YHDESKOLMATTA LUKU

Kara-Hun ylittää minun yllätykseni

Onko maailmassa mitään sen kiusallisempaa kuin odottaminen? Jo nautinnonkin odotus, mikäli se alituisesti hetken päästä kangastaen yhä karkkoaa päättömään epämääräisyyteen, on hirmuinen; mitä sitten asian, joka sinänsä on kuiva velvollisuus ja iloton pakko?

Nousu nousulta olin pälynyt tilaisuutta saada kuljettaa Ka-Haran aarteen kaivantooni, lasku laskulta olin vainunnut aihetta voidakseni maksaa Shi-Kaille kerta kaikkiaan langenneen velan ja lepo levolta olin toivonut La-Lin särkevän tämän kivikovan kuoren, joka itsepintaisesti kahlitsi hänen rajun pyyteensä.

Miten sitkeä onkaan ihmisen kärsivällisyys! Alun kolmatta kierrosta sitten oli polttotanko nuolaissut Feo-Fanin elottoman aineen — ja yhä vielä oli Ka-Haran aarre paikallaan, Shi-Kain sielu ruumiissa ja La-Lin ääni kunnioittavan töykeä.

Minua ei enää miellyttänyt Tai-Masonin olinpaikan toivoton arvaileminen, ei Tai-Lanen puuhien yksitoikkoinen tarkkaaminen, ei edes onni, joka tuokioksi kiidätti sieluni suloisen See-Sean yksinäiseen kammioon. Tahdoin toimia, ryhtyä toivottomimpaankin — saadakseni tämän helvetillisen jännityksen laukeamaan; samapa se, jos siinä mellakassa omakin ruumiini viimeisen kerran liikahtaisi.

See-Seaa yhä rakastin. Kun asetin mielessäni rinnatusten hänet ja La-Lin, huomasin, että tunteeni heihin molempiin yhä vahveni. Mutta siinä oli ero, joka aina saattoi ajatukseni ymmälle: rakkauteni See-Seaan oli pyyteetöntä, La-Liin se paloi rajulla himon liekillä. Ja kuitenkin — mitä oli jälkimäisen viivakaunis viehkeys edellisen juovuttavan uhkeuden rinnalla!

Tai-Simonin palatsiin olikin henkeni viime aikoina palannut vain toistaakseen See-Sealle yhden ainoan kysymyksen:

— Missä on Tai-Mason? — Missä Tai-Ree-Kian?

— Oi Mea-Jeo, Tai-Suan ei tiedä, Tai-Simon ei tiedä, ei kukaan tiedä, vastasi hän.

— Eikö Tai-Mara tiedä? olin viimeksi kysynyt.

— Jos tietää, niin hän salaa tietonsa, oi Mea-Jeo.

— Epäilläänkö heitä?

— Tai-Mara on jäätiköillä pidättänyt joukon punaisia, oi Mea-Jeo. Osa heistä on poltettu, toinen osa ajetaan kaivoksiin.

— Milloin, See-Sea?

— Kenties jo huomenna. Tai-Simon sanoo, että kaivos on menettänyt väkeä.

Levottomuus oli vallannut sieluni. Muulloin olin odottanut, kunnes vakoilevan Tai-Simonin ääni meidät yllätti; nyt en malttanut enää kuunnella enempää.

Lähettääkö Tai-Simon tänne nuo vangitut punaiset? Miksikä ei. Täällähän on metallisuoni. Ja täällähän itäisen louhoksen seinä murtuessaan viimeksi oli riistänyt alun kolmattakymmentä henkeä.

Suuri Kaikkeus! Mitä he olivat miehiään? Tai-Masoninko väkeä? Tai-Jooninko alustaman kapinahankkeen toimitsijoita?

Kuin kuumeessa kävin päivän, toisen ja kolmannen. Joka laskussa jätin työni ja La-Lin vartioidessa ruumistani pälyin Tshung-Kingistä tulevaa lentuetta. Ja neljäntenä se ei enää ollut tyhjä kuormalentue, vaan viidenkolmatta siiven vahvuinen viuhka, jonka suoltuessa aukkoon Tai-Lanen polttaja joukko muodosti vartioketjun.

Miten mielelläni olisinkaan viipynyt Tai-Lanen luona, kun vankien jono läheni huikaisevaa valokehää! En kuitenkaan tohtinut muuta kuin hätäiseltä tarkasta noiden rotevain miesten kasvoja. Ja siinä olikin tarpeeksi. Neljäs jonon etupäästä oli pitkä, kumara punainen, jonka katseen synkkä levollisuus oli minulle kummallisen tuttu. Tai-Joon — niin, hänhän oli minulle miehen osoittanut kerran kontaktikoneen näkölaatalla.

