KOLMASTOISTA LUKU

Minua purraan — ja minä puren

Minut heitettiin eräänlaiseen pilkkopimeään, ahtaaseen kaivoon. Pitkin ruumistani kapaloivaa lankaa sävähti poltteleva virta, ja tunsin kiitäväni huimaa vauhtia alaspäin.

Vaistomaisesti tein liikkeen saadakseni jostakin kiinni. Kummastuksekseni katkeilikin kapalolanka kuin kastunut paperiköysi, ja käteeni osunut pätkä hupeni sormissani olemattomiin.

Puutunut jalkani tapasi kylmän metalliseinän.

Seuraavalla hetkellä tiesin laitteen äkkiä pysähtyneen, ja nykäisy ilmaisi minulle, että olin erehtynyt suunnasta. Yllätyksen varmensikin kohta seikka, joka sai minut kavahtamaan istualleni: tämän kummallisen kulkuneuvon katto revähti auki, ja seinämäin neliöstä paljastui tähtikirkas taivas, joka laajenemistaan laajeten hurjaa vauhtia karkasi vastaani.

Kuolema ja kirous! Juuri kun olin ihastuksissani alkanut hapuilla luulotellun lentotuolini ohjauskampea, tunsin alustani äkkiä kallistuvan, ja pyllähdin nurinniskoin kostealle maankamaralle. Vieressäni nousi jykevä metallikansi, liikuskeli ja hoippui kuin elollinen olento, lopulta painautuen maan tasalle ja heikolla kitinällä liukuen liitoksiinsa.

Kevennyksestä huokaisten ahmaisin keuhkoihini raikasta yöilmaa, mutta toista henkäystä siemaistessani salpasi jähmetyttävä pahantuntu kurkkuni. Hämärässä oli silmäni keksinyt vähän matkan päässä kaartuvan jättiläismäisen varjon, ja hajuhermojani ärsytti inhoittava poltetun lihan käry.

Heristin kuuloani. Olinko kuullut oikein? Jostakin oli korvakalvooni osunut supattava äännähdys.

Runsaan neljänneshetken tarkkasin korviani heristäen, mutta mitään en kuullut. Sensijaan tiesin nyt, että valtava kaari tuolla hämärässä oli korkea muuri ja että jossakin lähettyvillä jokin oli liikahtanut.

Polvillani ryömien hakeuduin sitä kohti. Minusta tuntui kuin olisi joka askeleella vaaninut petollinen yllätys. Maaperä osoittautui tosin ihmeteltävän sileäksi, mutta synkkä pimeys pani minut epäilemään kaikkea.

Lunarian sokeus! Eikö juuri nytkin palanen tuota paksua mustaa liikkunut! Pysähdyin paikalleni. Joku oli hiipinyt editseni ja kadonnut muurin varjoon.

Palaneen lihan käry oksetutti. Ja samalla minut valtasi vaisto, joka muinoin pani koiraa pakenevan kissan painautumaan seinävierustalle: matelin kiireimmän kautta kohti valtavaa muuria.

Salamana se iski tajuntaani ja ajoi pöyristyksen koko olemukseni läpi. Käteni oli kimmahtanut takaisin jostakin rosoisesta, niljaisesta, mutta toistamiseen koeteltuani tunsin, että palaneen lihan katku oli tästä lähtöisin. Sormeni oli solahtanut niljakkaaseen reikään, ja sen vieressä oli toinen —

Se oli ollut ihmisen silmä.

Muutamilla loikkauksilla olin muurin luona. Painoin selkäni tiiviisti sen kylmään pintaan ja pälyin ympärilleni valmiina torjumaan mahdollisen yllätyksen. Sitä kuitenkaan ei missään muodossa tullut, ja viimein, runsaan neljänneksen ajan hermojani ja lihaksiani jännitettyäni, vaivuin lopen väsyneenä muurin juurelle.

Missä olin?

Tähtitaivaalle silmäillessäni olin tullut mittailleeksi muurin laajuutta. Korkeutta sillä oli hyvinkin kymmenen miehenmittaa, ja sen aitaama ala oli suurempi kuin yksikään tähän asti näkemäni luola. Mutta minua kummastutti sen muoto, joka muurinharjanteitten kuvastuessa tummaa taivasta vasten näytti suorakulmaiselta kolmiolta.

Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin. Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.

Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten. Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut, sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti pimeässä useampia varjoja editseni.

Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli toinen kysymys.

Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin, ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. — Oliko minut siis jo tuomittu?

Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa. Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat sormensa.

Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja kenties siellä sittenkin oli pelastus!

Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä. Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin — olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan, tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla, takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.

— Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.

Menetin tajuntani. —

— Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.

Katsahdin mieheen. Se oli muuan valkoinen polttaja. Mutta toinen, joka häntä seurasi, oli minulle tuttu. Se oli Tai-Simon.

Revontuli-seinä sulkeutui hänen takanaan, ja hän astui makeasti tervehtien Morris-Jeon verkkoa kohti.

— Tai-Simon, sanoi Morris-Jeo laiskasti, — kun työnvalvoja tähän vuorokauden aikaan anoo päästä puheilleni, ei asia voi olla miellyttävä. Onko metallin tuotanto vähentynyt siinä määrin, ettet enää katso voivasi säätysi mukaan ylläpitää kolmeakymmentä naista? Vai oletko tullut minulle ehdottamaan, että luovuttaisin toisen sadanneksen yksityistuloistani aarrekammiosi täytteeksi. Jos niin, niin jätä tuo imelä ilmeesi ja kiiruhda kotiisi, ennenkuin olen ehtinyt katua viimeistä myönnytystäni. Tai-Simon —

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Puhu!

— Tahdoin saada sadanneksesi kierros kierrokselta suuremmiksi, oi suuri Tai-Jeo. Tahdoin louhittaa koko läntisen kaivoksen suurimman suonen. Ja olen pannut työn alulle, oi suuri Tai-Jeo. Mutta — meren kaasu on murhaava: se on tappanut puolessa kierroksessa alun toista sataa orjaa, ja jäljellä olevat ovat nahjuksia. Oi suuri Tai-Jeo, olin aikonut anoa —

— Puhu, Tai-Simon!

— Minä puhun, oi suuri Tai-Jeo. Suuri neuvosto on tuominnut kuolemaan monta orjaa. Tshung-King tarvitsisi niiden voiman. Tänään tuotiin käskystäsi Auringon palatsiin orja Lao-Koo —

— No?

— Hänellä on paljon voimaa —

— Häntä ei huomenna enää ole, Tai-Simon.

— Eikä sinulla niitä tonneja, jotka hän olisi voinut hankkia, oi suuri henki.

— Tai-Simon, orja Lao-Koo on uhmannut minun tahtoani. Hän on häväissyt kauniin Hao-Kean kammion palaamalla sieltä voimaansa vuodattamatta.

— Siis vuodattakoon voimansa kaivoksen hiessä, oi suuri Tai-Jeo.

— Tai-Simon!

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Minä olen hänet tuominnut.

— Ja tuomiosi täyttyy — kolmen kierroksen perästä, oi —

— Tällä nousulla, Tai-Simon.

— Se maksaa kaksikymmentä tonnia, oi suuri Tai-Jeo. Meri on voitolla; se tunkee kaivantoon jo kierroksen, kenties puolen, kuluessa.

Morris-Jeo kohotti kätensä ja Tai-Simon luhisti hartiansa. Mutta viimemainitun mahtavan nenän juurella leikitteli varma hymy.

Morris-Jeo siveli naisensa poskia ja rypisti kulmiaan. Syntyi pitkä äänettömyys.

— Tai-Simon, sanoi hän viimein silmäten ihanaa naistaan mieltynein katsein, — minun päätökseni on laki. Sinun sukusi on iankaikkinen kirous ihmiskunnalle. Mene!

Tai-Simon suoristautui.

— Minä menen, oi suuri Tai-Jeo, sanoi hän. Suuren Tai-Jeon sana on aina minun ja minun sukuni laki.

Ja seinän auetessa hänen mennäkseen palasi varma hymy hänen suupieliinsä.

Aioin seurata häntä, mutta minut pidätti Morris-Jeon ääni. — Mea-Kawa, sanoi hän, eikö sinunkin mielestäsi — Hao-Kea ole vanha?

— Hyvin vanha, oi Tai-Jeo, liritteli nainen.

— Ja ruma?

— Hänen hipiänsä on kuin yöyrtin lehti auringon noustessa, oi suuri Tai-Jeo.

— Mutta hänessä on tulta, joka kuivattaa kymmenen miehen voiman, Mea-Kawa.

Hän antoi naisen sivellä poskiaan hentoisella kädellään ja painautui hellästi hänen puoleensa.

— Mutta, Mea-Kawa, kuiskasi hän, — hänen tulensa polttaa, sinun juovuttaa.

Naista katsellessani tunsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta ihailuni keskeytti Morris-Jeon äkillinen liike: hän kavahti istualleen, ummisti silmänsä, avasi ne ja ummisti jälleen.

