YHDESTOISTA LUKU

Olen alhaisin orja — tahi Tai-Jeo

Tuskin oli Tai-Hudson pistänyt päänsä kontaktikoneen hattuun, kun ympärilleni ilmestyi joukko miehiä. Kullakin heistä oli vyötäisillä olkapäihin kiinnitetty koneisto, josta puolireiteen killui ohut, valkometallinen polttotanko, ja heidän esimiehenään oli minulle tuttu leveänaamainen.

— Bei-Woo, sanoi Tai-Hudson. — Suuri Neuvosto luovuttaa orja Lao-Koon sinun vastuullesi. Suuri Tai-Morris-Jeo tahtoo viipymättä kuulustella häntä Palatsissa. Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

— Suuren Tai-Morris-Jeon määräys on täyttyvä, oi suuri Neuvosto.

Bei-Woo luhisti olkapäänsä, suoristihe jälleen ja antoi miehillensä merkin. Me astuimme päätyseinää kohti, jonka muinaismaailman kirjavapukuisia, parrakkaita uroita esittävät lapselliset irvikuvat väistyivät tietämme kuin harhanäky. Pysähdyimme huoneeseen, joka pienuutensa nojalla erosi kaikista muista. Bei-Woo painoi muuatta nappulaa, ja minä katselin hänen päänsä yläpuolella olevaa jäykkäviivaista piirrosta, joka jollakin selittämättömällä tavalla muistutti muinaisuuden höyryveturia. Sen vieressä kohosi räikeässä keisarinvihreässä uiskenteleva sukkula, jonka kolme törröttävää tappia toi mieleen entisajan panssarihirviön. Vastakkaisella seinällä loikkasi tulipunainen otus, hihnasta vetäen pyörälaitetta, jonka päällä tusinallinen parrakkaita äijiä riuhtoili kuin kuoleman kielissä. Juuri kun olin tuntevinani otuksen vanhan uskollisen ruskomme kirkastetuksi jälkeläiseksi, äkkäsin katossa valkoisen nastan, joka rätisten piirteli eräänlaista pohjapiirrosta. Se kulki hetkisen pitkin suoraa viivaa, hyppäsi sivulle, takisteli siellä jonkun pyöriösikermän lomitse, piirsi jälleen pitkän viivan ja pysähtyi naksahtaen muita suuremman pyöriön keskelle.

Silloin vasta ymmärsin, että olimme olleet kulussa. Eipä ihme, jos kuvat yrittivätkin esitellä raakalaisten vaillinaisia kulkuneuvoja; tämä oli Tshung-Kingin raitiovaunu.

— Kuka häiritsee suuren Tai-Morris-Jeon lepoa? Kuka uskaltaa astua Tai-Jeon Palatsin alueelle? kajahti ympärillämme, kun astuimme ahtaaseen pyöriöön.

— Bei-Woo, Kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon käskystä, vastasi johtajamme.

Olisi luullut seinien valotaulu-uroitten taukoamatta suitsuttavan päällemme aseittensa hehkuvia suihkuja ja sen kiilusilmäisten lentäjäin joka hetki nielevän joukkomme siipiensä paljoudella. Ylhäällä päämme päällä haritti uhkaavana koko katon peittävä veripunainen käsi ja sen kämmenessä loimotti oranssilla piirrettynä:

TAI-WANG-JEO 73018—10000000…

Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä, ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.

— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon Palatsiin, sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.

Me täytimme käskyn.

Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi, ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.

— Pelkää, orja! kajahti ääni.

Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan Bei-Woon kantapäihin.

Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista — jollen ota lukuun päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo — enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.

— Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa, soi salaperäinen ääni.

Lievän horkan puistattamana silmäilin ympärilleni. Tunsin liitäneeni kauas menneisyyteen. Ylt'ympäri aukeni silmäini eteen maisema, joka upeassa väriloistossaan oli kuin satumainen seos kuuman vyöhykkeen palmulehdoista ja pohjolan kuulakoista illoista. Ja nyt vasta huomasinkin: se oli napaseudun revontulien taivas, joka säihkyvin kirjaimin toitotti tuota pöyristyttävää tervehdystään:

"Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi kitansa!"

Kitansa. Niin, se tuntui minusta tällä hetkellä joltisenkin varmalta.

Valkoinen saattueemme oli asettunut riviin. Jostakin osui korvakalvolle salaperäisen hivelevä soitto; se kiihtyi, saavutti intohimoisen kuohunta-asteen ja häipyi sitten kuin iltatuuli loputtoman lepikon syvänteihin. Toisaalta se työntyi esiin tuorein voimin, paisui satasäveliseksi kiihkeäksi myllerrykseksi, ulvoi valtavana myrskynä ja värähti vienoon yltäkylläisyyteen.

