YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kuka meistä on Tai-Jeo?

Kauhu oli vallannut sieluni. Tunnelikeskuksessa ei ainoakaan ääni ilmaissut ihmisten läsnäoloa, ja siitä säteittäin lähtevät suut päätyivät jykeviin seiniin, joiden takana tunnelien pimeys oli yhtä äänetön.

Oliko Morris-Jeo täällä? Vai olinko käsittänyt väärin Tai-Suanin vihjauksen.

Hengen kouristuksessa painauduin Lunan tunneliin. Miten oli käynyt La-Lin, jos Morris-Jeo oli paennut tänne! Mutta olihan La-Lin vaunu kuuden asteen päässä —

Valoa! Eikö tuolla kumottanut pilkku?

Tuossa tuokiossa olin sen luona. Se oli vaunu. Ja sen sisästä hohti osittain verhottu valo.

— La-Li! tahdoin huudahtaa. Mutta sieluni oli näystä kokonaan hämmentynyt. Vaunussa lepäsi kymmenkunta miestä ja yksi ainoa nainen. Ja naisen vieressä loikova oli — Morris-Jeo.

— Tai-Leon, sanoi hän juuri, — luuletko sittenkin, että heitä johtaa Joo-Kee? Tai-Marakin on jo nähnyt parhaaksi uskoa, että Ree-Kian on sen sielu.

— Ree-Kian on johtaja, oi suuri Tai-Jeo, mutta sen sieluna on ollut Joo-Kee. Ja jos orja Lao-Koo oli Joo-Kee —

— Se on Tai-Maran hullutusta. Hän oli hautonut tuota päähänpistoa vain siksi, että Lao-Koo oli tohtinut lyödä häntä.

— Mutta, oi suuri Tai-Jeo —

— Niin?

— Jos Lao-Koo oli Joo-Kee, niin on asia selitettävissä —

KUKA MEISTÄ ON TAI-JEO?

— Miten?

— Hän ei ole kuollut Lunan räjähdyksessä —

— Elävien joukossa hän ei myöskään ollut. — Hän voi olla, oi suuri Tai-Jeo.

— Tai-Leon!

— Ja jos on, niin ei mikään estä hänen henkeänsä innostamasta joukkoja. Minä en pääse siitä tunteesta, joka minut valtasi kokiessani hänen henkeään häätää.

— Tai-Leon! Tarpeeksi puhuttu! Nyt on kysymys siitä, onko meidän räjäytettävä Tshung-King vai eikö. Luuletko Tai-Hudsonin ja Tai-Maran voivan sen toimittaa, Tai-Maon?

— Toivoisin sitä, vastasi mies ohjaustaululta. — Toivoisit, Tai-Maon! Se ei ole paljon.

— Ei paljon, oi suuri Tai-Jeo. Mutta tässä silmänräpäyksessä toivoisin muutakin: toivoisin tietäväni, mikä on tuo hohde tuolla edellämme.

Huudahtaen miehet kavahtivat jalkeille.

— Se on huuruseinä, jota heijastajamme valaisee, sanoi joku.

— Silloin se ei välimmiten katoisi, niinkuin nyt, Tai-Wang-Hang. Se on vaunu.

— Vaunu! huudahti Morris-Jeo naisestaan irti kiskoutuen. — Silloin täällä on väkeä, Tai-Maon!

— Sanoinhan, oi suuri Tai-Jeo, että tunnelin suu ei ollut koskematon. Joku on tullut tänne meidän edellämme.

— Suuri Kaikkeus! Me ajamme sitä takaa! kähisi Morris-Jeo painaen kasvonsa näkölaatalle. — Lisää vauhtia, Tai-Maon!

Kauempaa en viivytellyt. Heidän kauhun jännittämät kasvonsa ajoivat kauhua minunkin sieluuni. Oliko La-Li tuolla edelläni? Miten hän oli saanut vaunun liikkeelle? Ja siinä tuokiossa säikähdin: olinhan jättänyt vaunun sellaisena kuin se oli seisahtunut! Virran palatessa se tietystikin oli lähtenyt liikkeelle. Mutta, suuri Jumala, sen suuntahan oli ollut Tshung-Kingiin! Itseäni sadatellen ja voimatta uskoa, että La-Lin vaunu siinä oli, saavutin valoläikän. Se oli vaunu. Ja se oli ääriään myöten täynnä punaisia miehiä, jotka hälisten kurottautuivat näkölaatan yli.

