KUUDESTOISTA LUKU

Tonni-miehen vaihdos

Meitä oli kymmenkunta lentotuolia, alun kolmattakymmentä orjaa. Silmät liikkumattomaan avaruuteen tähdättyinä tuntui matka loputtomalta, mutta auringon lieskan heittäessä ensimmäisiä kielekkeitään taivaanlaelle, laskeuduimme Neljännen Piirin mantereelle.

Lentäjäin huudot ja koneen säännötön hypähtely olivat sen enteenä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luisuimme aukkoon, joka supisti taivaan pienoiseksi läikäksi.

Nyt sekin oli hävinnyt.

Ruumiini ei ottanut uskoakseen, että kapalolanka oli irroitettu. Suurella vaivalla sai polttajan töytäisy jalkani vireille. Ja vielä puutunein käsin seisoin jonossa kolminkertaisten polttotankorivien välissä, loitolta katsellen Tai-Lanen, kaivoksien hirmuvaltiaan, lapsellisen riutunutta naamaa.

— Neljä tonnia, kuului juuri hänen vielä lapsellisempi äänensä sanovan jonon etunenässä seisovalle, pienelle naisparalle.

Minua puistatti. Eikö ennen muinoinkin puhuttu suurista roistoista, joilla oli enkelimäiset kasvot?

Askel askeleelta hupeni jono, ja joka tonnimäärän langettua loittoni epätoivoinen olento kolmen polttajan välissä taustalla ammottavaan mustaan käytävään.

— Kymmenen tonnia, sanoi ääni jälleen ja minun etumieheni hävisi käytävää kohti.

Tai-Lane kohotti katseensa.

— Orja Lao-Koo, 2-16-763, sanoi lentueen johtaja yksitoikkoisesti.

Tai-Lane viittasi. Muuan toinen kohotti käsivarttani.

— 2-16-763, kertasi hän.

Tai-Lanen pää katosi vielä kerran kontaktikoneen hattuun. Sitten hänen utelias katseensa silmäsi minua päästä jalkoihin.

— 2-16-763, sanoi hän kerran pari silmiään räpäyttäen. — Kaksikymmentä tonnia.

Kävi kohahdus tuossa kolkossa huoneessa. Kaksinkertainen vartiosto asettui ympärilleni ja koneellisesti astuin ammottavaa aukkoa kohti.

— Odota! sanoi Tai-Lanen ääni.

Hän astui luokseni, tunnusteli käsiäni, jalkojani ja rintalihaksiani, kasvoissansa ilme, jota hänen luisevan runkonsa nojalla en ihmetellyt. Ottipa hän perin julkealla tavalla katsoakseen silmiinikin. Mutta liekö niiden ilmeessä kuvastunut kova haluni saada havainnollisesti näyttää hänelle lihasteni kelpoisuutta, sillä hän peräytyi äkkiä ja tyytyi turvalliselta paikaltaan luomaan jälkeeni ihmettelevän silmäyksen.

Pimeä käytävä teki tukahduttavan vaikutuksen. Joka askeleella kuvitteli kompastuvansa pohjattomaan kuiluun. Käytävän toisessa päässä häämötti heikko valo, jossa liikuskeli joitakin varjoja.

Se oli tyrmä, jossa tapasin äskeiset toverini. Sinne tullessani se oli jo täpösen täynnä, mutta siitä huolimatta mahtui tuohon kahden miehen-mitan neliöön vielä kymmenkunta onnetonta, ja naisten parkuessa seinä vihdoin erotti meidät vartijoista.

Pilkkopimeä vankilamme kiisi huimaa vauhtia alaspäin.

Minut valtasi sellainen tunne, että olimme matkalla maan keskipisteeseen. Tajunnassani olimme ainakin kulkeneet runsaan neljänneksen Maan säteestä.

Ja kuitenkin tämä iankaikkinen matka päättyi. Ei keventävään valoon, kuten vastoin tahtoani olin odottanut, vaan surkeaan pimeyteen, jossa äänten surina kasvoi kymmenkertaiseksi. Joku kompastui minun jalkaani, minä astuin tielleni kompastuneen naisen pehmeälle ruumiille, ja joku takaatuleva iski kiroillen kallonsa reiteeni.