Pohjolan kuulakka taivas revähti halki, ja aukeamaan ilmestyi vielä himmeämmässä kajastuksessa kylpevä puolipyöriö, jonka seiniä koristi kuin aitioaukoista ryntääväin jättiläisten loppumaton liuta. Niiden takana, ikäänkuin alttaritauluna, seisoi avaruuden synkässä sinessä kelluvan maapallon päällä huikaisevan valkoinen mies, joka uhmaten sinkosi ylpeän katseensa rannattomaan tyhjyyteen ja osoitti kädellään jalkainsa juureen.

Vavahdin. Hänen sormensa päästä lähtevä kirjainsarja muodosti yhden ainoan sanan:

MINUN.

Niinpä niin. Jo kaksikymmentä vuosituhatta oli tämä planeetta ollut Tai-Wang-Jeon.

— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme valkoista polttajaa, luki ääni lähettyvillämme, ja vasta sitten kun seinä takanamme oli erottanut meidät liiasta seurasta, huomasin juuri alttaritaulun alla viettävän korokkeen, jota ympäröi toiselta puolen kuusi ihanaa impeä ja toiselta yhtä monta reipasta nuorukaista. Sen keskeltä, hohtavan valkoisesta lepo verkosta, katsoi meihin pari omituisesti tuijottavaa silmää, ja hyllyvälihaksinen käsivarsi torjui kevyesti hurmaavan kaunista naista, joka huulillaan ojensi hänelle herkullisen näköistä hyytelöä.

— Vaiti! Vaiti! Hymisi nuorukaisten ja neitosten kuoro; ja he aloittivat, verkkaisan, plastillisen tanssinsa.

Tai-Morris-Jeo oli noussut puoliksi istualleen, ja Bei-Woo ja vartijani antoivat käsivarsiensa riippua. Pelonsekainen kunnioitus luhisti minunkin hartiani, mutta minä tunsin, että paino oli suurenmoisen ympäristön ja mahtavan Tai-Wang-Jeon. Suuri Tai-Morris-Jeo oli mielestäni mitättömän pikkuinen.

Mutta mielipiteeni alkoi horjua, kun hän iski minuun jäätävän katseensa. Ja hänen laskiessaan toisen jalkansa maahan heittäytyneen naisen käteen tunsin ohimoni vasarana tykyttävän. Tanssijain painuessa säteittäiseen puolikehään korokkeen reunustalle hän suoristi uhkean vartalonsa, ja äkkiä tulvineessa valkoisessa valossa näin hänen rinnallaan häikäisevän käden, jonka kämmenellä ja kussakin sormessa kimmelsi punainen rengas.

— Orja Lao-Koo! jyrähti mahtava ääni. — Ruumiisi ja henkesi herra sallii sinun astua eteensä.

Parilla ensi askeleella polveni tahtoivat pettää, mutta lähemmäksi tullessani kiristyivät jänteeni uhmasta. Ja nähdessäni hänen tumman katseensa tavallaan mielihyvin hipovan ruumistani, nostin pääni ylpeästi pystyyn ja pysähdyin korokkeen laitaan.

Morris-Jeo astui askeleen minua kohti, mitteli vartaloani kuin kaupaksi tarjottua kaakkia ja näytti hyvin miettivältä.

— Hao-Kea! sanoi hän kääntyen polvilleen nousseeseen naiseen. — Oletko nähnyt orjan nostavan otsaansa Tai-Jeon Palatsin hohteessa?

— Iäisyyden nousujen rääde ei riittäisi sovittamaan rikosta, oi suuri Tai-Jeo, lepersi nainen.

— Ja kuitenkin, kaunis Hao-Kea, väikkyy ihailu silmäsi pohjalla.

— Väikkyisi kenties, jollei sinun katseesi olisi sitä jo aikoja sitten herättänyt, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeo hymyili.

— Jo ennen Katastroofin päivää himoitsi raakalaisen naaras uroksen jäntereistä voimaa, sanoi hän. — Jo ennen Merkuriuksen tuhoa kuohutti naisen verta voimakkaan miehen syleily. Ja eikö suonissasi polttele jumalainen hekuma, kun katselet tuota käsivartta, joka yhdellä ainoalla otteella voi puristaa elinvoiman aineestasi! Hao-Kea, jos Suuri Kaikkeus sen suo, saat nähdä tuon orjan kammiosi hohteessa.

Hän katseli hymyillen naisen onnekasta ilmettä. Hao-Kea oli nostanut minuun kauniit silmänsä, ja hänen häikäisevä povensa kumpuili. Mutta äkkiä hänen katseensa jähmettyi. Hän työntyi askeleen verran minua lähemmäksi ja kierähti sitten parahtaen Morris-Jeon jalkojen juureen.

