YHDEKSÄS LUKU

Naisten helvetissä

Nousuauringon veripunaisten kielekkeiden jo tavoitellessa taivaankannen kolmannesta täytti Tibetin mahtava ylämaa näköpiirimme. Ja kun vajaan neljänneshetken kuluttua liekehtivä päivänpyörä pilkisti Japanin takaisen meren helmasta, paistoi jonkun matkan päästä silmiini lukemattomain valojen monihaarainen sikermä ja sen takana hyvinkin pienenpuoleista sisäjärveä muistuttava läikkä.

Kuinka tunnollisesti puoli-Jacksonimme olikaan tämän seudun minulle esittänyt, huomasin nyt kuitenkin, että Tshung-Kingin se oli kutistanut kauppalaksi ja tehnyt voimakeskuksesta kiiltävän hopeamarkan.

— Seis! huusi etumiehemme, ja samassa kohosi aitamme huimasti vinkuva raketti, jota seurasi valtavan heijastajan taivasta tavoittava valo.

Heti sikisi kuin pelkästä ilmasta tusinallinen siipiä. Kuljin entistä vauhtiani ja jouduin hetkeksi kehän ulkopuolelle, mutta silloin tärähti takanani moniääninen huuto:

— Takaisin, takaisin, takaisin!

— Riennä, onneton! kirkaisi Rai-Sun suhahtaen lähitseni, ja minä kerkisin piirin suojaan, juuri kun taitseni leikkasi ilmaa hehkuva salama.

— Oletko mieletön, orja! sähähti korvani juuressa ilkkuva ääni.

— Siipeni horjuu, vastasin harmistuneena.

— Kautta sokean vaanijan, etkö tiedä, että Tshung-Kingin yllä lepattanut siipi ei koskaan enää lennä!

Sanat synnyttivät hilpeän naurunrähäkän, jonka kumminkin kohta katkaisi kumea ääni:

— Kuka häiritsee Tshung-Kingin rauhaa tällä suurella siipien paljoudella?

— Bei-Woo, kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon omasta käskystä, kuului vastaus.

— Ja mihin on sinulla, Bei-Woo, käsky ilmoittautua?

— Suurten Valvojain palatsiin, oi tunnontarkka Tshung-Kingin vartija.

— Ja mikä on sanasi, Bei-Woo?

— Pesä puhdistettu.

— Monestako siivestä vastaat, Bei-Woo?

— Seitsemästä.

— Ja monelleko pyydät suojaa karanteenista?

— Kolmelle Lunasta ja kahdeksalle Ontariosta. Syntyi hetkisen vaitiolo, jolla aikaa kolme vartijoista jakoi joukkomme kahteen osaan.

— Seitsemän ja yksitoista, laski ääni sivummalta.

— Selvä on, vastasi kumea ääni. — Bei-Woo, minä vien sinut Suurten Valvojain palatsiin.

Hän päästi kipinäsarjan kohti kaupungin tulia. Kaukaa altamme saapuivat vastauskipinät. Ja sydän kurkussa keinuin vioittuneella siipipahasellani huimaa vauhtia laskeutuvan vartijarenkaan ahtaassa silmukassa.

Voimakeskuksen kelmeä hohde välähti silmissäni veripunaiseksi, auringon loimu nieli aika ajoin tasangon heikkenevät tulet, ja kun tähystelin aukkoa, mihin meidän olisi sukellettava, kuuluikin komennus: seis! — ja valtava suppilo peitti äkkiä avaran näköpiirini.

Me olimme Suurten Valvojain palatsissa.

Kumeaääninen mies oli kadonnut viereiseen suojaan. Yllämme kaartui monin värivivahduksin välkkyvä laki valtavan aukon suojana. Muutamat miehistä tarkastelivat koneeni takasiivistöä, josta oli jäljellä vain pari sulaneen metallin puikkoa. He irvistelivät keskenänsä ja kuiskivat jotakin, mikä nähtävästi oli aiottu minulle, kunnes lopulta loin heihin paheksuvan katseen.

— Nat! sanoi silloin muuan heistä. — Hän ei ole orja.

— Hän on punainen.

— Olkoon; orja hän ei ole.

He vetäytyivät syrjemmälle ja minä huomasin taampana Rai-Sunin surullisen naaman. Hän virnisti jonkunlaisen merkin. Se oli kai varoitus.

— Entinen kuudennen osaston vaanija, Rai-Sun! kuului ääni jostakin seinien takaa.