— Irti! kiljaisi ääni jostakin ja seinän paukahdusta seurasi koneen surina.

Tyhjentynyt hissilaite lähti takaisin maanpinnalle.

Helvetti! Kuinka kauan korvakalvo tällaista kestäisi! Kontaktikoneen hatussa olin kuullut tämän kiljunnan ja kiroilun; se oli ollut vain kaukainen kaiku. Muutaman röhisevän äänen äkäisestä sadattelusta ymmärsin, että oli vuorokauden hiljaisin hetki: he tahtoivat nukkua. Suuri Kaikkeus! Niinkuin tässä olisi voinut nukkumisesta haaveksiakaan!

Pimeässä erottui vähitellen siellä täällä ikäänkuin höyrymäistä valonaavistusta. Näköhermoissa se ei voinut olla; pysyttelihän se aina määrätyissä paikoissa. Parhaani mukaan vältellen onnettomain ruumiita haparoin muuatta valoläikkää kohden. Ja kompastuin.

— Lunarian sokeus! kirahti karkea ääni, ja tanakka potku tapasi polvitaivettani. — Lunarian sokeus! Makuuverkko siinä on ihan yhtä hyllyvä kuin kauempanakin. Kiitä olematonta jumalaasi ja pidä lepohetkistä vaari.

— En tahtonut loukata ruumistasi, toveri, sanoin sovinnollisesti. — Mutta minä en näe täällä mitään. Voinko tässä levätä?

— Se on sinun yksinkertaisesti tehtävä, jollet tahdo tulla huomiseksi pehmitetyksi. Tuonnempana voit tavata Shi-Kain, ja hän ei tottavie tyydy tavalliseen potkaisuun, vaan pudistaa henkirievun nivusistasi puolen kierroksen ajaksi.

Osaksi teki sen omituinen painostus, joka täällä alhaalla oli yllättänyt ruumiini, osaksi myöskin tämän raa'an miehen suorasukainen puhetapa: minä paneuduin pitkälleni soraiselle maalle ja koetin olla kuulematta rähinää.

Mutta se jatkui yhä.

Tuokion silmät kiinni loiottuani avasin ne jälleen Jossakin lähettyvillä oli syntynyt hirvittävä mellakka joka ylitti kaikki muut äänet.

— Minä en nähnyt! — En nähnyt! kirkui epätoivoinen ääni.

— Sinä opit pitämään silmät varpaittesi nenässä, karjui toinen ääni, joka kuulosti tulevan tilavista keuhkoista. — Helvetin piina! Jos joskus vielä viheliäisille atuloillesi astut, niin loikkaa tällä kohdalla, loikkaa! — Noin!

Seurasi mieletön parkaisu. Jossakin kauempana mätkähti onnettoman ruumis toisten tiloille, ja kiljunta toistui äskeistä saatanallisempana. Sitä säesti sankarin tyytyväinen röhönauru.

— Shi-Kai, sanoi naapurini yksikantaan. — Mitä sanoin äsken!

— Hän on voimakas, vastasin puistatellen.

— Viidentoista tonnin mies, päätti ääni.

— Mutta hän on hirmu.

— Kolmen kierroksen ajalla tehnyt neljäkolmatta ruumista.

— Eikö Tai-Lane häntä rankaise?

— Miksi? Hän ruhjoo vain luut, ja "kirkas autuus" tekee loput. Toisinaan saa hän muutaman sadanneksen kurinpitorangaistuksen, ja hän suorittaa sen. Katsos, se on Tai-Lanen hyöty.

Viimeinen lause tuli kuiskeena, ja naapurini tuntui jälleen tahtovan levätä.

Kuuntelin vihlovaa valitusta ja tarkkasin mustaakin mustempia haamuja, joita toisinaan erottui fosforinkiiltoisia läikkiä vasten. Kaukana, muita valoisamman läikän kohdalla, liikkui solakka vartalo säännöllisessä tahdissa, häipyi ja liikkui jälleen.