— Tai-Leon! sanoi hän tarttuen viereisen koneen ulottuneen. — Tai-Leon! Palatsissa on vieras henki! Tai-Leon!

Näinkö Tai-Leonin hengen vai ruumiin, en tiedä. Äkillinen kauhuntunne ajoi minut paikalta, ja samalla hetkellä tiesin, että ruumiini oli vaarassa. Olinko, onneton, jättänyt sen tuon salaperäisen kolmion ruumisläjään?

— Pois! Pois! ähisin ponnistellen raajojani toimintaan. Ja silloin palasi tajuntani; tunsin kirvelevää tuskaa niskassa ja olkapäissä.

Ponnahdin jaloilleni.

* * * * *

Edessäni hämärsi valju päivä. Ylt'ympäri virui tummia haamuja kuin raatoja taistelukentällä, ja parvi jaloillaan seisovia lehahti luotani joka haaralle hajautuen. Yritin liikkua, mutta vasen lonkkani teki tenän ja haamut loittonivat yhä kauemmaksi.

— Mitä pelkäätte! sanoin katkeroituneena. — Minun osani ei näyttäne paremmalta kuin teidänkään. Voiko teistä joku tutkia vammojani, onnettomat?

Syntyi liikettä. Muuan haamuista läheni varovasti. Hänen päänsä osui hetkeksi muurin yli valuvaan kelmeään valoon.

— Rai-Sun!

— Minä, sanoi hän kuiskaten.

Hän astui eteeni. Sanaakaan enempää virkkamatta hän tarjosi kätensä tuekseni ja nyökkäsi itäiseen nurkkaan.

— Lao-Koo, kuiskasi hän varjoon painuessamme, — sinä et ole menetellyt viisaasti.

— Ja sinä, Rai-Sun, oletko täällä vartijanani? Myönnän, että siinä oli katkeruutta.

Hän hymyili väkinäisesti.

— Täällä ei vartijoita tarvita, sanoi hän. — Huomenna olemme noiden veljiä — ja uudet tulokkaat kompastuvat kärventyneihin raajoihimme.

— Mutta sinä, kuudennen osaston vaanija?

— Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.

Hänen sisunsa kuohui.

Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.

— Rai-Sun, sanoin, — eikö ole mitään keinoa?

— Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. — Jos olisit harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi punainen valokieleke.

— Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. — Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä nousee.

Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.

— Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi kahden, ruumiin keralla.

— Mitä näillä? sanoin väristen.

— Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa. Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja viittasi maahan.

— Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva, mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen —

Minä ymmärsin.

— Ja jolleivät?

Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.

— Ja kuitenkin — Tai-Mill eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.

— Ja hän kuoli tänne?

— Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin ulkopuolelta. Hän oli tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.

Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.

— Katso! sanoi hän. — Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo mies antaisi tappaa itsensä — kuoleman pelosta.

Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma henkäys painui meidänkin siimekseemme.

— Rai-Sun, sanoin väristen, — me tulemme näkemään heidän loppunsa.

— Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta jos tuo nurkka laskuun saakka elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti. Ah! katso!

— Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö —

— Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden — Rai-Sun oli iskeytynyt käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.

— Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo. Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta lihasta.

Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin uutta hyökkäystä toivoen.

— Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.

— Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet, murisi Rai-Sun. — Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä käheäksi, — vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.

— Koirat!

— Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan. Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.

Temmellys oli hirvittävä. Aurinko paahtoi jo maan kamaraa, ja jäsenet köykistelivät kuin madot hiljaisella tulella. Mutta voihkinan ja sadatukset läpäisi Rai-Sunin katkera nauru.

— Lao-Koo! sanoi hän. — Meidän henkemme voivat säilyä vain silloin, jos nuo toiset menehtyvät aikaisemmin. Laskutaitteessa ryntäämme lihavimman ruumiin turvissa sinne ja nutistamme heistä loput. Nimittäin, jolleivät he ennen sitä — kuolema ja kirous mitä sanoinkaan! Lao-Koo! Korvan alle, tiukasti korvan alle! Ja erehtymättä!

En ehtinyt tilannetta punnita. Kuin sumussa näin sikermän laukeavan, ja meitä kohti singahti kirkuva monilonkeroinen lauma. Neljän hurjasti vääntynee naaman sukeltautuessa välittömään läheisyyteeni näin Rai-Sunin nyrkin vilahtavan nenäni editse ja tärskähtävän niistä etummaisen korvalliselle. Pää piirsi jyrkän kaaren, ja suusta pärskähti lämmin neste varpailleni Seuraavalla hetkellä jymähti oma nyrkkini keskelle palavaa silmäparia, ja sen takaa lensi harittava käsi päistikkaa kurkkuuni.