Puolet vartijoista siirtyi Rai-Sunin mukana vasemmalle, ja tuskin he olivat kadonneet erehdyttävän kuvastinkäytävän sokkeloihin, kun jo ääni jatkoi:

— Orja Lao-Koo, poltetun Pao-Laon poika!

Tunsin sydämeni kiirehtivän lyöntejään. Kuusi vartijaa asettui ympärilleni, ja me kävelimme äsken ihailemaani tuhatvälkkeistä seinäkaistaa kohti. Se väistyi kuin näkymättömäin käsien lennättämänä. Eteemme avautui huone, äskeistä tuntuvasti pienempi, ja sen seinämillä seisoi aina määrätyn välimatkan päässä toisistaan joukko olentoja mitä kummallisimmissa asennoissa. Muuan vartijoistani osoitti tyhjää sijaa sivuseinällä.

— Numero seitsemänneljättä, sanoi hän ottaen numeron seinältä. — Asento yksi.

Kohta seisoin selin seinään; vyötäisilleni solahti hyvin ruumiinmukainen vyö, jonkinlaiset koukut sieppasivat käsivarteni perusasentoon, ja jalkateräni tuntuivat juuttuneen alustaansa.

Purin huuleni yhteen, vaikka tunsinkin veren karkaavan kasvoilleni. Vasta miesten poistuttua pääsi kurkustani sydämestä lähtenyt sadatus.

Helvetin tulisin kekäle! Minä siis olin vanki! Ja tässä hohtavassa huoneessa, kaikkien nähtävänä! Se minua eniten kauhistutti.

Mutta hetken perästä minua jo ihmetytti muuan seikka: tässä surullisessa kokoelmassa oli kolmattakymmentä naista ja yksi ainoa mies — minä. Ja toinen seikka: useilla heistä oli semmoinen asento, että se olisi puristanut tuskanhuudon miehevimmänkin miehen keuhkoista; ja nämä naispoloiset eivät vaikeroineet, vain heidän hengityksensä oli säännötöntä ja läähättävää.

Eniten herätti huomiotani kauimpana vasemmalla läähättävä olento. Hän kyyrötti eräänlaisessa hyökkäysasennossa, toisen käden sormenpäät maata tavoitellen ja toinen käsi tyhjää ilmaa hosuen. Olisi luullut olennon valmistautuvan kilpajuoksuun, jollei pään toivoton riippuminen olisi väittänyt vastaan. Vilaukselta näin tuskan vääntämät kasvot ja pullistuneen silmäparin. Hän oli vanha nainen.

Minua pöyristytti. Pakotin itseni katsomaan lähempänä seisovaa nuorta neitoa. Tämä oli laskenut kauniit kasvonsa häikäisevän puhtaalle rinnalleen. Polvien taipuessa oli vyövanne solunut melkein kainalon tasalle ja leikkasi raa'asti vasemman rinnan juurta. Siitä lähtenyt veripisara piirsi vasempaan reiteen koukeroista viivaa, jota hermostunut käsi pyyhkieli polven seutuvilla.

— Nainen! sanoin kuiskaten.

Hän ei väräyttänyt silmäänsäkään, mutta sensijaan liikahti joku minua lähempänä. Siellä oli nainen ja ruhtinaallinen olikin. Suorana kuin kuvapatsas hän seisoi. Ylväästi kohosi uhkea povi yli vyökahleen, joka näytti olevan liian ahdas täyteläiselle vartalolle. Juuri hänen kohdalleen lankeava sinivihreä valojuova antoi hänen silmilleen omituisen hehkun ja valoi hänen vartalolleen hohdetta, joka johdatti mieleen meren värisen soihdun ja antiikkisen Venus-patsaan. En tiedä, silmilläänkö hän sen sanoi, vaiko huultensa hurmaavalla hymyllä. Vai lienenkö tulkinnut hänen kätensä pehmeän eleen.

— Ole vaiti! tiesin hänen tarkoittavan.

— Miksi? kysyin niinikään silmilläni.

Hän hymyili ja kohautti silmäluomiaan, samalla kun käsi täydensi lauseen.

— Siksi, että pitää olla vaiti, näytti se sanovan. Hänen povensa nousi syvään henkäykseen, ja toinen polvi suoristui toista lepuuttaakseen. Vasemman reiden sisäpinnasta erotin veren ahtautumisesta paisuneet suonet. Nainen ei ollut aivan äskettäin aloittanut seisontaansa.

Vieressäni kuulin nyyhkytystä. Vastahakoisesti käänsin katseeni sinne. Se oli tyttö, vielä melkein lapsi, joka kyyneltynein, epätoivoisina palavin silmin tuijotti huoneen etäisimpään nurkkaan.

