SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Minun tahtoni Ree-Kianin ruumiissa

Vaunu pyyhälsi uudella vauhdilla. Kiskokitka päästi tuolloin tällöin parkaisun, joka vihlaisi korvaani kuin Austrian polttajain kuolinhuuto. Vaunun unettavassa valossa La-Li oli kyyristynyt polvieni väliin ja hänen silmänsä paloivat sisäisen jännityksen tulessa.

— Lao-Koo, kuiskasi hän tavantakaa. — Vieläkö kauan?

— Ei enää, toistin tarkaten matkanmittaajaa.

Ja silloin hänen huoahtava rintansa lämmitti palelevaa ruumistani.

Puolimatkan sivuutettuamme minut valtasi kouristuksentapainen levottomuus. Ja samalla jäytävä epävarmuus tunkeutui tajuntaani: Mitä olinkaan tehnyt? — Mihin olinkaan ryhtynyt? Päättyihän tunneli jossakin Tshung-Kingin seuduilla, ja luonnollisestikin sen suu oli tukossa.

Mutta jollei ollut? Se ajatus minua vielä enemmän pöyristytti.

Ja silloin vilahti jälleen tajuntani pohjalla huima ajatus. Eikö se sittenkin saattaisi onnistua! Ja jos ylimalkaan jotakin mahdollisuutta oli, oli minulla ainoastaan tämä.

Hitto vie, sellaiseenko olin pannut toivoni? Niinkö hataran ajatuksen olin antanut karkoittaa itseni turvallisesta olinpaikastani? Ja La-Lin!

Pusersin tuon rakastetun olennon lähemmäksi itseäni.

— Suutele minua, Lao-Koo! pyysi hänen silmiensä kostea kiille.

Ja minä suutelin — aatokseni kiihtyvästi yllyttäessä: Tai-Lanen osasit, suuren kaivoksen valvojan valtasit, uskalla, Tai-Kee! —

Viimeinen neljännes oli menossa, viimeinen viidennes suoltui taaksemme; kiskokitka ulisi pitkänomaista valitusvirttään. Ulokkeiden mustien suiden vilahtelu oli käynyt taajemmaksi, muinaisuuden puhelinpylväinä ne viskautuivat ohitsemme — ja kontaktin kipinä virranimijällä pihisi yhtenäisenä, vihaisena lieskana.

— Vieläkö kauan? kuiskasi La-Li.

— Kahdeksan astetta, sanoin vilkaisten osoittajaan.

— Meillä oli kammiomme, tuli väristellen, — oli lepoverkko, oli ravintoa —

— Ja rakkautemme, La-Li, lisäsin kiihkeästi. — Se on meillä vielä jäljellä. Kansalla, jos Ree-Kian voittaa tai ei, ei ole muuta kuin kuolema ja kaivokset.

— Lao-Koo! Minä pelkään. Jospa edessämme, tuolla pimeässä, on seinä —

— La-Li! Viimeisellä asteella hiljennämme vauhtia. Katsos, nyt on enää vain kuusi.

Äkillisessä hellyyden puuskassa nostin hänet kokonaan syliini, sivelin hänen kauniita olkapäitään, ja ihoni imi hänen pehmeätä lämpöään.

Silloin se tapahtui. Kontaktissa naksahti, pohjaton pimeys nielaisi katseeni, ja kitkan parkuna väsähti kuolevaan kitinään.

Vasta viimeisen äänen sammuessa tunsin La-Lin epätoivoisen kouristuksen kaulallani. Sydämemme sykähtelivät säännöttömin tempauksin.

— La-Li! sanoin epämääräisen aavistuksen vallassa. — Tshung-King on jälleen katkaissut virran.

— Ja me elämme vielä?

— Elämme, La-Li. —

* * * * *

Tuokion kuluttua se pälkähti päähäni. Pimeys tuntui huokuvan sitä joka puolelta. Olihan jo kulunut runsaasti kolme hetkeä siitä, kun jätin Ree-Kianin Toisen Piirin etelärajalle; kenties hän nyt jo oli Tshung-Kingissä — ja kenties juuri hän oli tehnyt sen, mikä äsken oli sammuttanut valon ja seisauttanut vaunumme keskelle valtatietä.