Hänen nimensä?

Tai-Tan-Lin levoton katse näytti äkkiä käyvän jäykäksi. Seuraavassa tuokiossa hänen äänensä olisi kuuluttanut vieraan hengen läsnäolon. Kiroten huonoa onneani pakotin henkeni takaisin louhokseen.

La-Li ei ollut ruumiini ääressä. Parin miehenmitan päässä hänen kätensä liikkuivat metallin hohteessa.

— Lao-Koo, sanoi hän kääntyen minuun päin, — nyt en ole sinulle enää mitään velkaa.

En kyennyt pistosta oikein tajuamaan. Mutta hänen äänensä sävyssä oli jotakin, mikä lievensi sanojen vaikutusta.

— Lienet oikeassa, La-Li, vastasin teennäisesti. — Oletko iloinen siitä?

Hän ei vastannut mitään; enkä minä vastausta odottanut.

* * * * *

Metalliviemärillä odotin Ka-Haran vuoroa. Hänen tyhjennettyään mittansa tartuin häntä käsipuoleen.

— Ka-Hara, sanoin, — nousussa saamme joukon uutta väkeä. Sinulla on paljon ystäviä. Minä tahdon tavata miehen, jolla on pitkä, laiha ruumis ja hyvin kumarat hartiat.

— Laskussa valopatsaalla kenties hänet näet.

— Kenties. Mutta jollei häntä huudeta vielä huomenna. Minä tahdon tavata hänet jo tänään, Ka-Hara.

— Minä koetan.

— Siitä riippuu aarteesi siirtäminen. Kuulin Ka-Haran hengähtävän.

— Ole huoletta, Ka-Hara. Hän on Tai-Masonin mies, ja se on samaa kuin ennen Tai-Millin.

— Minä etsin hänet, Lao-Koo, vastasi vanhuksen innosta vapiseva ääni.

Mutta Ka-Hara ei löytänyt häntä. Pimeä kaivos oli niellyt uudet tulokkaat niinkuin se oli aina tehnyt. Puolen hetken kuluttua ei enää pelokas äännähdyskään ilmaissut, kenen sääreen viimeinen heistä oli kompastunut.

Mutta ikäänkuin kiusallisen odotuksen korvaukseksi laskupasuuna imaisi hakemani punaisen valopatsaan loimuun.

— Kara-Hun, kuulin miehekkään äänen, jota jonkun verran painosti rintakehän tavaton koveruus.

Kara-Hun! Varmasti olin Tai-Joonilta tuon nimen kuullut.

Rynnistin tungoksen läpi ja pelkäsin kadottavani miehen näkyvistäni. Mutta hänen kookas haamunsa auttoi minut jäljille.

— Kara-Hun! sanoin tarttuen hänen käsivarteensa ja ohjaten häntä piirin ulkolaitaan.

Olin tyytyväinen. Toinen mies hänen sijassaan olisi rimpuillut vastaan ja udellut syytä; tämä totteli sanaakaan sanomatta.

Ja tungoksesta päästyämme hän pysähtyi.

— Toveri, sanoi hän hiljaa, — mitä tahdot?

— Tahdon, että tulet minun louhokseeni. Se on tuolla, tuon viidennen läikän takana. Hohteesta näet, että siellä on metallia sinullekin.

— Ja miksi juuri sinne? Minulla on kaksitoista tonnia, toveri.

— Sitä suuremmalla syyllä, Kara-Hun.

— Lao-Koo! törähti pasuunasta ja Kara-Hun riuhtautui irti.

— Minä tahdon nähdä Lao-Koon, intoili hän. — Minulle on sanottu, että Lao-Koo on kaivoksen hirmu. Sain toistamiseen otteen hänen käsivarrestaan.

— Kara-Hun! sähisin hänen korvaansa. — Joudu! Odota tuon viidennen läikän kohdalla! Kautta suuren Tai-Masonin, minä olen Lao-Koo!

Ja odottamatta hänen vastaustaan ryntäsin tungoksen läpi valopatsaalle.

Siitä päästyäni kiiruhdin paikalle, jonka olin uudelle tuttavalleni osoittanut. Hän oli siinä. Sanaakaan sanomatta otin hänen kätensä ja ohjasin hänet valitusten kuulumattomiin, louhoksen yksinäisyyteen.

