Ohjaaja laitteli autoaan kuntoon, ja pihaan saapui ensimmäinen vedenkantaja, joka umpeennyljetystä lampaannahasta valutteli yhteen sorkkaan tehdyn tapinreijän kautta vettä tarvitseville. Toiset matkamiehet olivat jo lähteneet, emmekä mekään viivytelleet, vaan ajoimme tulliasemalle. Siellä vielä nukuttiin mutta me kolistelimme heidät jalkeille. Pääsimme vähällä, vain näyttämällä edellisen tullipaikan paperit, muuta ei kysytty eikä tarkastettu.

Puolen kolmatta tunnin ajon jälkeen kohosivat Mosulin kasarmien muurit edessämme. Luonnollisesti ensimmäiseksi tullitarkastus, sitten poliisikamarille leimauttamaan passit. Täällä olivat viranomaiset englanninkielentaitoisia, ja vaikka toimitus poliisikamarilla kestikin lähes tunnin, ennenkuin leima oli saatu lyödyksi passiin, oltiin siellä silti perin ystävällisiä, tarjottiinpa minulle pitkämatkalaiselle aamukahvitkin. Tosin kyllä kukaan korkeista viranomaisista ei tiennyt, millä maailmankolkalla Suomi sijaitsee, mutta jossain hyvin kaukana arvasivat he sen olevan. Karttaakin etsittiin, jotta olisi saatu katsella, mutta sellaista asiapaperia ei koko poliisilaitoksesta löytynyt, joten kotipaikkani pituus- ja leveysaste jäi heille tällä kertaa arvoitukseksi.

Siinä odotellessani oli aikaa muistella tähänastisia passintarkastuksia. Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet matkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu neljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta varten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet kuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. — Kyllä on erämaassakin vahtimista. —

Muuten tällaiset mielettömät passintarkastukset ovat matkailijalle perin epämiellyttäviä ja aikaa ottavia, ja hävittävät matkan muuten tuottamasta hauskuudesta ainakin 50 prosenttia. Jos jossakin paikassa aikoo pysähtyä päiväksi, saa siitä huoletta laskea puolet passintarkastuksiin ja poliisikamarilla juoksenteluun.

Mosul näyttää olevan varsin tärkeä sotilaallinen keskus Iracissa. Kasarmirakennukset ottavat kokonaisen kaupunginosan, keskellä kaupunkia on laaja harjoituskenttä, ja sotaväkeä oli kaduilla enemmän kuin muuta yleisöä. Lentoasema siellä myöskin on. Muuten on kaupunki samaa yksitoikkoista tyyliä basaareineen ja rakennusrähjineen kuin muutkin tämän erämaan kaupungit.

Mutta Mosul on myös kallis kaupunki, se on kallein kaikista tähän saakka käymistäni kaupungeista. Kyselin hintoja, vertailin niitä Pariisin hintoihin ja havaitsin, että Mosulissa tavara maksaa 6-8 kertaa enemmän kuin Pariisissa ja noin 3—4 kertaa enemmän kuin Aleppossa, ja kuitenkin junia kulkee joka päivä Alepposta Mosuliin.

Iltapäivällä tuli hotelliini arvokkaan näköinen vanha arabialainen ja sanoi, että kaupungin sotilaskomendantti haluaisi tavata minua. Kuljimme pitkälti mutkaisia sokkeloita, kunnes tulimme joen rantaan. Siellä sijaitsi komendanttivirasto varsin upeassa rakennuksessa.

Komendantti oli nuori englantilainen. Ilmoitti ensi töikseen, ettei hänellä mitään asiaa ole, mutta kun kuuli, että niin pitkämatkainen vieras oli saapunut kaupunkiin, halusi tavata. Sitä seuranneessa keskustelussa havaitsin kuitenkin, että hän oli pitänyt minua poliittisesti sangen vaarallisena henkilönä, joka kenties suunnitteli Iracin vapauttamista englantilaisesta hegemoniasta. Nyt hän kuitenkin rauhoittui, kun näyttelin muutamia papereita ja ystävinä erosimme. Senverran hyötyä oli käynnistäni, että sain englantilaisia sanomalehtiä, sillä yhteen kuukauteen en ollut nähnytkään sellaista painettua sanaa, jota olisin kyennyt lukemaan.