— Tekeekö tuo tuolla työtä?, kysyin.

— Tekee. Hän on jäänyt takapajulle.

— Jääkö moni?

— Heikot, joiden ei onnistu pysytellä antavalla maalla. Huomenna sen tunnet. Jollet pidä puoliasi, saat kierroksen, pari tonkia toisten jälkiä. Shi-Kai, hän nokkii aina siinä, missä metallia on, ja siksi hän ei edes rasitu.

— Tuo on nainen, sanoin pinnistäen näköäni.

— Varmaankin La-Li, vastasi naapurini vaivautumatta katsomaan, ketä tarkoitin. — Hänellä on niin paljon lisätuomioita, ettei hän kykene niitä koskaan täyttämään.

— Naisella?

— Niin. Tai-Lane on ihastunut hänen lihaansa ja kostaa kurinpidolla, kuiskasi ääni. — Ja Shi-Kai olisi hänet jo raiskannut, jollei pelkäisi Tai-Lanea. Olisinpa minä La-Li, eläisin kuin suuren Tai-Jeon ensimmäinen puoliso; antaisin Shi-Kain ahertaa tonnini ja Tai-Lanen keventää kuormaani.

Ääni naurahti, ja minun muistini heräsi: La-Li! Sehän oli Lao-Koon sisar, jota suuri Tai-Jeo oli himoinnut ja jonka vuoksi Lao-Koo sai ensimmäisen tuomionsa. Suuri Kaikkeus! La-Li tietenkin tunsi veljensä — —

Rähinä alkoi vaimeta. Vain eri suunnilta pimeästä kuuluva väsynyt valitus piti tunnelmaa vireillä.

— Toveri, sanoin hiljaa.

Hän oli nukkunut.

Minut valtasi outo yksinäisyyden tunne. Tuolla liikkui La-Lin haamu himmenevän läikän puitteissa. Mutta välillä jossakin nukkui "viidentoista tonnin" mies.

Suljin silmäni, painoin sormet korviini ja tahdoin nukkua. — —

* * * * *

Olinko nukkunut? Missä olin? Mitä tämä hirvittävä meteli? —

— Ylös! — Ylös! Kaivosten valvoja, suuri Tai-Lane, tahtoo laskea orjansa! — Ylös! — Ylös!

Se viilteli selkäpiitä.

Naapurini oli noussut, ylt'ympäri kuului kuhinaa, kiroilua, itkua ja ulvontaa. Tänne tullessani olin arvioinut joukon viideksisadaksi; nyt tunsin, että niitä oli kymmenentuhatta.

— Ylös! — Ylös! jyrähti ääni toistamiseen, ja jonkun matkan päässä syöksähti maahan huikaiseva valopatsas.

— Toveri! sanoin, ojentaen käteni pimeään.

— Varo tallautumasta, kun vyöry tulee, tokaisi ääni.

Samassa tunsin kohinan ja läähätyksen lähenevän. Se tuli yhtaikaa joka suunnalta, suhahti ohitsemme tuhatsuisena hirviönä ja antoi minun käsittää, että joka suuta vastasi neljä hillittömästi huitovaa raajaa.

Ilman varoitusta olisin jo maannut maassa, sensijaan että nyt säästyin siitä parilla kuperkeikalla. Valopatsasta vasten kuvastui hurjasti vitveltävä orjaparvi, ja jälkijoukko sadatteli maassa vaikeroivia poloisia.

— Kao-Jama! tärähti kuin ukkosena valopatsaan yläpäästä.

— Kao-Jama, piipitti ääni äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa, ja patsaan loimussa kohosi tumma naama vasten valoa.

— Je-Sai! tärähti jälleen.

— Je-Sai. — Ja toiset kasvot tuijottivat kirkkauteen.

Kompastuin itkevään olentoon.

— Toveri! sanoin pidätellen. — Tämä on nainen.

— Anna olla!

— Mutta jos —

— Tolvana! Tai-Lane voi huutaa sinun nimesi. Väristen seurasin hänen kintereillään.