— Meillä ei ole muuta neuvoa, sanoi ääni. — Sillä on keveämpi kuorma. Puolen hetken perästä se on meidät saavuttava. Ensimäisellä ulokkeella sammutamme valot, tyhjennämme vaunun ja lähetämme sen täyttä vauhtia heitä vastaan.

— Se on liian kevyt.

— Tarpeeksi raskas, elleivät vähennä vauhtiaan. Se ääni oli tuttu. Ja miestä hakiessani äkkäsin nurkassa La-Lin kasvot.

— La-Li! olin kevennyksestä huudahtamaisillani. Mutta silloin juuri tuttuääninen vilahti joukossa, ja minä näin luonnottoman ruman, tummanahkaisen korvan.

Siinä oli Rai-Sun.

— Kirous! huusi hän. — Minä en suotta karannut Tshung-Kingin vankilasta enkä myöskään halua sinne takaisin. Jos Tai-Mara säästi minun henkeni omiin tarkoituksiinsa, on minulla sitä suurempi syy säästää se omiini. Nainen, eikö sinun miehesi jo herää?

— Hän on sairas, sammalsi La-Li neuvottomana ruumistani hyväillen. — Minä en tahdo häntä herättää —

— No silloin kannamme hänet vaunusta. Minä en tahdo sinua pahoittaa, nainen, mutta minä en saata ymmärtää, miksi hänen pitää nukkua juuri nytkin. — Pojat! Nuo tuolla takanamme ovat juuri ne, joiden rytinää läksimme karkuun tunnelin ovelta. Ja Kaikkeus sen tietää, että heidän käsissänsä olisimme nyt, ellei tämä nainen vaunuineen olisi ollut paikalla —. Suuri armias Kaikkeus! — Mikä, sanoitkaan, oli miehesi nimi, nainen?

— Lao-Koo, änkytti La-Li pelästyneenä katsellen miestä, joka oli kumartunut ruumiini yli.

— Lao-Koo! Miksi en minä sitä äsken kuullut! Lao-Koo! Oi armias Kaikkeus! — Oi, herrani suuri henki! — Minä olen saanut nähdä sinun kasvosi siis vielä kerran! —

Sekunnin hän piteli päätäni käsiensä välissä ja sitten hän nousi.

— Se on hän! — Se on hän! huusi hän. — Toverit! Mitä tuolla ylhäällä korvamme kuuli huudettavan! "Joo-Keen kapina! — Joo-Keen kapina!" Veljet! Edessänne on Joo-Kee! — Suuri Tai-Kee! Ah! mitä minun silmäni ovat saaneet nähdä! —

Silloin painauduin pelkän myötätunnon pakosta ruumiiseeni. Ja kun silmäni avasin, näin edessäni haltioituneen lauman.

— Rai-Sun! sanoin kykenemättä kättäni liikuttamaan. — Minä olen Tai-Kee ja väki tuolla ylhäällä tietää myöskin, että olen Tai-Kee-Jeo. Purista kättäni, Rai-Sun, ja salli minun vielä hetkeksi jättää ruumiini. Sillä tuolla takananne kiiluvassa vaunussa on entinen Tai-Jeo seurueineen, ja minulla on heille jotakin sanottavaa.

Ja kuulematta Rai-Sunin ihastunutta änkytystä jatkoin samaan hengenvetoon:

— Aja! Aja eteenpäin, kunnes näet Morrisin tulevan takaisin. Sitten seuraat matkan päässä heidän kintereillään ja jäät raiteelle, kunnes annan uuden määräyksen. — La-Li, rakkaani, suutele minua!

— Oi tule takaisin, Lao-Koo! helähti ääni.

— Minä tulen, La-Li! —

Tuossa tuokiossa olin takaa-ajajain vaunulla. La-Lin äänen helähdys kannusti soinnullaan minua toimeen.

— Morris-Jeo! sanoin julkeasti. — Anna vaunusi seisoa. Joo-Kee, jonka olemassaoloa vielä äsken epäilit, on päättänyt hetkeksi anastaa aineesi.

Se iski kuin salama hermostuneiden valvojain joukkoon. Morris-Jeo oli horjahtanut näkölaatalta ja tuijotti värisevin huulin tyhjyyteen.

— Tai-Leon, virkahti hän kuin apua pyytäen.

— Tai-Leon ei sinua voi auttaa enempää kuin tuonnoin palatsisi pyhätöissä. Tai-Maon, katkaise virta! Suurelle Morris-Jeolle tahdon rehellisesti tarjota tilaisuuden voittaa tahi hävitä, ja siinä tilaisuudessa toivon teidän kaikkien toimivan tuomareina. Laskeudu maahan, Morris-Jeo! Kun aineesi siitä jälleen nousee, on siinä asustava henki päättävä, kuka meistä on Tai-Jeo.