Tajusin, että oli haettava korvallista. Ja hetken perästä tajusin, että se piti myöskin löytää. Tuo ruuvipuristin kaulallani pakotti toimimaan sekunnissa. Kolmasti löi käteni tyhjää, ja joka kerta oli lyöntini haluttomampi. Silloin hapuilin pitkin kiusanhenkeni käsivartta. Mutta sen päässä en tavannut kaulaa, vaan niskan; ja siihen kohdistin viimeisen iskuni.

Oli minun onneni, että se isku riitti. Toista en enää olisi kyennyt antamaan. Kesti kotvan, ennenkuin sain pudistetuksi ruumiin päältäni.

— Rai-Sun! äännähdin. Ympärilläni näin vain ruumiita.

— Rai-Sun! huusin.

Varjossa liikahti seuralaiseni ruumis; sen alla oli elävä olento, jonka silmät kiiluen pälyivät minuun. Yhdellä loikkauksella olin ilmiön kohdalla ja upotin nyrkinselkämystäni hänen kalloonsa. Ja tunsin, että käteni alla jotakin särkyi.

Muurin heijastama auringonsäde sattui selälleen kellahtaneen Rai-Sunin kasvoille. Ne olivat mustanpuhuvat. Ja kuitenkin sanoi ruumiin epämääräinen nytkähtely, että miehessä vielä oli eloa. Yksinäisyyden puistattava tunne painoi minut mykkänä hänen viereensä, ja olemukseeni tunki suloinen välinpitämättömyys.

* * * * *

— Suuri Kaikkeus! kuului huokaus viereltäni.

— Lao-Koo! vieläkö elät? jatkoi ääni vähän ajan perästä.

— Juuri parahiksi, kuiskasin väkinäisesti.

Tajuntani souteli väylää, jossa puikkelehti hurmaava utukuva. Se oli See-Sea. Ja tavantakaa hän käänsi katseensa minuun, läpi uuvuttavan sinikelmeen.

— Lao-Koo! kuului korviini huuto. — Paitsi meitä on täällä vain tuo yksi ainoa.

Kirottu mölyapina!

— Sinä olet halkaissut tuon onnettoman otsaluun —

— Niin, niin.

— Ja katkaissut Sia-Maon niskanikamat.

— Niin, niin.

— Lao-Koo!

Kuolema ja kirous! Eikö siis missään ollut lepoa! Pitikö tuon korvettavan ravistaa sisälmykseni —

— Mene helvettiin, mies! Helv —

Ah! sehän oli Rai-Sun. Ja hänen takanaan hulmusi auringonliekki aitauksen puoliväliin.

Silloin ymmärsin: neljänneshetken perästä se korventaisi meitä.

— Sinussa on tauti, Lao-Koo, kakisteli Rai-Sun. — Puriko se?

— Mikä? kysyin, mutta samaan hengenvetoon sammalsin: Tunsin sen ikenet vatsanahassani, kun taitoin sen niskan. Näinkö se alkaa?

Rai-Sun nyökkäsi.

— Se polttelee takaraivoa, panee korvat humisemaan ja polvet notkumaan. Sairas vaipuu horrokseen, herää raivoon ja — sitten se alkaa.

Minua värisytti. Huhupuheista tunsin tuon kauhean taudin. Se oli kaivoksien "rabies", johon tehosi ainoastaan polttotanko.

— Näin sen miehen silmistä, mutta samassa toinen karkasi kimppuuni. Sia-Mao oli kaivoksissa kahdeksan kierrosta. Suuri Lao-Koo —

Rai-Sunin ääni oli rukoileva. Hän tarttui kainaloihini ja auttoi minut pystyyn. Auringon rääde tapasi korvalliseni.

— Joudu! sanoi hän. — Meidän täytyy hautautua. Neljänneshetken perästä ei ole varjon aavistusta. Lao-Koo —

— Puhu!

— Tahdoin vain sanoa: jos se tulee, niin isken nyrkkini otsaasi. Sinun kallosi on vahva.

— Tee se. Mutta minä kestän taudin.

— Ensimmäinen päivä on hirveä. Näin Lunassa miehen, joka puri kolmattakymmentä ennenkuin polttotanko kerkisi.

Vaikenin. Auringonpaahde kirveli olkapäitäni, mutta selässäni helmeili kylmä hiki. Sia-Maon purema punotti sinipunaiselta.

Rai-Sun potkaisi tuoretta ruumista. Tartuin sen sääriin ja paneuduin muurin kupeelle.