Suuri armias Kaikkeus, kenties Austrian rajalla aloitettu verilöyly jatkui tällä hetkellä Tshung-Kingissä!

See-Sean haamu ilmestyi kauhun vääntämine kasvoineen silmieni eteen.

— La-Li! sanoin äkkiä tietäen, että oli uskallettava juuri se, mitä epäilin. — Tohditko jäädä tähän pimeyteen aineeni vartijaksi? Jos jokin vaara uhkaisi, niin sinä tiedät, miten on meneteltävä.

— Lao-Koo, sanoi hän, — ethän viivy kauan?

— Voin palata piankin. Mutta jos viivyn, en viivy kauempaa kuin että ruumiisi sen ravinnotta kestää. Tahdotko?

— Oi, tahdon. Suutele minua kerran, Lao-Koo. Ja La-Lin kuuma suutelo huulillani vaivuin hänen syleilyynsä — sieluni halatessa pois aineesta, joka ei kyennyt sitä seuraamaan.

Vavistus ensin vastusti sieluni irtautumista. Sitten — hien kihotessa ruumiilleni — tunsin tahtoni pääsevän voitolle.

* * * * *

Mitä? Olinhan kuulevinani ääniä! Tämähän oli suuri Tshung-King, ja ympärillänihän oli liikettä, huminaa, huutoja. Mutta missä kaikki sen valot, sen kemut, sen kuuluisat mässäyksen riemut! Kelmeinä hohtelivat seinät, laatat; lattiat ja laajat soikiot heittivät surullisen kajasteensa aukioille, joissa joskus näki haamuina vilisevän ihmisjoukon, joskus vain kuuli sen pelästyneen huhunnan.

Ah! Sen valot oli sammuttanut sama, joka katkaisi vaunun virran! Nyt sitä valaisi vain valkoisen metallin kuutamoinen hohde.

Vaistoni avulla hain Tai-Jeon palatsia. Tahdoin nähdä suuren Morris-Jeon tässä kurjuuden kaupungissa, tahdoin kuulla hänen äänensä tämän hämmentävän sekasorron keskellä.

— Se on katkennut, osui korvaani. — Tai-Dana toivoo voivansa sen korvata uudella yhdistäjällä.

— Armias Kaikkeus! Ja sillä välin orjat anastavat laitoksen ja polttavat jokikisen miehemme. Tai-Hudson, ilmoita heille, että räjäytämme ilmaan ravintokeskuksen!

— Bei-Woo vei jo sanan Tai-Maralle. — Sano, että räjäytämme maa-aukot!

— He eivät sitä usko, oi suuri Tai-Jeo.

— Eivät usko! Kautta Kaikkeuden, me teemme sen, Tai-Hudson; ja silloin on nouseva aurinko mässäävä heidän aineessaan. Paljonko heitä on, Tai-Hudson?

— Satatuhatta. Ontarion joukot puuttuvat vielä. Meidän vahinkomme on kuusituhatta polttajaa.

— Ja heillä on aseita?

— Ovat riistäneet ne meidän väeltämme. Kuule, se on heidän siipiensä suhinaa! Katsahda kontaktiin, oi suuri Tai-Jeo! He parveilevat Tshung-Kingin aukkojen yllä, ja heidän siipiensä ääni sanoo, että virta on valtava. Armias Kaikkeus, sen valtavuus juuri pani Tai-Danankin jännittämään korkeimpaan. — Ah! Se palaa jälleen! — Se palaa jälleen!

— Suuri Kaikkeus! huoahti Morris-Jeo ja huikaisevassa valaistuksessa hänen vartalonsa suoristihe lepoverkon jousteelta.

Sitä riemua, mikä tässä silmänräpäyksessä ympäristön täytti! Se kumpusi kammioitten hohteesta, käytävien pohjilta ja sokkeloiden lukemattomista aukoista. Ja se paisui jylinäksi, joka seiniä uhaten vieri kaarevien valtateiden suihin ja hirvittävästi mylvien tunkihe kaukaisimmankin Tai-palatsin sisimpiin soppiin.