Ei äännähdystäkään lähtenyt valvojain huulilta. Äänettömänä oli Tai-Maon jättänyt paikkansa, ja Morris-Jeon kasvoilla ilmeili kauhunsekainen kiukku.

— Tai-Leon, sanoin, — tällä hetkellä voisin antaa miesteni tuhota aineenne tähän paikkaan. Mutta silloin jäisi ratkaisematta sanasi, jotka äsken herrallesi sanoit. Morris-Jeo, antakaamme tämän tuokion määrätä, onko edessäsi alhaisin orja vaiko — Tai-Jeo!

Ryntäys oli hirvittävä. Morris-Jeo oli puristautunut seinäpielen varaan, ja hänen levoton katseensa iskeytyi kiinteästi läsnäolijoihin. Minun ylpeyteni sanoi minulle, että juuri siinä asennossa minun oli hänen aineensa anastettava. Ja kuitenkin — ensi hyökkäys kimposi takaisin kuin hermottomasta kivestä, toinen tuskin kykeni edes polvitaivetta vavahduttamaan, ja vasta kolmannella tajusin tuokioksi sukeltautuneeni pimeään.

Kuolema ja kirous! Hän oli lysähtänyt istualleen, ja hiki kihosi suurina karpaloina hänen päälaelleen, mutta yhä hänen katseensa tuijotti liikkuvaan pisteeseen, ja hänen kätensä tavoitteli seinästä tukea.

— Nyt! huusin pinnistäen tahtoni neljänteen hyökkäykseen. — Nyt! toistin pelottelulla häntä heikontaakseni. — Noiden käsien piti raueta, tuon pään piti veltosti lepoon painua ja noiden jalkojen piti voimattomiksi kangistua. Ah! Kuinka suloista oli noihin meheviin rintoihin pälyä, miten hivelevää tuon pehmoisen reiden lämpöä hipoa! — Miksen käännähtäisi puoliksi, miksen halaisi tuon kaulan hohtavaa hipiää, koskettaisi korvan helakkaa lehteä. —

Jotakin heltisi. Naisen käsi valahti kaulalleni, ja hänen huulensa suippenivat hellään kuiskeeseen.

— Suuri Tai-Jeo, tuli jostakin ääni, — totisesti sinä tiedät, mikä sieluasi paraiten sitoo. Elä anna otteesi hellitä!

En, totisesti en! Minä purin itseni naisen suuteloon, tahdoin nauttia kaikin aistimin — ja juuri kun olin nautinnon ylimmilleen opastanut, riuhtauduin irti kevytmielisen olennon sylistä ja ponnahdin Tai-Leonin eteen.

— Voitto! huusi sisimpäni, ja samaa kertasin Morris-Jeon huulilla.

Ja siinä tuokiossa tunsin jäsenten tottelevan tahtoani.

Suurten Valvojain kasvoilla leikitteli epävarma kirkastus. Tai-Maon peräytyi askeleen, ja Tai-Leon tuijotti tutkivasti silmiini.

— Morris-Jeo! huusin pakottaen koko tarmoni aineeseen. — Minä voisin esiintyä sinun nimessäsi ja Valvojasi eivät aavistaisi petosta. Mutta minä tahdon, että sinun äänesi todistaa totuuden. Siispä sanokoon henkesi, jota tällä sekunnilla pidän äärimmäisen eristettynä, mikä on totuus! On olemassa vain yksi ainoa Tai-Jeo, ja se on Tai-Kee-Jeo, joka tällä hetkellä kohottaa sinun kätesi käskyyn.

— Kuolema ja kirous! jyrähti vastaan. — Voiko Kaikkeus tällaisen häväistyksen sallia? Tue minua, Tai-Leon!

— Tai-Leon! — Tai-Leon! yllytti kauhistuneiden valvojain kuoro.

Silloin katseeni kohtasi Tai-Leonin katseen. Astuin hänen eteensä ja tartuin hänen laihaan käsivarteensa.

— Tai-Leon! sanoin. — Luuletko voimasi siihen riittävän? Jos luulet, olen huomenna antava hengellesi tilaisuuden siihen. Mutta nyt — valvojat, Tai-Morrisin ääni ei teitä enää häiritse; me käännymme, Tai-Maon!

Vain lyhyen tuokion hän epäröi; sitten käsi tavoitti maassa lepäävää tankoa.

— Tyhmyyksiä! naurahdin. — Se riistäisi vain Morrisilta aineen ja pakottaisi minut anastamaan sinun ruumiisi. Ja se olisi silmitöntä ajanhukkaa. Me käännymme, Tai-Maon!