— Entä jos huudetaan tuota naista? sopersin joukkoon tunkeutuessamme.

— Joka on elossa, se tulee, ja joka ei tule, se ei ole huomenna elossa.

Pasuuna törähteli yhä tiheämpään, ja minulla oli täysi työ pysytellä toverini lähettyvillä tässä joka huudon perästä hurjasti elävässä lihamassassa.

— Shi-Kai!

Minä kohotin päätäni.

— Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja karkeatekoinen jättiläinen seisoi ylpeänä loimussa.

Toverini töykkäsi kylkeeni.

— Jättiläinen, sanoin, arvaten hänen tarkoituksensa. — Mutta minusta liian vanha.

— Elä sano sitä hänelle, varoitti Neo-Hoo eikä sen koommin virkkanut mitään.

Tuokioksi kiivas liikehtiminen katkaisi keskustelun, ja juuri kun jälleen yritin sitä jatkaa, törähti korkeudesta:

— La-Li!

Minä en unohda sitä silmänräpäystä. Salamana iski tajuntaani, että kenties juuri La-Li virui tuolla kaivoksen soralla — ja samassa hento naisvartalo solahti valoon.

— La-Li, helähti ääni, jota en tahdo kuvata. Ja siron kaulaviivan kannattamat vielä sirommat kasvot syöpyivät syvälle tajuntaani.

Vasta parin, kolmen uuden nimen kaiuttua huomasin, ettei La-Li enää ollut siinä. Hän oli jonakin tämän hirvittävästi nytkähtelevän lihamöhkäleen jäsenenä, kenties jossakin aivan lähelläni. Ja minä keinuin tässä möhkäleessä kuin painajaisunen helmassa.

— Kian-Sai? — — Kian-Sai. —

— Pa-Hea! — — Pa-Hea. —

— Neo-Kun! — — Neo-Kun. —

— Lao-Koo! — —

No? — Vasta tahdin keskeytyminen minut herätti. Pasuunan ääni leikkasi vielä korvakalvoani.

— Pois tieltä! sanoin ravistaen möhkälettä.

— Sinä et pääse, kuulin naapurini äänen.

— Enkö!

Tunsin, että möhkäle tutisi ympärilläni. Puoleen ja toiseen painoin sen kiinteätä lihaa; sain iskuja ja annoin iskuja, kunnes hillittyjen sadatusten paisuessa luiskahdin piirin keskelle.

— Lao-Koo, sanoin sulkien silmäni huikaisevassa hohteessa.

— Lao-Koo! olin kuulevinani hiljaisen helähdyksen. Ja sitten uusi törähdys sai minut jättämään paikkani nyyhkyttävälle vanhalle naiselle.

— Siinä oli lihaksia! tajusin jonkun sanoneen.

— Hän on tulokas, vastasi toinen.

— Hän tuli meidän mukanamme, liitti kolmas.

— Montako tonnia hänellä on?

— Mitä sanoit? Shi-Kailla on vain viisitoista —

— Tuliko hän tännepäin?

Kumma kyllä. Möhkäleen surina oli kiihtynyt, mutta se hajautui kuin huuru. Pasuunan törinä nieli kiistelyn tonnimäärästä, ja tuossa tuokiossa huomasin olevani pahimman tungoksen ulkopuolella.

Tunsin, että joku seurasi minua kintereilläni.

— La-Li! olisin mielelläni huutanut, mutta en tohtinut korottaa ääntäni. Loitolta olin tuntevinani paikan, missä hän eilen oli työskennellyt. Sinne suuntasin haparoivat askeleeni.

Mutta siellä ei ollut sieluakaan.

Potkaisin löyhää maata jalallani. Sorasta lähti fosforimainen valo kuin tuhansista kissansilmistä. Töyhälsin uudelleen ja tavoittelin suurinta niistä kädelläni.

Nyt ymmärsin. Se oli sormenpään kokoinen kova kappale: se oli valkoista metallia.

Siis juuri tätä suuri Tai-Jeo tarvitsi. Tätä tarvitsivat Tshung-Kingin asukkaat. Ja — minä vapisin innosta — tätä tarvitsi myöskin Tai-Mason.