— Me lyömme ne takaisin! — Me lyömme orjat maahan! raikui joka puolelta huutoja, ja tuhannet silmät töytäsivät Jacksonin putkien kimppuun saadakseen olla todistajina suuren kapinan kukistamisessa.

Mutta sen kukistaminen ei ollut suurella äänellä tehty. Silmäys Tshung-Kingin aukkojen yläpuolelle ajoi kauhistuksen minunkin sieluuni. Auringon nousunuolujen jo leimutessa itäisellä taivaalla kaupungin yllä ajelehti valtava siipipilvi, joka renkaanmuotoisena jättiläishaamuna pysytteli juuri lentoonpyrähtäneen polttajaparven niskalla.

Se oli uhkaava näky. Ei yhdenkään polttotangon välähdys leikannut hämärää, eikä ainoankaan siiven kiidäntä särkenyt näennäistä lepoa. Mutta juuri tuossa ylenmääräisessä levollisuudessa saattoi tuntea tilanteen kohtalokkaan merkityksen.

Äkkiä ylhäältä kajahti voimatorven ääni.

— Tai-Mara! törisi se. — Sinä näet, että aurinko nousee. Ratkaisu on käsissä. Sinulla on kymmenentuhatta polttajaa, jotka kauhu on lyönyt kelvottomiksi; minulla on satatuhatta siipeä, ja auringon edellä näen Ontarion joukon saapuvan.

Vavahdin. Ääni oli Ree-Kianin. Ja samassa vastasi Tai-Maran torvi:

— Sinulla on satatuhatta, kurja kapinoitsija. Mutta samassa, kun teet hyökkäyksen, räjähtää ravintokeskus, ja Tshung-Kingin aukot tukkeutuvat silmäisi edessä. Edellisestä on seurauksena, että orjat yli maapallon kuolevat pikaisen kuoleman, ja jälkimäinen jättää auringon silmälle alttiiksi sinun satatuhatta siipeäsi.

— No hyvä, törähti ylhäältä. — Kaikkeus saa sen ratkaista!

Samassa tuokiossa pilvi alkoi liikehtiä. Kahtia hajautuen se laskeutui valtavina puoliympyröinä pohjoiseen ja etelään, ja huikean siipipärinän täyttäessä ilman ne hyökkäsivät kumpikin suunnaltaan kipinöivään polttajasikermään.

Se oli puistattavaa. Sateena valahti sadoittain siipiä maata kohti. Oli vaikea sanoa, mikä niistä keikkosi töytäykseen, mikä kipinän lieskasta paikkansa jätti.

Yläilmoihin kaartuneet ketjut käännähtivät ja töytäsivät uuteen hyökkäykseen. Nyt ne tekivät sen tarkoin lasketun välimatkan päästä. Perätysten ne leikkasivat täsmälleen saman ilmatason, ja kahdesti karisi puolustajain parvesta liekehtivä siipisade.

— Virtaa! huusivat päälliköt, — enemmän virtaa! Meidän tulemme ei heitä tavoita!

Mutta vielä neljä kertaa syyti hyökkääjäin lieska kuolemaa heidän parveensa, ennenkuin puolustajain kipinä ylettyi tarpeeksi korkealle. Silloin Ree-Kian porhalsi syrjään, ja minä näin hänen tuokion keinuvan samassa pisteessä.

Arvasin oikein. Hän oli keskustellut Mena-Loan kanssa. Sillä juuri kun jälleen parisataa siipeä syöksyi maata kohti, huusi hänen torvensa:

— Toverit! Elkää pelätkö! Tai-Mara maksaa sen kohta kymmenkertaisesti.

Ja uhkaavan pilven vetäytyessä yhä ylemmäksi sen reunasta tuiskahti äkkiä vihainen tuli, joka leveänä viuhkana tapasi Tai-Maran lauman ja syöksi kolmanneksen sen siivistä kekäleinä pimeälle tantereelle.