Mutta ennenkuin hänen haparoiva kätensä oli ehtinyt tarttua kampeen, työnsin pelästyneenä hänet syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä virta katkesi ja vaunu hiljensi vauhtia kymmenen miehenmitan päässä La-Lin vaunusta.

— Tshung-Kingiin! huudahdin päästäen virran koneeseen.

Se oli kuin lieskaa suurten Valvojain silmille. Näyttipä hetkisen siltä kuin olisi tuo pelästyksen ilmeily ulottunut heidän raajoihinsakin. Mutta vaunun nopeasti kiihtynyt vauhti karkoitti heidät sen aukoilta, ja heidän silmänsä pitkittivät sanatonta puhetta.

— Oi henki, tuli vihdoin Tai-Leonin huulilta, — Tshung-Kingiin emme enää pääse.

— Sama ovi, joka teidät tänne päästi, on päästävä teidät takaisin ylös, sanoin, — ja minun väkeni on odottava teitä käytävän yläpäässä.

Tai-Maon liikahti.

— Oi henki, sanoi hän katkerasti, — aukolle ehdittyämme on Tshung-Kingin sora syöksyvä niskaamme. Olemme vielä kolmentoista asteen päässä.

— Sitä suurempi syy kiirehtiä, Tai-Maon. Heidän kasvonsa vääristyivät, ja koneen kiihtyvä surina näytti tärisyttävän niiden hermoja.

— Valvojat! sanoin pahaa aavistaen. — Kuka on antanut siitä määräyksen ja kenelle? Sinä sen tiedät, Tai-Leon!

— Morris-Jeo, änkytti hän painautuen Tai-Wang-Hangin vapisevan lihamassan turviin. — Tai-Maran on se tehtävä, kun kaikki toivo on mennyttä.

Tunsin sielussani värinän, joka pakotti hien lainatun ruumiini iholle.

— Tai-Leon! — Tai-Maon! — Sallitteko tätä? kirkaisi Morris-Jeon kaukainen ääni.

— Oi suuri Tai-Jeo —, ulisi Tai-Leon.

— Tai-Jeo on edessäsi! keskeytin. — Ja niin totta kuin tämä Tai-Jeo kahlitsee Morrisin aineen ja hengen, on se myöskin rusentava teidät, jollette hänen tahtoaan tottele!

Se näytti sammuttaneen heidän silmiensäkin kiihkon. Vajaan neljänneshetken kuluttua matkanmittaaja saavutti Tshung-Kingin pyöriön, ja vauhdin hiljetessä vaunu luisui pääaukioon.

— Nyt! sanoin takanamme hohtavaa läikkää osoittaen. — Ylös Tshung-Kingiin! Tai-Maon, avaa tie!

— Vaunu! kirkaisi Tai-Wang-Hang ja lähenevän läikän pelkkä näkeminen pani Tai-Maonin sormet liikkeeseen.

Tuossa tuokiossa olimme nostolaitteessa ja kiidimme kohti Tshung-Kingin kauhuja, jotka raskaina näkyivät lepäävän suurten valvojain omillatunnoilla. —

* * * * *

Ovet aukesivat käytävään. Siinä vilisi taaja punaisten joukko.

— Kansa! huusin molemmat käteni kohottaen. — Suuri Tai-Kee-Jeo puhuu nyt teille Morris-Jeon huulilla. Toverit! Minä jätän hänen neuvonantajansa, suuret Valvojat, teidän huostaanne. Viekää heidät Tai-Jeon palatsin aukioon!

Ja kansanjoukon puhjetessa ymmärtämyksen yllyttämään riemuun otin vapisevan Tai-Leonin käden omaani.

— Sinä ja Tai-Maon, sanoin ankarasti, — viekää minut Tai-Maran luokse! Kautta Kaikkeuden, katsokaa tuota laumaa! Se voisi syödä teidät elävältä ja nauttia jänteittenne rauskeesta.

Suuri Tai-Leon peitti väristen kasvonsa.

— Joudu, oi henki! hoputti hän toveriinsa katsomatta.

Me juoksimme halki valoisan soikion, sivuutimme sinne tänne ämpyilevät joukot, jotka Tai-Kee-Jeon viimeisin maine jo oli saavuttanut, ja painuimme pimeään sivukäytävään.

— Tänne, sanoi Tai-Leon avaten arvettoman seinän, jonka takana pimeys yhä vain näytti sakenevan.