Ei La-Likaan vielä ollut palannut.

— Kaivoksen hirmu, naurahdin hänen sanojaan matkien. — No, Kara-Hun, minä olin odottanut, että Shi-Kain levittämä huhu pystyisi tulokkaihin. Etkö pelkää minua, Kara-Hun?

— Lao-Koo, sanoi hän kuin kerraten muististaan. — Sinäkö olet lyönyt suuren Tai-Maran maahan?

Minä hämmästyin.

— Sitä ei Shi-Kai liene sinulle kertonut, sanoin.

— Shi-Kai? En tunne sellaista. Mutta jos sinä olet se Lao-Koo, joka sen on tehnyt, voinet kertoa, missä se tapahtui.

— Tieteen palatsissa, Kara-Hun.

— Ja jos olet se Lao-Koo, voinet myöskin sanoa, miksi nimesi herätti mielenkiintoani ja miksi se herätti mielenkiintoani jo ennenkuin tiesin sinut täällä tapaavani.

Hämmästyksessäni välähti hitunen rohkeaa aavistusta.

— Kara-Hun! sanoin lämmeten, — sinulla on minulle jotakin sanottavaa?

La-Lin haamu oli ilmestynyt aukon sisäpuolelle. Mielenkiinnosta vapisten vedin Kara-Hunin mukaani pimeikköön.

— Lao-Koo, sanoi hän verkalleen, — keneltä minulla olisi sinulle sanottavaa?

— Tai-Masonilta! Tai-Ree-Kianilta! — Puhu! Minä olen nähnyt sinun pitävän puhetta Toisen Piirin kansalle ja luotan sinuun.

— Sano siis viimeinen sana: Sinä olet Lao-Koo, mutta sinä olet myöskin —

Kara-Hunin ääni takisteli, olin tuntevinani siinä mielenliikutuksen.

— Joo-Kee, sanoin kuiskaten.

— Tai-Kee, tuli kuiskausta hiljemmin, ja minä tiesin, että Kara-Hun oli laskeutunut jalkojeni juureen.

Tuossa tuokiossa olin pudistanut hänet jalkeille. Ei ollut enää kaivosta, ei valitusta, ei La-Lia eikä Ka-Haran aarretta; oli vain kysymys, joka monisanaisena pulppusi Kara-Hunin korvaan.

— Kyllä, tyynnytteli hän. — Tai-Mason elää. Ree-Kian elää. Ja Masonin työ on yhä käynnissä. Mutta — metalli puuttuu.

— Eivätkö Tai-Maran vaanijat voi päästä Masonin jäljille?

— Se on vaikeata.

— Missä hän piileskelee?

— Tai-Ree-Kianin varustamassa kätkössä, Kolmannen Piirin helmassa.

— Ja Ree-Kian?

— Samassa paikassa.

— Onko heillä kontakti?

— Puoli-Jackson.

— Mistä he saavat ravintoa? — Tshung-Kingin johdosta.

— Mitä sanot? Eikö Mason valmista sitä?

— Se ei riittäisi kuudellekymmenelle miehelle. Tai-Ree-Kian oli tehnyt salajohdon jo toistakymmentä kierrosta sitten.

Minä tunsin kunnioitukseni Ree-Kiania kohtaan kasvavan.

— Ja mistä nämä miehet? Eikö Tai-Mara heitä kaipaa?

— Mahdollisesti joitakuita heistä. Mutta suurin osa on aikoinaan "Suuren Veden helmaan syösseitä", joiden numerot virallinen luettelo on leimannut veden merkillä.

Mieleeni muistui Nat-Jee, ja minä mainitsin nimen kunnioittavalla kaipuulla.

— Nat-Jee oli ensimmäisiä, sanoi Kara-Hun. — Hänen nimensä ja numeronsa olivat kuolleet jo puolitoista kierrossataa ennen häntä.

Olin vaipunut mietteisiin. Tai-Joonin aika vilisi sisäisten silmieni editse. Se oli ollut kiehuvan hankkeen, levottoman alustuksen aikaa. Ja nyt — nyt se oli purkauksen, ilmileimahtavan kapinan.

Masonin sanat pillahtivat korvassani soimaan.

— Metallia! sanoin pystyyn kavahtaen. — Mason tarvitsee metallia! Eikö muuta puutu, Kara-Hun?

— Ei muuta.

— Ja mitä miettii Mason?