Oli sovittu, että lähtisimme Bagdadia kohti seuraavana aamuna kolmen korvissa. Kuitenkin olin vasta päässyt unen alkuun, kun minut jo herätettiin ja ilmoitettiin, että auto lähtee aivan heti: kello oli kaksitoista. Sen parempi, ajattelin, viileämpihän on yöllä ajaa, vedin kiiruusti vaatteet päälleni ja läksin autoasemalle. Siellä olikin jo kaikki miltei lähtövalmista, kauppias Ibraim vain vielä riiteli. Ohjaaja oli toinen, ja auto oli toinen, suuri Essex, mutta matkustajia myös seitsemän. Nyt Ibraim rähisi, että hän ei lähde sellaiseen tungokseen, vaan täytyy näin suurelle matkustajamäärälle olla kaksi vaunua. Autoliikkeen johtajan kanssa he seisoivat vastakkain, huusivat kumpikin, niin että yöhiljaiset kadut kaikuivat, ja puivat toistensa nenän alla nyrkkejään. Tai on väärin sanoa nyrkkejään, sillä kertaakaan he eivät koukistaneet sormiaan, vaan puristivat ojennettujen sormien päitä yhteen ja heristivät sillä. Noin puoli tuntia he näin riitelivät ja näky oli perin koomillinen. Kun ei hartaasti odottamaamme suurta tappelua kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sanoimme me toiset matkustajat, että ellei hän halua tulla, niin jääköön, jonka jälkeen Ibraim kiltisti kiipesi vaunuun, ja pääsimme lähtemään. Mutta kello oli jo lähes yksi.

Mosulin-Bagdadin välillä on muistaakseni viisi passintarkastusasemaa, ja ensimmäisen saavutimme auringon noustessa. Huomasi heti saapuneensa englantilaiselle alueelle, sillä ensimmäiseksi tarjottiin siellä — tosin maksua vastaan — teetä, mustaa, kuumaa, erinomaisen hyvänmakuista. Eikä mikään ole aavikon helteessä parempaa kuin kuuma tee. Se ei hiota, vaikka luulisi, mutta poistaa janon, eikä meidän koko päivänä tarvinnut avata vesipulloja, sillä lasillinen teetä riitti aina tarkastusasemien väliselle taipaleelle.

Aavikon autonkuljettajat ovat muuten hirveitä ajamaan. Tämäkin otti suuresta autostaan irti minkä sai, ja vinhasti lyheni matka. Saattoi täydesti nauttia vauhdista, kun tiesi, ettei pääse kaatuilemaan ojiin, sillä sellaisia ei ollut. Mietiskelin juuri itsekseni, että tapaturman mahdollisuus täällä ajellessa on yhtäkuin nolla, kun sain hirmuisen kolauksen päähäni ja samalla kuulin valituksia vierestäni. Olimme ajaneet kovimmalla vauhdilla pienen kumpuran yli, jolloin me takanaistujat ponnahdimme katossa olevaa särmäistä rautavahviketta vasten. Korkkinen kaski suojeli päätäni eivätkä vauriot minun kohdaltani olleet kuin tukko hiuksia ja palanen nahkaa, mutta pahemmin kävi vieressäni istujille, jotka olivat avopäin. Toinen sai hiusrajaansa kaksi valtaista verihaavaa, ja toiselta meni nenäluu poikki. Se oli ollut ennen oikein sopiva nenä, mutta nyt siitä tuli konkkanenä. Verta siitä myös tuli vallan määrättömästi, mutta emme jääneet sitä tukkimaan, sillä taivaanrannalla häämöitti seuraava tarkastusasema, ja sinne kiiruhdimme. Sitäpaitsi minun matkalaukkuni, joka sisälsi ainoat lääketarpeet, oli alimmaisena vaununsivussa, emmekä ruvenneet purkamaan kuormaa aavikolle.

Pian pääsimme tarkastusasemalle ja molemmat kalpeat miehet saatettiin savimajaan savipenkille. Verenvuoto nenästä saatiin kohta lakkaamaan, ja sitten kaivoin rohtopullot esille ryhtyäkseni paikkaamaan toisen pääkuorta. Mutta kun hän näki pullot käsissäni, päästi hän äläkän. Ei millään muotoa mitään lääkettä, se kirvelee ja se on myrkkyä, ulisi hän painellen likaisilla käsillään sentin levyistä haavaa otsakulmassaan. Koetin suostutella häntä hyvällä, mutta kun se ei auttanut, pyysin kaksi miestä avukseni. Potilas painettiin selälleen penkille, ja toisten pidellessä kiinni aloitin minä tohtoroimisen. Pesin ensin haavan jodibensiinillä ja sitten voitelin sitä jollain haavavoiteella, jonka jälkeen sidoin ensisiteellä. Mahtoi sitä jonkun verran kirvellä, mutta ei niin paljon kuin mies uskotteli, sillä hän huusi täyttä kurkkua koko toimituksen ajan. Kun päästimme hänet irti, juoksi hän ulos koko savimajasta ja auton takaa kyttäili, vieläkö aiomme hänelle tehdä jotakin. Vasta kun lääkepullot olivat pakatut takaisin matkalaukkuun, hän rauhoittui ja uskalsi tulla viereeni autoon. Loppumatkan Bagdadiin saakka hän sitten nukkui ja autoasemalta kiiruhti ensimmäisenä pois häviten basaarien onkaloihin, enkä häntä senjälkeen enää tavannut.