Nyt käsitin, miksi sitä pimeässä louhittiin: valossa sitä epäilemättä oli vaikea löytää.

Lähelläni liikahti varjo. Kohotin katseeni, mutta hohde oli heikentänyt näköni.

— Lao-Koo! sanoi voimakas ääni. — Sinäkö olet Lao-Koo?

Äänestä en voinut erehtyä.

— Minä, sanoin lyhyesti.

— Ja aiotko kaivaa tässä?

— Miksen kaivaisi.

Kuului röyhähdys, josta ei puuttunut uhkaa. Vieras jalka töyhälsi soraa, ja fosforihohde valaisi tukevan reiden ääriviivaa.

— Tiedätkö, kuka on Shi-Kai?

Minua suututti.

— Kaikesta päättäen se olet sinä, sanoin, muistaen äskeisen naapurini varoituksen, — mutta en käsitä sen tiedon tärkeyttä. Onko tämä paikka kenties sinun?

— Lao-Koo! röhelsi ääni. — Jokainen tässä kaivoksessa tietää, kuka on Shi-Kai. Ja jokainen tietää myöskin, että hän saa kaivaa siinä ja siinä, jos Shi-Kai sen suvaitsee.

— Onko se Tai-Lanen määräys?

— Se on Shi-Kain määräys.

— Vi niin, ja salliiko Shi-Kai minun kaivaa tässä?

— Ei.

Minä punnitsin hetken aikaa. Silmäni alkoi jo eroittaa miehen ääriviivat. Ymmärsin, että tilanne oli liian kireä voidakseen jäädä puolinaiseksi.

— Shi-Kai, sanoin, — minä kaivan tässä, kunnes joku toinen sanoo, että tämä on hänen paikkansa.

— Lunarian piina! röhisi ääni. — Etkö ymmärtänyt, että minä, Shi-Kai, en salli sinun kaivaa tästä? Kuolema ja "kirkas autuus"!

Minä peräydyin askeleen. Joka lihakseni jännittyi. Lähettyviltämme oli alkanut kuulua ääniä ja pasuunan törinä oli tauonnut.

— Shi-Kai! sanoin ääntäni hilliten. — Onko sinua täällä toteltu?

— Nurisematta! Sillä se, joka ei ole totellut, on oppinut sen tekemään. Lunarian sokeus!

— Shi-Kai, tästälähin sinua ei totella.

Kuulin kuhauksen näkymättömästä joukosta, kuulin mielettömän karjaisun Shi-Kain huulilta, ja samassa silmänräpäyksessä pöllähti hohtava sora ympärillämme ilmaan.

— Shi-Kai! — Shi-Kai! huuteli näkymätön joukko äänellä, joka ennusti pelätyn tyrannin voittoa. Ja jykevä nyrkki oli horjahduttanut minut soravallia vasten.

Minä tiesin, että nuo nyrkit oli kahlehdittava. Yksi ainoa isku tuosta soran kovettamasta moukarista riitti kellistämään millaisen miehen tahansa. Koetin pakottaa häntä kiinteämpään otteluun, mutta sitä tuo vimmastunut jättiläinen tuntui ymmärtävän välttää.

— Kirkas autuus? sähisi hän tähdätessään tämän tästä uuden iskun, ja silloin aina vastasi näkymättömäin "katsojain" hyvä-huuto.

Minusta se kuulosti teennäiseltä ja päätin sen vaimentaa. Runsaan neljänneshetken kesti tämä tulinen ottelu, ennenkuin sain hänen oikean ranteensa vasempaan käteeni. Hänen viimeisen iskunsa vielä soidessa korvakalvollani putosi kämmensyrjäni raskaasti hänen tukevalle niskalleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi Shi-Kai allani molemmat moukarit kierteisessä puristuksessa.

— Shi-Kai! sanoin vapaalla kädelläni puuduttaen hänen reitensä. — Täällä näyttää olevan tonnimäärä arvonmittana. Se on paikallaan. Sinä olet viidentoista tonnin, minä kahdenkymmenen. Julista kansalle, ettet sinä tästä hetkestä alkaen mitään määrää.