— Hän on "tehnyt" Kolmannen Piirin savesta "punaista metallia". Se on tosin harmaata, mutta se kelpaa. Valkoista hän ei voi tehdä, Lao-Koo; ja kuitenkin —

— Kuitenkin?

— Kuitenkin hän käskee minun sanoa Tai-Keelle: jos kestät kolmekymmentä kierrosta, voi Suuri Kaikkeus kenties siihen mennessä paljastaa minulle sijakkeen.

— Kolmekymmentä kierrosta! Ja sillä välin voisi kaikki muu valmistua ja — odottaa!

Kara-Hun naurahti.

— Muu on valmis tämän kierroksen lopulla, sanoi hän.

Se oli isku. Se poltteli ja hiveli. Ruumiini vapisi henkeni lumoissa.

— Kara-Hun, sanoin, — Mason tarvitsee kolmekymmentä tonnia. Meillä on jo kaksi. Me voimme raastaa lisää.

— Miten? innostui hän — ja sitten ääni sammui: — Mitä sillä tekisimme?

Masennus oli vallannut minutkin. Mutta olihan minulla suurempi toivon syy: tunneli. Sanaakaan sanomatta vedin häntä muassani sorakasan yli, irroitin kaivantoni kannen ja annoin hänen pistää kätensä aukkoon.

— Kätkö? sanoi hän hapuillen haudan reunaa.

— Kätkö, johon metallin aiomme siirtää.

Hän hymähti ilottomasti.

Silloin en voinut itseäni pidättää.

— Kara-Hun! sanoin, — kuuleeko korvasi jotakin?

— Huminaa, vastasi hän.

— Niin, huminaa, Kara-Hun. Ja jos sukellat tuohon reikään, tunnet silmissäsi outoa pakotusta. Se on vetoa.

Käsi painautui ranteelleni; se tuntui tärisevän.

— Vetoa! Mitä sanot, Lao-Koo? Nyt naurahdin minä.

— Sanon, että kaivos päättyy tällä kulmalla tähän, ja että tuon aukon toisen pään voit ruumiisi painolla puhkaista. Ja että silloin huminan sijasta tunnet kylmän puhalluksen, joka ei lähde kaivoksen tomuisesta helmasta, vaan sileäseinäisen tunnelin puitteista.

— Tunnelin! — Sanoitko: tunnelin, Lao-Koo?

— Tunnelin, joka kulkee kaakosta luoteiseen.

— Lunan — Gordonin — Kongon? —

— Saman, Kara-Hun.

Mies ravisti kättäni kuin mielipuoli.

— Sen leikkaa Gordonissa Kongon-Tshung-Kingin tunneli.

— Niin.

— Ja puolikymmentä normaaliastetta leikkauspisteestä on Tai-Masonin majapaikka.

Sydänalassani sykkäili oudosti.

— Uusi voimakeskus?

— Uusi voimakeskus, päätti Kara-Hun raueten.

Tuokion seisoimme sanattomina. Olin tahtonut yllättää Kara-Hunin, ja hän olikin yllättänyt minut. Tai-Mason tuon viivasuoran tunnelin toisessa päässä! — Metallia kaipaava voimakeskus tuon siloisen käytävän yhteydessä! — Välillä vain matka esteetöntä ilmaa! —

Suuri Kaikkeus! — Satakolmekymmentä normaaliastetta tuota esteetöntä ilmaa oli tällä hetkellä minusta leikintekoa.

— Kara-Hun! sanoin toivosta pakahtumaisillani. — Huomenna tuomme Ka-Haran aarteen tänne ja sitten aherramme kaikin kolmen yötä päivää. Kymmenen kierroksen kuluessa, suokoon sen suuri Kaikkeus, annamme Masonille hänen tonninsa. Ja silloin —

— Silloin. Miksei ennen? Minä vastaan kuudestatoista miehestä, ja jos metallia on, niin he kantavat osansa kätköömme.

— Kara-Hun, sanoin liikutettuna painaen hänet syliini, — Suuri Kaikkeus on lähettänyt sinut tänne, suuri Kaikkeus on antava Masonin onnistua. —

Vasta kansilaattaa aukolle asetellessani minut valtasi jäähdyttävä epäilys: Oliko hyljätty valtatie vielä siinä kunnossa, että sitä voitiin käyttää? Mutta minä suljin sen epäilyksen sisimpääni ja päätin sen sinne tukehuttaa. Olihan jossakin tunnelin keskellä häämöttänyt vaunun haamu. —