— Äiti! pääsi kuin kuiskeen aavistuksena korvaani. — Äiti! toistui kuin tuskan aineellistumisena.

Ja silloin näin hirvittävän kohtauksen: vanhan naisen pöhöttyneet kasvot vääntyivät ja pullistuneet silmät näyttivät olevan puhkeamaisillaan. Hän teki pari hillitöntä juoksuyritystä tyttöön päin — ja lysähti kasaan kuin kesken ponnistustaan kompastuen.

— Äiti! vihlaisi ilmaa tyttöraukan huuto.

Lapsiparka! Hän oli pyörtynyt kahleeseensa, joka nyt alkoi syöpyä hänen kainaloihinsa.

— Kuolema ja kirous! pääsi huulteni lomitse, ja samassa kohtasin katseen merenviheriän ruhtinattaren silmistä.

Kohta ilmestyi päätyseinän puolelta mies. Hän katsoi pitkään ja tutkivasti tyttöön, katsoi huoneen perälle ja asteli vanhan vaimon luo.

— Tänne! huusi hän.

Kaksi muuta miestä ilmestyi paikalle. Ylhäältä, kuultavasta sinestä laskeutui äänettömästi käppyräreunainen laatta; miehet tarttuivat ruumiiseen, laatta nousi yhtä äänettömästi, ja vanhan vaimon paikalla kimmelsi seinässä tyhjä rengas.

— Sanoit jotakin, orja, virkkoi ensimmäinen pysähtyen eteeni.

Vaistomaisesti katsahdin ruhtinattareen ja tajusin hätäisen varoituksen.

Miehen silmät sydännyttivät minua. Loin häneen halveksivan katseen.

— Sanoit jotakin, orja, teisti mies vilkaisten naiseen ja samalla antaen merkin apulaisilleen.

Nämä asettuivat taakseni, ja kohta tunsin ruumiini vääntyvän etunojaan alaspäin mitä kiusallisimpaan koukkuasentoon.

— Sanoit jotakin.

— Sanoin: kuolema ja kirous! tiuskasin tähdäten iskun miehen sydänalaan.

Hän väisti ja katseli ilkkuen käsivarttani, johon tunsin kahleen leikanneen haavan.

— Numero seitsemänneljättä — asento kolme, sanoi hän kääntäen minulle selkänsä.

— Kaunis See-Sea, kuulin hänen puhuvan kuin väkinäisellä äänellä. — Minkä sanan saan antaa suurelle Tai-Simonille?

— Sano, että olet nähnyt minun seisovan kolme päivää ja että vielä hymyilen, kuului vastaus. Oi sitä ääntä!

— Kaunis See-Sea, sen sanon, vastasi vartija. Kohotin katseeni nähdäkseni naisen avaavan suunsa.

Mutta miehet olivat jo kadonneet, ja nainen hymyili ylpeästi.

Äkillisellä liikkeellä koetin kohota pystyyn, mutta siitä oli seurauksena vain se, että kahle leikkasi syvemmälle. Minun täytyi kun täytyikin tottua tähän lihasjännitykseen.

Mutta minun piti saada katsoa naiseen. Luulin näkeväni hänen varpaittensa puhuvan. Niskan taittamisen uhalla nostin katseeni. Hän näytti kohtaavan sen jo puolimatkassa.

Ah! sitä katsetta! Se oli kuin tähden tuike kalliolähteen silmästä. Ja jos koskaan naisen silmä on kyennyt pukemaan ajatuksen sanoihin, niin teki sen tuo palava pari kostean verhonsa suojasta.

— Poika-parka! sanoi se. Niin juuri — poika-parka, se sanoi; mies-paralle se olisi puhunut laajemmilla silmäterillä.

Hymyilin hänelle. Ja näyttääkseni, etten ollut vallan masentunut, tein perin rauhallisen yrityksen murtaa kahleeni.

Se epäonnistui. Mutta vaivani palkkioksi huomasin hänen koko ajan tarkanneen ponnistustani. Kun herpaannuin, laukesi jännittynyt ilme hänenkin kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä imeytyivät silmiini voimalla, joka ilmeni koko vartalon työntymisessä eteenpäin.

Mitä hän sanoi?

— Sinä olet voimakas! luin hänen silmistään. Mutta poskilta lähtenyt väristys kulki vihurina yli uhkuvan poven ja hävisi lanteiden varjoon. Laskin katseeni.