Silloin Tai-Maran joukko alkoi liikehtiä. Saattoi nähdä, että se halasi maa-aukkojen suojaan. Tuokion ajan sen hirvittävä huutelu ylitti ylhäältä tulevan riemun, mutta sitten se katkesi Tai-Maran ääneen:

— Polttajat! Tai-Dana lisää voimaa! Suuren Morris-Jeon silmä seuraa teitä palatsin näköputkesta. Me ajamme ne yläilmoihin ja auringon noustessa livahdamme aukkoihin.

Vielä kerran yritti kauhu muuttua riemuksi. Mutta tekemällä tehty mieliala ei jaksanut innostaa toimintaan. Silloin Tai-Maran siipi suhahti joukkojen yläpuolelle.

— Morris-Jeon miehet! kuului jälleen. — Jos häädämme orjat, odottaa teitä kaikkia elinkautinen lepo ja Tai-luokan edut. Tshung-Kingin kammiot ovat teidän käytettävissänne, ja sen pehmeäihoiset naiset valuttavat hyytelöä teidän huulillenne. Suuri Tai-Jeo on kuullut lupaukseni; seuratkaa minua, miehet!

Se teki vaikutuksensa. Kuin yhtenä siipenä pyrähti parvi liikkeelle, ja äänekkään ilomylvinän huumatessa mielet valtava joukko taajeni korkeuteen. Ree-Kianin yhtyneiden rintamain itäistä kuvetta valeli nousunuolujen puna, ja tuokion kuluttua koko mahtava armeija kylpi auringon leimuavassa kilossa.

— Se pakenee! — Se pakenee! jyrisi Tai-Maran joukkojen riemu. — Meidän tulemme voittaa sen! - Tai-Dana! — Tai-Dana!

Ja tosiaankin tuo viimeinen oli paikallaan. Tai-Dana oli tehnyt ihmeitä. Siipien surinasta sen kuuli, kipinän pitkästä kaaresta sen ymmärsi. Ja silmäys Tshung-Kingin huikaiseviin valoihin totesi, että voimakoneessa oli hirvittävä ylipaine.

Armias Kaikkeus! Onnistuisiko Tai-Maran juoni? Tuokion ajattelin Morris-Jeon ainetta, ja se ajatus minua huikaisi.

Entä Ree-Kian? Voisihan hän paeta auringon edellä!

Silmänräpäyksen ajan minua lohdutti se ajatus. Sitten sen kauhistuen hylkäsin. Miten kävisi silloin suuren yrityksen? Laskuun mennessä Morris-Jeo riistäisi kansalta ravinnon, sulkisi Tshung-Kingin aukot ja laittaisi siivettömän polttotangoston syytämään lieskaa ryntääjiin. Nyt hän sen tekisi, kun tajusi kapinahankkeen laajuuden.

Vavahdin. Sieluani puristi merkillinen tunne. Mitä oli tämä jyrinä? — Eikö se ollut valtavan paukahduksen kaikua?

Silloin sen ymmärsin. Allani häämöitti valoton maa, ja ylhäältä painui vimmatusti kihisevä siipisikermä sitä kohti. Sadatusten helvetillinen kuoro voitti kaiken ennen kuulemani ja sen sieluna ja lähteenä olivat siitä aika-ajoin eroittuvat sanat:

— Aukoille! — Aukoille! — Voimakone on räjähtänyt! — Aukoille! — Aukoille! —

Ja siinä tuokiossa tajusin, ettei tuo järjettömästi ämpyilevä lauma koskaan aukkoihin ehtisi. Ylhäältä, auringon kilosta, oli Ree-Kianin armeija kahtena uhkaavana pilvenä alkanut painua sen kimppuun.

Minun hetkeni oli tullut.

Ree-Kianin läntisen sivustan hipaistessa maan pintaa oli hänen siipensä jättäytynyt joukon jälkeen.

— Polttakaa! tärisi hänen huutonsa. — Polttakaa kaikki!

