CYPROLAISIA TUTTAVUUKSIA.

Kun eivät turkkilaiset sallineet minun matkustaa Kreikan kautta Angoraan, oli pakko etsiä toinen reitti. Englannin konsuli Piraioksessa ei antanut viisumia Aleksandriaan, joten ainoa mahdollinen tie oli Cyproksen kautta Syyriaan. Sille reitille ostinkin piletin enkä kadu matkaani, sillä Cypros on tosiaan näkemisen arvoinen paikka.

Suomen konsuli Piraioksessa hankki minulle toisen luokan piletin kreikkalaiseen laivaan — italialaisia laivoja kartan viime matkani jälkeen - tosin ilman laivan muonitusta, sillä hän sanoi, etten kuitenkaan olisi tyytyväinen siellä tarjottuun ruokaan. Kehoitti ostamaan evästä matkalle, koska siten saisin mieluistani, ja enimmät matkustajat kuuluvat elävän omavaraistaloudessa.

Tiu munia ja iso leivänkimpale kainalossa soudatin sitten itseni laivalle, jossa sain paikan kuuden hengen hytissä. Arvailin itsekseni, minkälaisia olisivat tulevat tupatoverini, kun he kohta saapuivatkin kovalla melulla. Cyprolaisia ylioppilaita yksitoista kappaletta, jotka lukukauden loputtua palasivat Ateenasta kotiinsa. Muutamien opinnot olivat jo päättyneet, ja minä sain hyttitovereikseni yhden insinöörin, yhden filosofian tohtorin ja yhden papin sekä kaksi nuorempaa miestä. Vielä oli matkassa vasta valmistunut tuomari sekä Cypron arkkipiispa, ja he sijoittuivat viereiseen hyttiin; toisten ylioppilaiden mukana. Kun vielä mainitsen kolme arabialaista kauppiasta sekä pari naishenkilöä, on seurakunta lueteltuna.

Mutta hauskempaa seurakuntaa en vielä matkoillani ole tavannut. Heille oli ilo ja ilonpito niin luontaista, ettei se kaivannut mitään lisäyllykkeitä ja he saivat monesti minutkin, vanhan miehen, vallan pakahtumaan nauruuni. Kukaan heistä ei koko matkalla ryypännyt lasillistakaan kreikkalaista punaviiniä vahvempaa, mutta jos meillä laivassa tai hotellissa esiinnyttäisiin niinkuin siellä, niin heti paikalla kiellettäisiin ruuankin tarjoilu.

Ja arkkipiispa oli mukana kaikessa. Hän oli kaiken aikaa yhtenä hymynä, ja kun minä en viitsi nyt ottaa erikoisemmin osaa nuorten pöytäleikkeihin, seurusteli hän minun kanssani. Emme suuremmasti ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta saimme erään arabialaisen tulkiksemme ja sitten kävi seurustelu mutkattomasti. Olin Piraioksesta ostanut rukousnauhan, ja arkkipiispa opetti sitä käyttämään, mutta, tulkki sanoi, että hän puhuu vallan ruokottomia, eikä niihin ole uskomista.

Ensimmäisenä iltana oli meno salongissamme niin suuri, että koko laivan päällystö tuli sinne. Sitten siirryimme joukolla, ensimmäisen luokan musiikkisalonkiin, jossa, viulun, mandoliinin ja pianon avulla pidimme musikaalisen illan. Kuljimme Aegeanmeren arkipelaagin labyrinttejä, meri oli tyyni kuin rasvalla silattu, ja yö helteinen. Puolikuu kurkotteli taivaalla välkkyen loivilla mainingeilla yhä lisäten tunnelmaa, ja musiikkisalongin avatuista akkunoista kuului soitto ja pauhu varmasti vanhaan Troijaan saakka.

Cyprolaiset eivät muuten turhaan kersku sillä, että Afrodite on noussut merestä Cypron rannalla. Siellähän on Afroditen luolakin vielä jäljellä, jonne hän nukutti rakastettunsa ja kävi aina silloin tällöin tervehtimässä. — Sillä cyprolaiset ovat kaunista kansaa. Heidän joukossaan tapaa juuri vanhojen kreikkalaisten kuvapatsaitten malleja paljon runsaammin kuin itse emämaassa, sillä heissä lienee kreikkalainen veri säilynyt puhtaimpana.

Tänä vuonna, tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Englanti otti Cypron Kreikalta. Luonnollisesti johtui puhe siihenkin asiaan, ja kysyin, mitä Cyprolaiset pitävät englantilaisista. Asia näytti olevan vähän arka, enkä saanut selvää vastausta kysymykseeni, kunnes eräs matkustajista sanoi, että "onhan luonnollista, että jokainen rakastaa äitiään enemmän kuin holhoojaansa." Cyproon päästyäni sain tästä kouraantuntuvamman osoituksen.

Päästyäni Piraioksen lutikkapesästä pois, nukuin ensimmäisen yön laivalla tarkkaan. Se oli kuitenkin varomattomasti tehty, sillä laivassa oli kirppuja, ja minulla taas on sellainen luonnonlaatu, että kirpunpurema on melkein sama kuin käärmeenpurema. Niinpä seuraavan päivän sainkin potea härkäpavun suuruisia palkoja eri osissa ruumistani.