— Oi suuri Tai-Jeo, päästi hän valittavan nyyhkytyksen, — sinä et voi lähettää häntä kammiooni. Hän ei ole orja!

Olin näkevinäni leveämmän naurahduksen Morris-Jeon suupielissä.

— Tai-Leon! sanoi hän pyörtäen lepoverkon viereisen koneen puoleen.

Perimmäisen "aition" alta aukeni seinä, ja huoneeseen ilmestyi kolme uutta olentoa.

— Tai-Leon! Katso tätä orjaa, sanoi Morris-Jeo. — Sinun taidostasi riippuu kauniin Hao-Kean onni.

Molempien toisten jäädessä parin sylen päähän astui laiha pikkuinen olento kursailematta eteeni. Hän loi terävän katseensa erinomaisen julkeasti silmiini ja näytti sitten tarkastavan kalloni rakennetta.

— Suuri Tai-Morris-Jeo, sanoi hän piipittäen, — minä annan sinulle ensiluokkaisen hengen.

Hän laskeutui pitkäkseen korokkeen reunalle, ummisti silmänsä ja liikahteli tuokion. Morris-Jeo, yhä hymysuin, oli heittäytynyt lepoverkkoon, ja Hao-Kea loi maan tasalta katseensa minuun.

Lievä pyörtymyksen tunne hipaisi olemustani, ja samassa piipitti Tai-Leonin ääni hänen aineensa ulkopuolella:

— Lepää! Lepää!

— Lepää, orja! täydensi Morris-Jeo.

Lysähdin korokkeen viereen. Ankara väsymyksen tunne tahtoi painaa ruumiini pitkin pituuttaan, mutta minä koukistin käteni pääni tueksi ja jäin tahalliseen jännitysasentoon. Olin väkisinkin menettää tajuntani ja koetin sen vuoksi kaikin voimin kiinnittää ajatukseni siihen, minkä tiesin niitä hanakimmin sitovan: kuvittelin olevani ihanassa koivikossa, jonka lehviä järventakainen ilta-aurinko kultasi, ja rinnallani asteli katse omaani imeytyneenä suloinen See-Sea —

Mikä helvetillinen tuska! Juuri kun olin tuosta tukehduttavasta painajaisesta hetkeksi suoriutunut, karkasi se kimppuuni äskeistä rajummin. Sen puistattavissa kourissa koko ruumiini tutisi, ja henkeni karkaili kuin uudestisyntymisen tuskissa. Aika-ajoin See-Sea hävisi kuin usvaan ja silloin kuulin kaukaisen, katkonaisen sanan, ja välillä tajusin palasen keskusteluakin.

— Tai-Leon viipyy.

— Ja kuitenkin hän on tämän kierroskauden voimakkain häätäjä.

— Orja on sittenkin orja.

— Kaunis Hao-Kea, orja on aina orja.

Minä kauhistuin. See-Sean ohitse oli eteeni välähtänyt aitioseinä ja sen takana seiso vain ja kulkevain ihmisten kihisevä paljous. Epätoivoisesti ponnistaen kykenin näkemään päätykaaren ja jättiläismäisen Tai-Wang-Jeon. Siitä pitelin kiinni, kunnes hämystä erottui kelluva maapallo, aitio-aukkojen sadat muut Tai-Jeot ja lopulta tämä viimeinen, lepoverkollaan loikova Tai-Morris-Jeo. Jostakin kaukaa häämöitti terävä nenä ja kappale leveätä otsaa, ja taempana seisoi kaksi vakavan näköistä olentoa, väsynyt ilme laihoilla kasvoillaan.

Huomasin voivani laajentaa näköpiiriäni. Mutta samassa terävä nenä liikahti, ja minä ummistin silmäni helpotuksen horroksiin.

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, piipitti ääni, — tämä mies on mitä alhaisin, sieluttomin orja tahi — tahi —

— Tahi? kysyi Morris-Jeon ääni.

— Tahi sitten — sitten —

— Tai-Leon, miksi änkytät? Olethan pannut liikkeelle koko taitosi. Vai epäiletkö kykyäsi?

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, minä olen taistellut oman henkeni uhalla, olen pannut liikkeelle senkin varavoiman, jota tähän asti en ole tarvinnut.

— Tai-Leon, tämä mies, sanoit, on alhaisin sieluttomin orja tahi —

— Tahi — tahi sitten — Tai-Jeo.

— Tai-Jeo?

Siinä äänessä särähti sävy, joka kiskaisi minunkin silmäni auki. Näin Morris-Jeon ryntäävän Tai-Leonin eteen, ja tämä vapisi kiireestä kantapäähän.