Kiukkuinen röhinä pääsi miehen suusta, mutta joukon äänekäs hämminki nieli sen. Shi-Kain ruumis vääntelehti epätoivoisessa rynnistyksessä.

— Julista! sanoin asettaen nyrkkini hänen korvalliselleen. Shi-Kai tuntui rauhoittuvan.

— Sinä et uskalla! röhötti hän. — Minä olen viidentoista tonnin arvoinen, ja Tai-Lane tietää sen.

Väen kuhina lakkasi.

— Shi-Kai! sanoin kiristäen otettani. — Tiedätkö, mikä mies on suuri Tai-Mara?

Minä tunsin, että hän tiesi sen, ja väen syvä äänettömyys sanoi samaa.

— No niin, Shi-Kai. Puolitoista hetkeä ennen viime laskua tämä sama käsi iski suuren Tai-Maran verisin suin maahan.

Seurasi kohahdus kansassa, korviasärkevä meteli ja hillitön sanakiista. Shi-Kai makasi allani kuin polttotangon tapaamana.

— Se on totta! erottui vihdoin ääni joukosta. — Vartijat puhelivat siitä matkalla. Sanoivat sen tapahtuneen Tieteen palatsissa —

Enempää en kuullut. Kovaääninen väittely ylitti puhujan äänen, ja silmänräpäyksen varomattomuus salli Shi-Kain tempautua otteestani. Hyvin tähdätty isku sydänalaani pani minut hetkeksi haukkoilemaan henkeäni, mutta silmänräpäystä myöhemmin keskitin voimani ruhjovaan lyöntiin, jonka päällisenä pontena oli vihdoinkin puhjennut kiukku.

En tiennyt, mihin se osui; mutta Shi-Kai kaatui. Ja sen tiesin, ettei tarvinnut hänen käsiään kahlita.

— Toverit! huusin hillittömän kohinan läpi. - Shi-Kai ei enää määrää mitään. Poimikaa sieltä, mistä parhaiten metallia löydätte.

— Onko hän kuollut? kuului huutoja. Tunnustelin jättiläisen sydäntä.

— Shi-Kai elää, huusin, — mutta hän ei elä tarpeeksi häiritäkseen työtänne.

Astuin askeleen väkijoukkoa kohti. Se päästi äänekkään ihastuksen mylvinän. Ja itserakkauttani hiveli sen sydämellinen sävy.

Holvin kynnyställä hipaisi käsivarttani äänetön olento. Hämärästi luulin näkeväni sen ääriviivat. Käteeni osui hentoinen vyötärö.

— La-Li! sanoin hiljaa.

Hän kiersihe vapaaksi, mutta onnistuin saamaan otteen hänen ranteestaan.

— Tämä oli minun paikkani, helähti ääni uhmaten.

— La-Li! Paikka on sinun, sanoin verkalleen. — Mutta siinä makaa Shi-Kai tajutonna. Minä kannan hänet ensin pois.

Päästin hänen kätensä ja aloin virotella kaatunutta. Olin ottamaisillani hänet syliini, kun käsi äkkiä kosketti olkapäätäni.

— Minä — minä näin sinut valopatsaassa, sanoi ääni kuiskaten. — Sinä et ole Lao-Koo, veljeni —

— La-Li!

— Niin. Sinä olet varastanut hänen nimensä. Lao-Koo on kuollut. Miksi valehtelet?

— La-Li! sanoin tarttuen hänen käteensä. — Hiljaa! He ovat tehneet minusta Lao-Koon.

Hän kiskoutui irti. Joku läheni pimeässä.

— Lao-Koo! sanoi tuttu ääni. — Minä täällä olen Feo-Fan. Miten on Shi-Kain laita?

— Huonosti, pelkään. Kantakaamme hänet pois, toveri.

— Shi-Kai parka! Kuule, miten väki riemuitsee! Minä kuulin sen. Mutta minä tunsin vain La-Lin läsnäolon. Valkoinen metalli säihkyi hänen käsiensä ympärillä.