Siilon ei minua enää huolettanut hänen putoamisensa vaara. Silmänräpäyksen ajan sitä toivoinkin. Mutta sitten tajusin, ettei ruumiiton henkeni olisi kyennyt hallitsemaan hurjistunutta joukkoa.

— Ree-Kian! sanoin äkkiä. — Tshung-King on jo voitettu. Peruuta polttokäsky!

Hänen kätensä vavahti, ja siipi menetti tuokioksi tasapainonsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, parin miehenmitan päässä maasta, hän oli jälleen koneensa herra ja kiroten hän pakotti sen nousuun.

— Kuka käskee minua? murisi hän ikeniensä lomasta. — Jos se olet sinä, Masonin irtautunut henki, niin tiedä, että elämä kerta kaikkiaan on sellainen. Sinä olit nero ja sinä voit olla levollinen tietäessäsi tehneesi tehtäväsi; mutta sinä tiedät myöskin, ettei sinusta koskaan olisi voinut tulla hallitsijaa. Siihen olit liian pehmeä —

— Vaikene, Ree-Kian! katkaisin järeästi. — Minä olen Tai-Kee, ja ennen laskua olen ainoa käskijä. Käske takaisin väkesi! Tshung-King on voitettu! Voittaja ei murhaa!

— Lunarian sokeus! — Enkö minä ole Tai-Jeo! kirosi Ree-Kian. — Toverit! Tai-Kian-Jeo on käskenyt —

— Ree-Kian! Pysyttele alhaalla! tiuskasin hänen yrittäessään joukkojensa perään. — Kautta Kaikkeuden, muuten voi koneesi pudotessaan murskata sinut! Sinä et tahdo minua totella; no niin, totelkoon siis aineesi henkeni pakotusta.

Kuulinko kirahduksen? Keskitin koko voimani määrättömään kiukkuun. Tuolla jännitetyllä kädellä tahdoin pidellä pystyohjaajaa, noilla raakuutta säihkyvillä silmillä seurata joukkojen etenemistä.

Ah! Eikö kone leiskahtanut nurinniskoin! Eikö nuolujen punaama taivas tuolla uhaten syöksynyt vastaani!. Tuon uppiniskaisen puudunnan noissa voimakkaissa käsivarsissa täytyi laueta.

Ja se laukesi, ikäänkuin sen seisahtunut veri olisi jälleen alkanut kiertää. Ja sekunnin pimeyden jälkeen, silmäni näkivät taivaan helakan värin.

— Ree-Kian! kangisteli sanani Ree-Kianin omalla kielenkannalla. — Kunnia sinun aineellesi. Nyt on kansa sinun saastaisesta suustasi kuuleva oikean Tai-Jeon tahdon.

Hirvittävällä voimanponnistuksella olin saanut tasapaino-ohjaajan käteeni. Seuraavassa tuokiossa siipi teki äkkileiskahduksen, taivas pakeni silmistäni, ja hämärä maa karkasi vastaani äkisti selvenevänä temmellyskenttänä.

— Helvetti! sähähti huuliltani, ja samassa oli korvani kuulevinaan vahingoniloisen naurun.

Se kirous oli pelastukseni. Sama tahdonponnistus, joka siinä silmänräpäyksessä oli tunkenut Ree-Kianin hengen kokonaan aineestaan, salli myöskin käden sysätä pystyohjaajan kampea. Ja siipi tärähti voimakkaaseen jarrutukseen, muutaman miehenmitan päässä aukoilla taistelevasta polttajasikermästä.

— Kansa! huusin hien kylmetessä värisevällä ihollani. — Taistelu on päättynyt! Sallikaa Tshung-Kingin polttajain aseettomina vetäytyä aukkoihin. Kongon ja Gordonin miehet, te, joiden nouseva aurinko ei salli palata piireihinne, seuraatte heitä. Austrian ja Lunan joukot yhtyvät saapuvaan Ontarion väkeen ja kiitävät auringon edellä naistensa ja lastensa pariin.

Kuhaus kävi läpi valtavan lauman. Ei ainoakaan käsi estänyt aukkoihin suoltuvia polttajia. Mutta kuhauksen palatessa liikkumattoman armeijan liepeiltä eroittui siinä kuumeinen kysyntä, joka äkisti paisui jyriseväksi huudoksi.