Asia unohtui kuitenkin iltapäivällä, kun ankara ukkosilma yllätti meidät. Ilma oli helteisen polttava, ja kaikki juomavesi loppui toisen luokan matkustajilta niinkuin keittiöstäkin. Steward huomasi ajan otolliseksi kaupantekoon, sillä hänellä oli olutta varastossa. Useampaan kertaan hän tuli minullekin tarjoomaan oluttaan, mutta hinta oli pöyristyttävä. Vertauksen vuoksi mainitsen vain, että hän olutpullosta pyysi 28 drakmaa ja samankokoisesta konjakkipullosta 32 drakmaa. Kun kuitenkin muistin samanlaisen konjakkipullon Piraioksessa maksaneen vain 13 drakmaa ja olutpullon vain 1/5 pyytämästään, kehoitin hänen sulkemaan kaappinsa ovet ja tyydyin vain punaviiniin, jota markalla sai suuren juomalasillisen. Arkkipiispan kanssa sitten pahimman sateen ajan istuimme kahden ruokailusalongissa, kun nuorempi väki oli poistunut ensimmäiseen luokkaan musiikkitunnille.

Menihän se seuraavakin yö, vaikka nukkumatta, sillä sänkyyni en enää hirvinnyt mennä. Pari tuntia lojuin siellä pukeissani, sitten alkoi taas kihistä nilkoissa ja ranteissa, jonka vuoksi otin kirjoituskoneen kainalooni ja marssin kannelle. Eikä ihanampaa yötä tarvitse katsellakseen toivoa. Ukkospilvet olivat siirtyneet taivaanrannalle, keskitaivaalla loisti kuu, ja synkistä pilvistä laivan kolmella puolen singahteli välkkyviä salamoita. Ne olivat kuin ohratulia elokuisena iltana, äänettömiä, aavemaisia kuin revontulet. Aina aamunkoittoon saakka istuin kannella, kunnes steward tuli ja ilmoitti, että nyt voisi jo saada teetäkin, jos haluttaa. En tiedä, mistä hän oli hankkinut vettä.

Puoliltapäivin alkoivat Cypron vuoret häämöittää taivaanrannalla. Samalla alkoi lännestä navakasti puhaltaa, ja kun ankkuroimme Limassolin ulkopuolelle, oli meri vallan valkoisena. Kun musiikkisalongissa oli englantilaisten viranomaisten kanssa läpikäyty monimutkainen passintarkastus ja taas nousimme kannelle, piiritti parikymmentä venettä käsittävä eskaaderi laivamme. Ne olivat kaikki "virallisia" tavaran ja henkilönkuljetukseen määrättyjä veneitä, ja jokaisessa oli oma vormuniekka kapteeninsa.

Ensimmäisen luokan matkustajat järjestettiin yhteen moottoriin, toisen luokan toiseen ja niin edespäin, mutta kaikki ei käynyt niin yksinkertaisesti kuin luulisi. Monesti näytti siltä, että nyt juuri tulee ilmitappelu, kun viisi miestä seisoi nyrkit ojossa toisiaan vastaan ja jokainen huusi minkä kurkustaan kykeni. Riita aiheutui siitä, että pakaasit olivat jotenkuten sekaantuneet, ja jokainen "kapteeni" koetti omaan veneeseensä saada mahdollisimman paljon tavaraa, sillä maksu laskettiin kolliluvun mukaan.

Onnellisesti siitä kuitenkin selvisimme tilavaan moottoriveneeseen ja porhalsimme laituria kohti hinaten jäljessämme kahta pakaaseillamme lastattua venettä. Tullihuoneen luona tuli kuitenkin jonkunlainen kommellus, sillä meitä ei laskettu maihin. En aluksi päässyt selville, mistä oli kysymys, sillä veneessämme nousi sellainen meteli, että se voitti myrskyn pauhinankin. Lopulta tohtori selitti, että vain ensiluokan matkustajat pääsevät tavallisen tullikamarin kautta, jotavastoin toisen luokan matkustajat viedään karanteeniin.

Kysyin, onko laivalla ollut tarttuvaa tautia sairastavia matkustajia, ja kuulin, ettei asia koske sairautta ollenkaan, vaan englantilaiset etsivät aseita. Cyprolaiset eivät näet valtakunnan turvallisuuden vuoksi saa kantaa minkäänlaisia ampuma-aseita, jonka lisäksi on säädetty, että veitsenterä ei saa olla kahta tuumaa pitempi. Jos pitempiteräinen joltakulta tavataan, on rangaistus kuukausi vankeutta joka tuumalta. Tämän kuultuani tunsin itseni vähän levottomaksi, minulla kun oli terien yhteenlaskettu pituus vähän päälle 30 tuumaa.

Ajoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun pitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan yrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että naismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja, joka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli suuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten sisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin kuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni huusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen kiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista veneistä.

Karanteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin 50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti sinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.

Tällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka jälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä miltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja tehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia ja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia. Sublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta lääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului myös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten kysyttiin, onko aseita. "Minkälaisia aseita?" kysyin puolestani. — "Ampuma-aseita." — Ei ollut. "Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan."

Kiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut pysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat on jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen asianomaisen poissaollessa tarkastetaan, "jos sattuisimme löytämään jotakin", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla noutamaan. "Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee kaksi."

Saatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin uudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut kopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä häläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä. Tupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes itselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.

Kun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut hankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian olimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin, mutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt keskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen nykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas keskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen käsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.

Aikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun kahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät taas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni jäivät sinne vielä minun jälkeeni.

Portilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin avaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt portin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme portinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen. Vasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme laskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he vaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan kulkuani.