Hetkikö vai kymmenen! Olin kuunnellut äidittömän tyttö-raukan nyyhkytystä ja laskenut loitompana seisovain huokaukset. Kolmasti olin yllättänyt katseeni ruhtinattaren kasvoille pyrkimässä. Ja sillä välin sadattelin omia tuskiani. Kuolema ja kirous! Eipä inkvisitioni turhaan ollut kuluttanut sataa vuosituhatta; edistynyt oli sekin ja yksinkertaistunut.

Ja kuin ajatusteni vahvikkeeksi alkoi kirjava valomeri äkkiä liikehtiä. Punasiniset, siniset, punakeltaiset ja räikeänpunaiset valonsäteet näyttivät eksyneen järjestyksestään ja ruvenneen hillittömään kilpajuoksuun. Silmää vihloivat toinen toistaan voimakkaammat väriaallot, jotka herkeämättä vaihtoivat paikkaa, sulautuivat äkkiä huikeaksi ukonnuoleksi ja jälleen hajaantuessaan sirottivat näköhermolle joukon pirullisesti tanssivia tulitähtiä.

Hornan kattila! Avosilmin sitä piti tarkata. Jos silmänsä sulki, tunki se tajuntaan pääkuorenkin läpi.

Sitä tuntui kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja se päättyi kuitenkin — kun sitä ei enää toivonutkaan — päättyi pimeään, jota ei voinut pitää todellisena.

Nyt ymmärsin, mikä nautinto on uni. Jos vaikka allani kadotuksen kuilu olisi ollut, johon unen helmaan vaipuessani olisin suistunut, olisin kumminkin nukkunut. Mutta pahempi kuin helvetti oli oma väkinäinen asentoni: joka nuukahduksella se ajoi lihakseni suonenvedontapaiseen jännitykseen, kunnes uni jälleen sekunniksi sai ylivallan.

Ja tätä kaikkea säesti tavantakainen tuskanhuuto, huokaus, kirkaisu. Luuli okaruoskilla ajettavan nääntyvää karjaa yli rääteisen, rannattoman aavikon.

Jälleen iankaikkisuus…

Mitä? Kuka puhui? Mistä soi tuo ihana ääni?

— Sinä olet kaunis, orja. Olet kauniimpi kuin yksikään toinen mies. Sinun silmissäsi on tulta, otsassasi viisautta, jäsenissäsi nuorekasta voimaa. Sano minulle, kuka olet!

Oi suloinen soitto! Mistä muualta voisitkaan kuulua kuin tuon herttaisen lehdon siimeksestä, auringossa lipattavan lahden laineilta, vastarannalla nousevan hongikon humusta! Missä olenkaan viipynyt seutuviitasi, mihin eksynyt ihanasta Edenistäni! Oi kotini, lapsuuteni, paratiisini! — Aah! helvetti!

Päätäni pakotti, ohimoilla jyskytti. Käsivarttani poltti kirvelevä kipu, ja vatsaani kouristi.

Mutta mitä —?

— Sano minulle, kuka olet. Sinä olet punainen, mutta orja et ole. Silmäsi ei ole orjan silmä, otsasi ei orjan otsa. Sinä olet kaunis. Kuka olet?

— Ja kuka olet sinä? kuiskasin.

— Minähän olen See-Sea, mahtavan Tai-Simonin kolmas puoliso. Tällä hetkellä vartijat pelaavat Rengasta, ja heidän silmänsä on sokaistunut. Mutta puhu ääneti!

— Minä olen Lao-Koo, orja — Ajatukseni oli viivähtänyt oikealla polulla.

— Lao-Koo sinä et ole. Orja et myöskään. Niin, täällä, nyt, voit olla Lao-Koo, minun silmissäni et koskaan. Miksi suljet sielusi viheliäisen orjan kuoreen? Ah, tiesinhän, että —

Säpsähdin. Ymmärsin äkkiä, että hän seurasi ajatuksiani. Ja juuri kun hänen ihastuksensa sen minulle paljasti, iskin koko sieluineni lähimpään aiheeseen.

— See-Sea! sanoin. — Tämä on hirmuinen paikka. Kuule! Kuule heidän tuskiaan. Kenelle on suuri Kaikkeus antanut yksinoikeuden tämän helvetin käyttöön ja kuinka hän on tuominnut tänne vain naisia? Ovatko he suurimmat syntiset?