Ja silloin Morris-Jeo äkkiä nauroi.

— Verratonta! sanoi hän. — Suurenmoista! Bei-Woo! Tule tänne! Katsoppa tuota… Sinä olet saavuttanut erinomaisen ennätyksen. Olet vanginnut itse Tai-Jeon. Suuri Kaikkeus, sinä olet tehnyt sen, mitä yksikään vaanija ei sinua ennen ole tohtinut uneksiakaan. Miksi sinut tästä urotyöstä nimittäisinkään! Se on pulmallinen kysymys.

Ja hohottaen naurua, jonka pohjalla kumahteli pöyristävä julmuus, hän jatkoi minuun tuijottaen:

— Nouse, Lao-Koo! Mistäpä minä olisin tiennyt, että uljaan ryhtisi alla piili vertaiseni suuruus. Ylös, Tai-Jeo, sinun paikkasi ei ole halvan lattian tasalla. Haa, mitä näenkään! Eikös helmeilekin nöyryytyksen hiki ohimoillasi! Tai-Leon, kuinka tämän selität?

Hänen naurunsa oli poissa, ja tutisevaan Tai-Leoniin murjotti pari kysyvää silmää.

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo —

— Niin, oi sinä suuri häätäjä. Nostaako hengen pakotus tuollaiset helmet halvan pink-feinkin otsalle?

— Se on — se on — pelko, oi suuri Tai-Jeo, vastasi ääni vapisten.

— Hi siis sinua voimakkaampi vastustuskyky? Morris-Jeo nauroi omalle sukkeluudelleen, mutta minä olin huomaavinani Tai-Leonin silmissä epävarman välähdyksen. Bei-Woo heittäytyi suulleen korokkeen laidalle ja ulvahti kuin nälkäinen naarassusi:

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, salli halvan palvelijasi riistää tuolta sieluttomalta orjalta hänen aineensa. Hän on pink-fei, mutta hän oli polttamani Tai-Joonin palvelija.

Tuon äänen kuullessani tunsin hikeni kuivuvan. Morris-Jeo silmäili häntä kuin muuta ajatellen, katsahti minuun ja pyörähti konelaitteen puoleen.

— Mitä sanoikaan Neuvosto, virkkoi hän. — Vaanija Rai-Sunin todistus: Tai-Joon oli suuri mies. Hän poisti orjan merkin samoinkuin vaalensi hänen värinsäkin. Ja merkki oli: 2-16-763. Bei-Woo!

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Sinä tarkastit Tai-Joonin pesän?

— Tarkastin, oi suuri Tai-Jeo.

— Ja mitä näit?

— Näin kolmen koneen läikät. Ne kaikki eivät olleet kontaktikoneita, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeon silmissä välähti.

— Orja Lao-Koo, sanoi hän, — astu eteeni! Toisen kerran polveni nousivat kapinaan. Tuntui kuin olisin koskettanut polttotankoa, kun jalkani tapasi korokkeen reunan. Mutta seisoessani siinä suuren Tai-Morris-Jeon tasalla ja tuntiessani katsovani häntä äskeistä korkeammalta, vastasin itsekin ääntäni vavahtaen:

— Oi suuri Morris-Jeo, minä seison edessäsi. Hän vilkaisi minuun, vilkaisi naiseen ja nähtyään tämän peittämättömän ihailun ilmeen hän virkahti:

— Tai-Hudson!

— Suuri Tai-Jeo, mörähti toinen loitommalla törröttävistä irvikuvista.

— Tai-Hudson! Ennen ensi nousua saa orja Lao-Koo merkkinsä: 2-16-763. Sinä tarkistat sen oikeaperäisyyden. — Ja ennenkuin irvikuva kerkisi vastata, jatkoi hän naisensa leuanalustaa hyväillen: Hao-Kea, minä olen luvannut. Ensi nousussa ilmestyy orja Lao-Koo kammioosi.

Hän hymyili loukkaantuneelle ilmeelleni ja heittäytyi lepoverkkoonsa. Nuorukaisten ja neitosten kehä alkoi sulavan liikehtimisensä, jostakin pillahti soimaan tyynnyttävä sävel, ja kauniin Hao-Kean katse tuikahti läpi palaavan sinihohteen.

Tai-Hudsonin selkänikamiin tuijottaen kuljin puolihorroksissa läpi kymmenien valovivahdusten, kunnes heräsin siihen, että joku väkivallalla koukisti vasenta käsivarttani.

Kuolema ja kirous! Tunsin kirvelevän tuskan kainaloni alla.

Minä olin orja Lao-Koo — laillistettu numerolla 2-16-763.