— Sinä olet Tai-Kian-Jeo! — Ja kuitenkaan sinä et puhu niinkuin hän! oli sen ajatus.

— Oikein! huusin. — Tai-Kian-Jeo ei puhu näin. Ja siksipä juuri Tai-Kian-Jeoa ei enää ole. Kansa! Kymmenen kierrosta sitten suuri Kaikkeus antoi teille Tai-Joonin, Tai-Masonin ja Tai-Ree-Kianin; kymmenen kierrosta sitten te suuressa ahdistuksessanne Tai-Joonin neuvosta huusitte Joo-Keen, Liau-Joon pojan, uudeksi Tai-Jeoksi. Nyt — Tai-Joon on kuollut, Tai-Masonin on kaatanut Ree-Kianin kunnianhimoinen käsi; mutta Joo-Kee, Liau-Joon poika, elää ja hänen henkensä, samoin kuin se pakotti kaivoksen Tai-Lanelta valkoisen metallin, on nyt häätänyt Ree-Kianin hengen aineestaan ja puhuu teille hänen keuhkojensa voimalla. Toverit! Kaikkien Piirien kansa! Teitä ei hallitse Tai-Kian-Jeo, teitä ei hallitse Morris-Jeo, teitä hallitsee Tai-Kee-Jeo, missä aineessa hän eteenne ilmenneekin.

Minä tunsin sen. Helpotuksena se valahti valtavan joukon sydämeen ja riemuna se siitä ilmoille kumpusi.

— Tai-Kee-Jeo on meidän Tai-Jeomme! tärisi se, kuin valtavana laineena lauman yli vyöryen, ja joukkuepäälliköiden äkkiä pyrähtäessä ilmaan hiveli korvaani huuto: — Sinua tahdomme totella, oi suuri Tai-Kee-Jeo!

Auringon lieska tavoitteli jo keskitaivasta, itäinen taivaanranta paloi liekehtivänä oranssina ja aika-ajoin valahti lukemattomien siipien liudalle kimmellys, joka hohteli kuin Lunan sora uuden louhoksen vieremässä.

— Toverit! sanoin taivaanpaloa osoittaen. — Näen tuolla Ontarion joukkojen haamun. Ilmoille, Lunan ja Austrian miehet! Kun virta heikkenee, on teidän tyytyminen vanhoihin pohtimiin. Sanokaa kansalle kaikkialla, mitä olette kuulleet ja tehneet. Kongon ja Gordonin väellä valloitan Tshung-Kingin, ja Kaikkeus sallikoon sen onnistua ilman polttotangon lieskaa! — Aukoille, toverit!

Siipien surina oli suurenmoinen. Mutta kohta sen ylitti aukoilla yltyvä meteli. Tuossa tuokiossa Ree-Kianin puoli-Jacksonin neula värisi voimakeskuksen pisteessä. Ja lentäjäparven kohdatessa Ontarion veljet korkealla auringon nuolussa katseeni tapasi Masonin pyhätön ja kontaktikoneen takana vaanivan Mena-Loan jännittyneet kasvot.

Nuolena hän syöksähti koneen hattuun.

— Mena-Loa! sanoin. — Sinä kuulet Ree-Kianin äänen.

— Minä kuulen, herra.

— Mutta hänen äänensä takana tunnet Tai-Keen tahdon.

— Ah, suuri henki —

— Niin. Samoin kuin Ree-Kianin polttotanko tuhosi Tai-Masonin ruumiin, on Tai-Keen henki tehnyt Ree-Kianin ruumiin tahdottomaksi orjakseen. — Monessako millissä on voima, Mena-Loa?

— Neljässäsadassa, oi suuri henki.

— Laske se kahteensataan.

— Tshung-Kingin tasalle?

— Tshung-Kingin tasalle, Mena-Loa.

— Minä teen sen, oi suuri henki, tuli viipyen.

— Ja minä tiedän, että sinä teet sen heti, sanoin katkaisten kontaktin.