— Viisi hetkeä, mumisi Rai-Sun, sysäten toisen raadon ylitseni.

— Viisi hetkeä, toistin väristen taakkani suojasta. Minulla ei ole kuuma.

— Kaikkeus armahtakoon, kun kohtaus tulee! Muuri paloi punaisessa liekissä. Olin kuulevinani loitompaa valitusta. Kenties petti korvani —

— Lao-Koo!

— Lao-Koo!

— Lao-Koo — kaksi — kuusitoista — seitsemän kuusi kolme.

— Lao-Koo! tärähti korvani juuressa.

Kavahdin painajaisen kynsistä. Kylmä hiki ikäänkuin kiskoi minua takaisin helmaansa. Rai-Sunin käsi se minua ravisti.

— Seitsemän — kuusi — kolme, soi korvissani.

— Tai-Jeo kutsuu sinua! Katso!

Keskellä aukeaa törötti levyseinä, ja ääni toistui kuin jättiläispasuunasta. Rai-Sun oli tarttunut käteeni ja kiidätti minua ääntä kohti.

— Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.

— Minä? — minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.

— Kaksi — kuusitoista, kertasi pasuuna.

— Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.

Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.

— Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. — Jos Tai-Jeo on antanut armon minulle —

Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.

— Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana pääkuoreeni.

Seinä ummistui ylleni, ja minä painuin alas syvyyteen —

* * * * *

— Hän on saanut pureman, sanoi ääni.

— Herättäkää hänet.

— Sitokaa ensin.

— Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. — Ei. Häntä ei saa vielä tappaa!

Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli, Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten tanssijain ketju.

Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä, ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.

— Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.

Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.

— Lao-Koo, sanoi hän, — sinä et tahtonut. Lupasin sinulle rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja, jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea käsi!

Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää. Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä jaloillani.

— Oa-Jao!

— Se voisi osua rintaan.

— Oa-Jao. Ei ennen kuin hän on nähnyt kätensä rinnoillani.

Mikä näky! Tuo kumpuileva povi oli tosiaankin sen arvoinen. Mutta jos siron vartalon jännittynyt syöksyasento oli lumoava, teki sen yllä liekehtivä silmäpari sitäkin jäähdyttävämmän vaikutuksen. Se oli naarasleijonan katse, silattu epämääräisen pyyteen kiilteellä.

Silloin sen tunsin ikenissäni. Tuon oudon himon. Syhyttävänä sylkenä se herahti kielelleni. Ei, naisen kasvoihin en katsonut; silmäni paloi uhkuvan rinnan kaokilla voideltuun helmeen.

— Oa-Jao! Oa-Jao! sähähti hätäinen ääni, ja keijuvat lapset hävisivät näköpiiristäni.

Nilkkaani leikkasi, mutta juuri kun Oa-Jaon tutiseva tanko hapuili nenäni tasalla, oli kahle lauennut.

— Oa-Jaa-o —! ulvahti korvassani. Se tuli polttavana henkäisynä. Ja hirvittävän metelin hivellessä pinnallista tajuntaani tunsin kaatuvani pehmeä taakka sylissäni.

Ikeneni syöpyivät kaokilta tuoksuvaan lihaan, värisevään, läähättävään.

Ja minä purin —

Hän makasi siinä, hengetönnä, veretönnä. Puna väritti vasemman rinnan juurta. Kantajain välitse vielä kerran vilahti kauniin Hao-Kean kasvot. Ja sitten Oa-Jao, kipinöivä polttotanko, toinen, kolmas — koko kehä —

Käskevännäköinen mies viittasi äänetönnä, ja kymmenen kättä kohotti ruumiini maasta. Se oli kankea; kylmä, kuin minulle vieras möhkäle.

— Oa-Jao! sanoi ääni neljännen seinän läväistyämme. — Sen tulee kestää kolme hetkeä, vähintään. Se oli kauniin Hao-Kean toivomus.

— Mutta jos hän kuolee ennen? — Se oli Oa-Jaon ääni

— Ei kuole. Muutoin jatkaa Oa-Jao hänen kamppailuaan.

— Mutta vuoto voi —

— Ei voi, katkaisi ääni Oa-Jaon huolestuneen huomautuksen. — Nat-Pao oli raajatonna kolme neljänneshetkeä. Ja täydessä tajussa. Huolellinen huuhtelu —

— Minä koetan. Suuri Kaikkeus auttakoon häntä kestämään.

Minä ymmärsin rukouksen ja värisin. Ruumiissani liikkui vain kieli. Ja sekin teki tällä hetkellä tenän.