Seuraavassa tuokiossa hän hapuili seinävierustaa, sormet koskettivat jotakin, mistä lähti hiljainen pärinä, ja samassa silmänräpäyksessä valahti esiin valoisa aukko, jonka pohjalta meihin tuijottivat Tai-Hudsonin silmät.

— Morris-Jeo! kuului aukion perältä. — Olen juuri antanut määräyksen. Neljänneshetken perästä on Tshung-Kingin nielevä räjähdyksen vyöry. Sen aloittaa Piirien nesteputkisto, se jatkuu keskuskammioiden kohdalla ja jättää vain eteläisen aukon, josta pääsemme suoraan Lunan tunneliin —

— Onneton! kirkaisin tuntien Tai-Maran terävän äänen. — Peruuta käsky! Suuren Kaikkeuden nimessä, peruuta se!

Hän hypähti kontaktikoneen istuimelta, kääntyi päin ja mitteli minua purevin katsein.

— Peruuta! huusin raivostuneena rynnäten hänen eteensä. — Muuten, kautta suuren Kaikkeuden —

— Morris-Jeo! puri hänen äänensä. — Sinäkö käsket peruuttamaan —?

Ja samassa — oliko hänen läpitunkeva silmänsä ymmärtänyt Tai-Leonin ilmeen? — hän puraisi kieleensä, tuijotti silmiini kuin katseensa sieluuni imien ja venäytti suupielensä selittämättömään virneeseen.

— Joo-Kee! tunkihe sirinänä hänen ikeniensä lävitse, ja hänen jäntereinen vartalonsa pinnistyi kuin hyökkäykseen.

— Niin, Tai-Mara, sanoin järeästi, — Joo-Kee, Lao-Koo, miten paraiten haluat. Mutta, samoin kuin iskin Lao-Koon kämmenen korvalliseesi Tieteen palatsissa, samoin olen nyt täydentävä teon tällä Morris-Jeon kädellä, ellet Tai-Kee-Jeon käskyä kuule.

Ja jaksamatta odottaa hyökkäsin koneen kimppuun. Sen näkölaatalla jo vilahti naama, ja huulillani kumpusi jo hätäilevä peruutuskäsky.

Ja silloin — Tai-Maran käsi vilahti silmieni editse, näköpiiri häipyi, ja kontakti oli sormissani kuin elottoman ruumiin varvas.

— Tai-Mara! kivahdin kauhistuen. Hänen suupielessään pilkehti hymy.

— Morris-Jeon käsky on täyttyvä, sanoi hän tyynesti.

Silloin kuohuvan vihani tukehdutti määrätön kauhu. Oliko Tai-Maran armoton käsky nielevä tuon satatuhantisen joukon, joka käytävissä voittoa juhli.

— Nielköön se silloin myöskin sen aineen, jonka omistaja määräyksen antoi! huudahdin huoneesta hyökäten ja käytäväin pimeikköön painaltaen.

— Tunneliaukoille! — Tunneliaukoille! karjuin vastaani sattuville joukoille. — Etelään! — Etelään! — Jos aineenne säästää tahdotte!

Ja hämärästi muistaen kontaktineulan aseman kiiruhdin pohjoiseen, jossa ravintokeskuksen piti sijaita.

— Morris-Jeo! huuteli joku kintereilläni. — Morris-Jeo! Oi suuri Tai-Kee-Jeo, odota! — Odota! — Odota! —

Tunsin Tai-Leonin piipittävän ja Tai-Maonin syvän äänen — ja minä tiesin olevani oikealla tolalla.

Pimeästä käytävästä tulvahti vastaani juokseva polttajaparvi.

— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! kuulin siitä ääniä. — Oi suuri Tai-Jeo! — Lanka on jo sytytetty!

— Missä? — Missä?

Ja silloin näin sen sokkelon perällä maata matelevan. Vähäisenä kipinänä se koukerteli edelläni. Ponnistin viimeisen voimani ja heittäydyin koko painollani sen yli.

Pääni oli jysähtänyt seinään, ja samassa tuokiossa luikersi kipinä sen rakoon.

— Joo-Kee! — Joo-Kee! — Pelasta minun ruumiini! huusi jostakin Morris-Jeon ääni. — Joo-Kee! - Joo-Kee! — Juokse takaisin, juokse — ja sinä saat olla ainoa Tai-Jeo! —

Minua nauratti. Edessäni oli revähtänyt tulinen kita ja sen sylky lennätti ruumiini hirvittävään pinteeseen. Jyrinän särkiessä korvakalvoa olin kuulevinani yhä Morris-Jeon ruikutuksen. Ja sen itkunsekaiseen sadatukseen menetin tajuntani. —