— Lao-Koo, sinä, joka et ole Lao-Koo, keskeytti hän lievän närkästyksen väre äänessään, — tämä helvetti on naisten; miesten helvetiltä suuri armollinen Kaikkeus sinut säästäköön. Sinä olet varmaankin loukannut naisenomistus-oikeutta, koska Suuret Valvojat ovat sinut tähän sijoittaneet. Lao-Koo — ei, sano minulle jokin toinen nimi; tuo on orjan! — en kysy, rakastiko hän sinua paljon, sen tiedän; mutta rakastitko sinä häntä?

Minä vavahdin. Onneksi tuska vyötäisilläni jäähdytti mieltäni ja muistin Rai-Sunin.

— See-Sea, sanoin. — En ole vielä rakastanut naista omatakseni hänet.

Sanoiko hän siihen jotakin? Ainakaan en tiedä mitä hän sanoi. Mutta tunsin, että sieluani hiveli selittämättömän lämmin, onnekas väreily.

— See-Sea! huudahdin, tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.

— See-Sea! kertasi kuin pehmoinen kaiku. — Sano se vielä kerran, niin opin rakastamaan omaa nimeäni. Oi jospa sinun silmäsi kammioni hohteessa katsoisivat minuun! Oi jospa kerran hymnien soidessa huulesi kuiskaisivat: See-Sea!

— Lao-Koo! Minä pelastan sinut! jatkoi ihastunut ääni huudahdukseni salvaten. — Minun täytyy! Suuri Tai-Simon jatkakoon vielä hetkisen unelmaansa.

Kuuntelin jännittyneenä jatkoa. Sitä ei tullut. Mutta tunsin, että hänen sanansa olivat uudelleen valaneet minuun rohkeutta ja toivoa.

Ja silloin pulpahti ympärilleni huikaiseva valo.

Nostin katseeni. Veri tukkeutui sydämeeni. Edessäni, lysähtänein polvin, riippuvin käsin ja täyteläinen lonkka rumasti sivulle pistäen kyyhötti See-Sea. Vyövanne oli tunkenut poven olkain tasalle ja kalpea poski lepäsi muodottomaksi paisuneella rinnalla.

Pelkkä asentoko saattoi noin turmella jumalaisen vartalon! Olisin kenties huutanut inhosta, mutta väsymys voitti. Ja pakahtumaisillaan olevan pääni retkahtaessa jälleen riipuksiin kuulin jonkun tulevan huoneeseen.

— Kaunis See-Sea, nukutko? kuiskasi ääni. Sitten kuulin epäselvää höpinää, joka pian vaimeni kokonaan.

Luulin miehen poistuneen ja kohotin vaivoin päätäni. Olin erehtynyt. Hän seisoi siinä, katse liekehtivänä ja levottomat kädet toinen toistaan pidätellen.

— Kaunis See-Sea, höpisi hän vielä kerran, ja sitten näin hänen kätensä tavoittavan naisen käsivartta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Ruumis vavahti, pää nytkähti ja rinnan alle valahti verevämpi väri. Mies astui askeleen syrjään ja uudisti sanansa vankeihin pälyen.

Pääni väsähti jälleen. Lienen ollut hetken tiedotonna. Mutta kun siitä heräsin, kuulin See-Sean väsyneen äänen sanovan:

— Sano suurelle Tai-Simonille, että See-Sea on kärsinyt hirveästi ja halajaa hänen kammionsa lepoon. Sano, että suuren Tai-Simonin sana on minun tahtoni ja että hänen toivomuksensa on minun onneni.

— Minä sanon sen suurelle Tai-Simonille, oi kaunis See-Sea, vastasi mies.

Hänen mentyään kohotin katseeni. See-Sean silmissä helmeili kosteus, ja hänen huulensa puhuivat suoraan sieluuni. Kuin unen horroksissa tajusin liikettä ympärilläni. Sivuseinältä poistettiin orpotytön ruumis, vasempaan päätyyn tuotiin jokin uusi tulokas, ja kohta kun vartija oli sanonut: "numero kahdeksanneljättä — asento yksi", kuulin äskeisen hunajanmakean äänen:

— Kaunis See-Sea, suuri Tai-Simon odottaa sinua palatsissaan.

Kuulin kahleen loksahduksen, tunsin See-Sean kulkevan ohitseni. Mutta kun äärimmäisin voimanponnistuksin onnistuin nostamaan pääni, näin vain vilahdukselta hänen ruhtinaallisen vartalonsa, jonka lapojen alle armoton vyö oli syövyttänyt punertavan juomun.

Vielä iankaikkisuus. — Joku tempoi rajusti käsivarttani. Ja kuin unessa tajusin jonkun toitottavan:

— Numero seitsemänneljättä, orja Lao-Koo. Suuret Valvojat sallivat sinun astua eteensä.